Säveltäjä-kapellimestari Harri Kerko ja laulaja-multi-instrumentalisti Mika Rättö löivät vuonna 2008 porilaiset päänsä kunnolla yhteen suunnaten työskentelyään varsin ennakkoluulottomaan suuntaan. Uusi yhtye oli nimeltään Omfalos Renaissance. Parivaljakon yhteistyö oli ottanut ensiaskelia jo aiemmin vuonna 2006 Kerkon tehdessä ensiluokkaista orkesterointityötä Kuusumun profeetan levyllä Hymyilevien laivojen satama. Omfalos Renaissancen esikoislevy Miekka ja kirsikankukka oli kummallinen tapaus, josta kohta lisää. Levyn lyriikoista vastasi 22-pistepirkon sanottajana tunnettu Jussi K. Niemelä. Pianonsoittoon lisälihaksia saatiin varsin yllättävästä suunnasta: muutamalla raidalla soitti David Bowienkin kanssa työskennellyt yhdysvaltalainen Mike Garson. Tämän arvostelun kirjoittamishetkeen mennessä Omfalos Renaissance on julkaissut neljä albumia. Yhtye on jäänyt Rätön lukuista musaprojekteista tuntemattomammaksi kuin esimerkiksi Circle, Kuusumun profeetta tai Eleanoora Rosenholm. Tämä johtunee tuotannon vaihtoehtomusiikkiluonteesta.
Kerkon tausta on eniten klassisessa ja kirkkomusiikissa kun taas Rätöllä vaihtoehtorockissa sen monenmoisissa merkityksissään. Miekka ja kirsikankukassa muusikoiden eri taustat löivät kättä persoonallisella tavalla. Pitkäsoitto fuusioitti kokeellisesti modernia jazzia ja modernia klassista, avantgarde-progea sekä japanilaista ja suomalaista kansanmusiikkia. Sekä Rättö että Niemelä ovat kiinnostuneet samuraikulttuurista, joka muodostui esikoislevyn kantavaksi teemaksi. Miekka ja kirsikankukka oli usein äkkiväärän häiritsevä mutta vielä useammin meditatiivisen rauhoittava sekä lähes aina hymyilyttävän omalaatuinen. Jonkinlaista referenssiä saa Scott Walkerin myöhäistuotannosta, joka kokeilee soveliaisuuden raja-aitoja siinä, mitä musassa voi ylipäätään tehdä. Vaikka Omfalosin Renaissancen musa on Walkeriin verrattuna vähemmän etovuutta ja enemmän mielenrauhaa sisältävää, niin esikoislevy silti testasi hyvällä tavalla kuulijan vastaanottokykyä.
Vuonna 2010 parivaljakon yhteistyö sai jatkua. Tällä kertaa he vastasivat soitosta kokonaan itse. Sanoitukset tulivat edelleen Jussi K. Niemelältä paitsi kahden biisin lyriikoista vastasi Rättö. Väärät nuotit saatanalla (suoratoistossa jostain syystä levy on nimellä Omfalos Renaissance) on mielestäni suoraa jatkumoa avauslevylle, mitä tulee soundimaailmaan, genreen ja teemoihin. Se jatkaa japanivaikutteiden, länsimaisen taidemusiikin, avantgardeprogen ja monen muun musagenren ennakkoluulotonta yhdistämistä. Raapivaisimmilta kulmiltaan se on vähän pyöristetympi kuin esikoislevy eikä testaa kuulijan sietokykyä samassa mitassa. Samalla se on edeltäjäänsä verrattuna kokonaisuutena hieman laadukkaampi. Albumin 42 minuuttiin mahtuu hyvin eri mittaisia biisejä kahdesta kahdeksaan minuuttiin. Kaiken yllä leijuu tietynlainen käsittämättömyys ja kokeellisuus: voidaanko tällaistakin tehdä. Tekijöiden into seikkailla pidäkkeettömästi vaihtoehtoisilla vesillä tuntuu olevan tärkeämpää kuin kaiken läpäisevä sliipattu laadukkuus. Osa materiaalista on selvästi tempaistu improvisoinnista ja osa läpisäveltäen. Moneen suuntaan kurkottavista elementeistä huolimatta albumi on kuitenkin varsin ehyt kokonaisuus.
Kansilehdessä on suhteellisen vähän tietoa (ei mitenkään epätyypillistä Porin underground-scenelle), onneksi sentään lyriikat löytyvät. Siksi en pysty tarkasti määrittelemään, kumpi kaksikosta vastaa kulloinkin mistäkin instrumentista enkä joskus edes tarkkaan sitä, mitä soittimia on käytössä. Tiedossa kuitenkin on, että Kerko soittaa tsekkiläistä kapakkapianoa, joka on albumilla suhteellisen keskeisessä osassa. Laulusta luonnollisesti vastaa Rättö, jonka persoonallisia maneereita vieroksuville albumi ei tarjoa helpotusta. Mielestäni pienen emotionaalisen muurin murtamisen jälkeen Rätön laulanta ja maaninen läsnäolo osoittautuu taas kerran verrattomaksi ja erityisen sopivaksi tälle musalle. Rättö soittanee myös rumpuja. Albumilla kuullaan lopulta melkoisen kirjava joukko erilaisia instrumentteja, kuten japanilaisia perinnesoittimia.
Niemelän abstrakteihin lyriikoihin syventyminen vie kuunnellen paljon aikaa mutta kansilehdestä lukien runoutta pääsee halutessaan makustelemaan analysoivammin ilman musiikin painolastia. Toisaalta lyriikat toimivat mainiosti ja tasapainoisesti nimenomaan juuri sitä varten sävelletyssä musiikissa. Sekä teksteistä että musiikista löytyy samansukuista vaikeaselkoisuutta, kaihoa, kipua, kohtalokkuutta ja suureellisuutta. Levyn toistuvimpina teemoina näyttäytyvät repivä romantiikka ja tummanpuhuva väkivalta. Monessa biiseissä toistuu metafora taivas lintuineen, aurinkoineen, kuineen, pilvineen, valoineen, pimeyksineen ja salamoineen. Rätön sanoituksissa liikutaan sotaisissa ja samuraimaisissa maailmoissa.
Lue myös:
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
”Amira” on pianolauluvetoinen taidemusiikkiballadi, jota maustetaan muutamalla minimalistisella efektillä. Pääosaan nousee Niemelän lyriikat, joista tosin ei ymmärrä nopeasti mitään. Viipyilevät pianosoinnut tuovat muiston esikoislevyn pysäyttävästä avausraidasta mutta tällä kertaa dramaattisuus ei yllä aivan samoihin mittoihin vaan kokonaisuus jää enemmänkin pikkunätiksi. Biisi on kaihoisa ja mietteliäs ja vaikuttaa genreltään eniten länsimaiselta taidemusiikilta sillä erotuksella, että Rätön äänenmuodostus ei ole klassinen vaan hän on oma hömelönhurmaava itsensä.
”Linnan oivallinen salaisuus” on avausbiisiä rytmikkäämpi pakanallisine rumpukomppeineen ja syntikkapiipityksineen. Rockurku toimii sähkökitaran kaltaisena sointumattona, kunnes lopussa mukaan tulee oikea sähkökitara pahaenteisellä rupisuudellaan. Maailmanloppumaisuutta julistava laulu on miksattu kuin epäselvän harson taakse. Välillä tummat loitsut kaikuvat mystisen kiehtovana puolelta toisella. Tämä on hieno biisi.
Seuraavat kaksi raitaa ovat Rätön kynästä ja toimivat japanilaisvaikutteisena ja sota-aiheisena parivaljakkona levyn yhtenä huippukohtana. ”Huilu tuulessa” on staattista ambienttia vahvalla kaukoitätunnelmalla. Mielenrauhaa tasaisesti hymisevää äänimaisemaa efektimäisesti rikkoo huiluvingahdukset (todnäk shakuhachi-huilu), väkivaltaisen painostavat pitkät sähkökitarasävelet, kellot, (ilmeisesti japaninkieliset) vocoder-lausahdukset sekä muut paholaismaiset efektit. Usein niiden sisääntulon ajoitus on jännitteen ylläpitämiseksi juuri sopiva mutta joskus efektit suistuvat vain ambientmaiseen sattumanvaraisuuteen kuin vain täyttämään tyhjäksi jäävää tilaa. Lyriikat ovat väkivaltaista sotasanastoa, jotka Rättö tulkitsee samuraimaisella tyyneydellä. Mystistä ja hienoa!
”Sota” on albumin käsittämättömimpiä ja vaikuttavimpia biisejä. Vocooderin läpi laulettu siansaksa käynnistää kappaleen, kunnes sotaisat patarummut luovat sinfoniaorkesterisoitinten kanssa tumman elokuvamaisen äänimaiseman. Rätön sotaisa julistus nousee huikean dramaattiseksi vokaalisuoritukseksi ja patarumpujen päälle lankeavat tuomiomaiset kirkkourut. Yhtäkkiä väkivaltainen tunnelma katkeaa pianon ja Rhodes-sähköpianon atonaalisiin sointuihin. Niihin sekoittuu japanilaisen kielisoittimen (todnäk koton) klusterimaisia ryöpsähdyksiä. Kohta taas palataan tummanpuhuvaan äänimaisemaan kuin sotatantereelle, jonka päällä kuullaan fantasiahahmojen taistelun melskettä. Nyt ei ole selvää, kuunteleeko biisiä vai elokuvan ääniraitaa. ”Sodan” jälkeen on hämmentynyt mutta nautinnollinen olo. Mahdoton kappale toimia mutta toimii silti.
”Valssi” ei ole levyn ydinbiisi (eikä välttämättä oikein edes varsinainen biisi) vaan pikemmin hengähdystaukoa tarjoava katkelmallinen välipala, joka antaa kuulijalle happea suureellisemman materiaalin välissä. Valssitempossa kulkeva surumielisen toisteisen syntikkariffin päällä kulkee hapuileva melodia. Biisi on juuri kehittymässä kasvuun, kun se äkisti katkeaa ja loppuu.
”Taivasveitsi” alkaa laulelmallisesti. Vähäeleinen tausta rakentuu japanilaisesta kielisoittimesta (varmaan taas koto) ja jostain hankaavasta äänestä. Lauluosion jälkeen päästään instrumentaaliosioon, jossa akustinen ja rauhallinen kudelma kasvaa ja kehittyy. Sen päällä kuullaan japanilaista huilua (varmaan taas shakuhachi) ja rokkiurkusooloa. Bassokitaran tullessa mukaan japanivaikutteinen ambient-kudelma tiivistyy lähestyen osittaista haltioitumista, kunnes biisi melko äkkiarvaamatta katkeaa.
”Rakkaus” on lyhyt kahden säkeistön laulelma, jossa Kerkon kappakkapianon päällä Rättö meuhkaa raastavan yltiöromanttista lemmensanastoa kuulostaen humoristisesti kuin vanhan Suomi-iskelmän amatöörimäisen kammottavalta tunteiden tulkilta. Vaikea sanoa onko biisi kamala vai hyvä (ehkä hieman enemmän hyvä) mutta ainakin se on jonkinasteinen vitsi.
”Hämärän lait” on yksi levyn ehkä vaikuttavin eepos. Pelkistetyn bassorumpusykkeen päällä pianon ja rokkiurun rinnakkaiselo on tottumisen jälkeen nautinnollista kuultavaa ja parhaimmillaan pakahduttavan nostattavaa. Sävellys koostuu käytännössä pelkästään pitkistä äänistä ja niiden muodostamista sointumatoista, joiden sisällä on suhteellisen paljon dissonanssia ja paljon atonaalisuutta. Huippukohdassa intensiteetti nousee korkeuksiin, minkä jälkeen Rättö tulee mielenvikaisella saman sävelen loitsuamisella sisään. Rauhoittuneessa lopun katarsiksessa hän hengästymisensä jälkeen toteaa auringon kuolevan ja taivaan laskeutuvan valtamereen. Mykistävää!
”Tango” on ”Valssin” tapaan enemmänkin hengähdystauko. Helisevän, kilkuttavan ja naksuvan perkussiotaustan päällä on Rhodesin jazzmainen soolo. Pian komppi pysähtyy, Rättö hengittää sisään ja komppi käynnistyy jälleen. Puolentoista minuutin kohdalla perkussiokomppi häviää ja käynnistyy akustisen kitaran ja rhodesin lyhyt avantgardistinen yhteissoolo, josta pian kitara putoaa pois. Biisi on kuin nopeasti tehty sutaisu mutta ei siinä ole mitään vikaa. ”Tango” täyttää tehtävänsä välipalana.
”Mies hymyilee” alkaa kuin rikkinäisellä pianolla, jonka kielten välissä särisisi paperi. Pian kuullaan sattumanvaraista ehjän pianon pimputtelua kuin osaamattomalta amatööriltä ja sitä säestämään pyrkiviä tuuban röhähteleviä puhalluksia. Sekoilusta kuoriutuu kuitenkin melodia, jota rikkinäinen piano ja pimputtelu silti sekoittavat. Avantgardemainen sekamelska kuulostaa ensimmäisillä kuuntelukerroilla häiritsevältä mutta pidemmän tutustumisen jälkeen nerokkaalta. Seuraavaksi biisi laskeutuu täysiveriseen juhlalliseen melodisuuteen pianon, mandoliinin ja jousien muodostamana. Nopea valssi kuitenkin nyrjähtelee eri sävellajeihin kuin tietämättömänä, mistä sen pitäisi soida. Pian palataan takaisin alun pimputtelun ja melodisuuden keskinäisen kamppailuun, kunnes taas valssiin. Kappaleen päättää Rätön tavu kerrallaan rauhallisesti naulaava lyriikka samalla, kun juhlallinen melodisuus vie voiton sekamelskasta. Biisi pakenee ymmärrystä siitä, mitä tällä yritetään sanoa. Siksi parasta onkin vain nauttia eikä liikaa järkeistää.
Väärät nuotit saatanalla vaatii syventymistä mutta palkitsee kärsivällisen kuuntelijan koron kanssa. Tästä voi huvittua, inspiroitua ja välillä jopa haltioitua. Kokeellinen ote vaatii hieman veroa biisien epätasaisuutena mutta se sallittakoon, koska suuria notkahduksia ei tule. Marginaalimusaa sisältävä levy on unohtunut toistaiseksi melko tuntemattomaksi helmeksi suomalaisen progesateenvarjon alla.
Omfalos Renaissance jatkoi julkaisemistaan vuonna 2014 pitkäsoitolla Ranskalainen sarja ja vuonna 2025 Miksi asiakas lähti sanomatta hei. Molemmilla kaksikko suuntasi piano-lauluvetoisesti aiempaa enemmän ranskalaisiin chansoneihin. Ensin mainitulla albumilla ote oli enemmän vielä kieli poskessa eikä siitä julkaistu edes fyysistä painosta mutta jälkimmäisellä oltiin jo hyvinkin vakavalla meiningillä. Arvostettavaa on, että kaksikko jaksaa pienemmälläkin levymyynnillä tarpoa omia mielenkiintoisia polkujaan.
Kirjoittaja: ERIK SUOMINEN
Avainsanat: proge, Suomi, 2010
Lue myös: Levyarvio: Scott Walker – Tilt (1995)
Tuottaja: Omfalos Renaissance
Levy-yhtiö: Helmi Levyt
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti