“To boldly go where no man has gone before.” Nuo Star Trekistä tutut sanat tulivat jostain syystä muutamaan otteeseen mieleeni tätä levyä kuunnellessani. En minä tiedä Alan Parsonsin ja Eric Woolfsonin rohkeudesta, mutta ainakin tällä levyllä The Alan Parsons Project kulkee sellaisille alueille, jonne en toivoisi enää yhdenkään musiikintekijän harhautuvan. Toki Parsonsin ja Woolfsonin puolustukseksi voi sanoa, että elettiin keskellä joidenkuiden kaipaaman muovisen kertakäyttökulttuurin vuosikymmentä. Mutta silti… Tämä albumi sisältää kasaria potenssiin kymmenen, eikä todellakaan positiivisessa mielessä.
En muista, vanhenivatko rumpu- ja syntikkasoundit 1980-luvulla vuodessa vai kahdessa. Joka tapauksessa monilla tuon ajan tuottajilla tuntui olleen tavoitteena saada uusille levyille mahdollisimman erikoinen äänimaisema. Muistelen lukeneeni jostain, että jollain ZZ Topin kappaleella virvelisoundiksi olisi samplattu auton oven kiinnipaiskaamisesta kuuluva ääni. Silti jotkut – kuten esimerkiksi Kate Bush – onnistuivat luomaan studioissa mm. Fairlightin avulla musiikkiinsa kiehtovan yliluonnollisia sävyjä. Toiset kuitenkin saivat ainoastaan piilotettua vaatimattomat sävelideansa epämääräisten äänien kätköihin. Stereotomylla The Alan Parsons Project jatkoi rämpimistään tuossa jälkimmäisessä joukossa.
Jostain syystä albumin nimi Stereotomy oli napattu Edgar Allan Poen kirjoittamasta tarinasta ”Rue Morguen murhat”. Tuossa tarinassa C. Auguste Dupin selvitti Pariisissa murhia Sherlock Holmesin tapaan päättelemällä, tosin vuosikymmeniä ennen kuin Arthur Conan Doyle oli luonut omaa sankariaan. Valitettavasti Poe-viittaus ei kuitenkaan vienyt albumin tyyliä takaisin loistavan Tales Of Mystery And Imagination -levyn tunnelmiin, vaan The Alan Parsons Project pysytteli 1980-luvulla.
The Alan Parsons Projectin albumeilla oli Parsonsin tuotannon ansiosta yleensä hyvät soundit. 1980-luvun puolivälissä Parsons kuitenkin tuntui kadottaneen studion miksauspöydän namiskoja ohjailleen maagisen kosketuksensa. Jos Vulture Culture tuntui epämiellyttävältä, kuulostaa vielä saman vuoden joulukuussa julkaistu Stereotomy lähes koko ajan vastenmieliseltä. Sillä on hypätty järkyttävän synteettisiltä kuulostaviin kasarisoundeihin. Ilmeisesti tästä kehityksestä saa jossain määrin kiittää kansiteksteissäkin mainittua Mr. Laser Beamia eli Lee Abramsia, joka oli kertonut Parsonsille ja Woolfsonille, mikä projektin edellisissä albumeissa oli ollut pielessä. Minäkin kyllä allekirjoitan Abramsin moitteet. Projectin musiikki oli hänen mielestään löysää (englanninkielen sanalla slack on muitakin merkityksiä), sanoitukset melko mitäänsanomattomia ja kitarasounditkin liian pehmeitä. Vinkeistä huolimatta Parsonsin ja Woolfsonin korjausliike ei vaikuttanut kovin onnistuneelta.
Albumin avausraita ”Stereotomy” huutaa tyhjyyttään. Heti levyn ensimmäiset sekunnit romahduttavat levyyn mahdollisesti liittyvät odotukset. Kuinka kukaan ei tajunnut Stuart Elliottin rumpusoundien olevan infernaalisen kammottavat? Edellisellä albumilla mukaan tullut Richard Cottle pitää huolta siitä, että levyllä kuullaan syntetisaattoreita. ”Stereotomylla” Cottlen tärkeimpänä antina on ärsyttävillä soundeilla soitettu kolmen soinnun koukku, joka tosiaan saattaa jäädä korvamadoksi. Soundiaan ja soittotyyliään raskaammaksi muuttaneen Ian Bairnsonin kitarasoolo yrittää pelastaa kappaletta, mutta turhaan. Basistina on perinteisesti David Paton, jonka soitto valitettavasti peittyy kaiken muun hälinän alle. Useilta aikaisemmiltakin The Alan Parsons Projectin albumilta tuttu John Miles hoitaa lauluosuudet sillä kiihkolla jota palkolliselta voi odottaakin. Loppuhäivytyksen aikana mukaan heitetään hieman Pink Floydin tyylistä jutustelua, mutta se vaikuttaa kovin päälleliimatulta ratkaisulta. ”Stereotomy” on albumilla venytetty seitsenminuuttiseksi, mutta eipä se neljän minuutin mittainen single-editointi ole juurikaan ryhdikkäämpi.
Suoraan ”Stereotomyn” perään jatkuva ”Beaujolais” tuo mieleeni The Policen Ghost In The Machine -albumin. Arvasitte oikein, poikkeuksellisen paljon syntikoita sisältänyt Ghost In The Machine on mielestäni The Policen heikoin albumi. ”Beaujolais” on kylmä ja mekaaninen ja vaikka tempo onkin ihan hyvä ja kertosäe jopa tarttuva, on kokonaisuus kuitenkin tympeää kuunneltavaa. Tällä kappaleella vokalistina on Chris Rainbow. Sen verran tämä ilmeisesti jotenkin eksyksissä olevasta miehestä kertova laulu herätti mielenkiintoa, että selvitin mikä tai kuka se Beaujolais oikein on. Näemmä alue Ranskassa.
Parsons ei suo vieläkään lepohetkeä – myös albumin ensimmäinen instrumentaali ”Urbania” alkaa heti edellisen viisun loputtua. Kappale vaikuttaa melko ideattomalta ja vaikka Stuart Elliott koettaakin heitellä rummutukseensa näppäriä pikku fillejä ja muita koristeluja, tekevät rumpusoundit niidenkin bongailun turhauttavaksi. Kitara vinkuu jälleen jossain stratosfäärissä. Kappaleen nimi-idea tuli kuulemma Lee Abramsilta.
Lue myös:
- Review: David Bowie – ★ [Blackstar] (2016)
- Levyarvio: CMX – Dinosaurus Stereophonicus (2000)
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 21-30
- Review: Pekka Pohjola Group – Kätkävaaran lohikäärme (1980)
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 1-10
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 1-10
”Limelight” on löysä ja unettava balladi, jolla saadaan vinyyliälppärin a-puoli riittävän pitkäksi. Miten Procol Harumista tuttu Gary Brooker on saatu houkuteltua laulamaan tällainen kappale? Yllättävintä ”Limelightissa” on se, ettei sitä laulakaan Eric Woolfson.
”In The Real World” käynnistää älppärin b-puolen lähes 1980-luvun tukkahevitunnelmissa. Nopeasti se kuitenkin siirtyy takaisin albumin muun materiaalin tunkkaiseen tasapaksuuteen. Kertosäkeen ”too many lonely nights in the real world” kuulostaa lähinnä epätoivoiselta yritykseltä saada The Alan Parsons Project kuulostamaan stadionrockilta. John Miles tekee kuitenkin laulusolistina ihan onnistuneen suorituksen.
Albumin pisin kappale, yli seitsenminuuttinen instrumentaali ”Where’s The Walrus?” osoittaa, että kyllä Stereotomyllekin on kohtuullisia ideoita päätynyt. Ne kaameat rumpusounditkin jotenkin sopivat tälle syntetisaattorien ja kitaran dominoimalle kappaleelle, sillä Stuart Elliottin biitti tuntuu tulevan pääasiassa bassorummusta ja hi-hatista. Vai voiko kyseessä sittenkin olla rumpukone? Kuuden minuutin kohdalla oleva valelopetuskin oikeasti hymyilyttää. ”Where’s The Walrus?” sai aikoinaan Grammy-ehdokkuuden, vaikka eihän se mikään laadun tae olekaan. Kappaleen nimi on peräisin Lee Abramsin esittämästä sanoituksiin liittyvästä kritiikistä. Hänen mukaansa enää ei tehty kunnon sanoituksia ja sen jälkeen kyseli missä mursu on. Mursulla Abrams viittasi tietysti The Beatlesin ”I Am The Walrusiin”. Tuntuu kuitenkin hieman sarkastiselta, että toiveeseen paremmista sanoituksista vastattiin instrumentaalilla.
”Light Of The World” lipuu yllättävän onnistuneesti perinteiselle balladiosastolle. Edes tuotettaessa käytetty kasariestetiikka ei tuhoa tätä ihan nättiä kappaletta. Jostakin syystä kappale muistuttaa saman ajan Barcley James Harvestia, ehkäpä siinä yhdistyy ripaus ”Child Of The Universen” haikeutta 1980-luvun BJH:n steriileihin soundeihin. Vokalisti Graham Dye onnistuu tulkinnassaan.
Albumin kolmas instrumentaali ”Chinese Whispers” on oikeastaan vain minuutin mittainen intro ennen “Stereotomy Twon” alkua. ”Chinese Whispersillä” kuullaan ambient-tyylisillä koskettimilla säestettyä akustista kitaraa ja sen nimi on jälleen napattu ”Rue Morguen murhat” -tarinasta. Ilmeisesti tuon Poe-yhteyden vuoksi kappaleella kuullaan myös Sally ja Lorna Woolfsonin (Eric Woolfsonin tyttärien) lukemia pätkiä em. novellista. John Milesin laulama, armollisesti alle puolitoistaminuuttinen ”Stereotomy Two” on ilmeisesti yritys tuoda albumille tematiikkaa, mutta minusta tämän kappaleen ja samalla koko levyn viimeisten sekuntien suuri finaali kuulostaa lähinnä hölmöltä. Toisaalta kunnon mahalaskeutuminen on ihan sopiva tapa lopettaa tämä kammottava albumi.
Meinasinkin unohtaa mainita, että Andrew Powell oli palannut Stereotomylle orkesterisovitusten tekijäksi. Joko orkesterin osuudet on miksattu todella alas, tai sitten ne sekoittuvat vaatimattomuudessaan Richard Cottlen syntetisaattoriosuuksiin. En siis huomannut niitä levyä kuunnellessani. Tosin tuskinpa jouset, vasket ja kuorot olisivat Stereotomyn kappaleita pelastaneet.
Stereotomy on selvästikin suunniteltu kanttaan myöten tasapainoiseksi taiteelliseksi kokonaisuudeksi. Kansikuva nimittäin vaikuttaa yhtä kammottavalta kuin levyllä kuultava musiikkikin. Älppärin kolmella värillä toteutettu kuva näyttää eriväristen suodattimien läpi katsottuna erilaiselta ja tämä oivallus vei Stereotomyn Grammy-ehdokkaaksi ”Best Album Package” -kategoriassa. Myöhemmissä cd-painoksissa käytettiin jostain syystä ”Stereotomy”-maksisinglen samantapaista, mutta yksinkertaisempaa ja kaksiväristä kansikuvaa. Itse kuva näyttää minusta lähinnä Rorschachin musteläikkätestistä napatulta töhryltä. (Koska kuitenkin joutunen tämän levyn kuuntelun ja analysoinnin ansiosta pikapuoliin mielentilatutkimukseen, niin kerron nähneeni ylösalaisin käännetyssä kansikuvassa gorillan…) Kannen värit ja fontti on valittu siten, että takakanteen painettuja sanoituksia ja muita tekstejä on hankala lukea. Cd:n vihkosessa ne on tietysti painettu pienemmällä fontilla. Vaan väliäkö tuolla, eivät ne lyriikat edelleenkään ole sellaisia, että niihin haluaisi tutustua tarkemmin.
Albumin julkaisun aikaan Alan Parsons piti Stereotomya The Alan Parsons Projectin parhaana levynä moneen vuoteen. Sen verran maailmassa oli kuitenkin oikeudenmukaisuutta, että Stereotomy ei ollut edes Vulture Culturen tasoinen kaupallinen menestys. Albumi pääsi kyllä useissa maissa Top 20:een, mutta musiikkilehtien arvostelut olivat pääosin negatiivisia. Parsons ja Woolfson kuitenkin syyttivät heikommasta menestyksestä levy-yhtiötä, joka heidän mielestään ei markkinoinut albumia tarpeeksi.
Jälkikäteen ajateltuna ei olisi ollut mikään suuri ihme, jos Parsons ja Woolfson olisivat lopettaneet vuosia kestäneen yhteistyönsä tämän yhdeksännen albuminsa jälkeen. Herrat kuitenkin ryhdistäytyivät ja käyttivät enemmän aikaa seuraavan albuminsa tekemiseen. Ei se kymmeneskään albumi mikään täyden kympin suoritus ole, mutta Stereotomyyn verrattuna kuitenkin onnistunut paluu kuuntelukelpoisten tuotannollisten ratkaisujen pariin.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Levyarvio: The Alan Parsons Project – I Robot (1977)
Tuottaja: Alan Parsons
Levy-yhtiö: Arista
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti