Kuusumun profeetta oli viime albumillaan Kukin kaappiaan selässään kantaa (2001) murtautunut maamme vaihtoehtomusadiggareiden laajempaan tietoisuuteen spontaanin oloisesti soljuneella jazzfolklevyllään. Mielestäni hämyisenkepeä ja haahuileva pitkäsoitto ei vielä ihan ollut mestariteostasoa. Yleisesti se kuitenkin sai kiitosta osakseen erittäin ansaitusti. Heti vuotta myöhemmin kyseisen levyn aloittama suomenkielinen tuotanto sai jatkoa, tällä kertaa aiempaa fokusoituneemmalla otteella. Mika Rättö, Teemu Majaluoma, Mikko Elo ja Veli Nuorsaari eivät tyytyneet luonnosmaisiin kokeiluihin tai improvisoivaan lähestymistapaan vaan syöksyivät melko pitkälti läpisäveltäen valitun estetiikkansa ytimeen tavoittaen sellaista painokkuutta, jota suomalaisessa rockmusiikissa ollaan harvemmin päästy edes hipaisemaan. Kun Kukin kaappiaan selässään kantaa oli eniten Rätön show, esiintyy nyt nelihenkinen bändi rikastettuna muutamalla lisäsoittajalla tasapainoisesti edukseen.
Jatkuvasti maailmaa pelastamiseen kyllästynyt supersankari on introverttisen rauhallinen, yöllisen pimeä, filosofinen ja ajatuksiinsa uppoutunut slaavilaissävyinen folklevy. Tulkitsemani slaavilaisuus näyttäytyy mollivoittoisuutena ja pakahduttavana tunteen palona. Syvissäkin vesissä kahlaavaa melankolisuutta keventää muutama auvoisa duuribiisi, joiden jälkeen uppoudutaan päistikkaa takaisin tummasävyisiin ja kiehtoviin ytimiin. Folkista liu’utaan välillä hieman klassisen, välillä jazzin suuntaan sekä joskus proge-eeposmaisuuteen. Useimmat raidat ovat laulu- ja lyriikkavetoisia mutta mukana on myös pitkiä ja lyyrisiä instrumentaaliosuuksia, jotka ennen kaikkea ovat kauniita. Kyseessä on konseptialbumi ja kokonaistaideteos, jossa 11 biisiä nivoutuu tyydytystä tuottavasti toisiinsa. Tämä ilmenee lyriikoiden temaattisessa jatkuvuudessa mutta myös toistuvissa soitannollisissa elementeissä. Usein moni sävellyksellinen ratkaisu näyttäytyy myöhemmässä raidassa vähän eri muodossa tai entistä pidemmälle vietynä. Tämä luo miellyttävän tunteen koko ajan syvenevästä konseptista.
Albumin äänimaailmaa määrittää usein kaksi akustista kitaraa. Joskus toisessa on kevyesti sähköt, joskus se on mandoliini tai akustinen baritonikitara. Lähes joka biisille tunnusomaista on kitaroiden saumaton yhteispeli. Niiden soittamiseen osallistuu tilanteen mukaan varsinainen kitaristi Majaluoma mutta myös laulaja Rättö, basisti Elo tai vieraileva muusikko Danien James Finley. Niillä soitetaan myös hienoviritteisiä sooloja. Ehkä vähän yllättävästi koskettimilla on melko pieni rooli, onhan Rättö on eniten totuttu näkemään juuri koskettimiensa takana laulamassa. Liidilaulu on miksattu intiimisti pintaan, mikä nostaa lyriikat keskeiseen rooliin. Ratkaisu on oikea, koska sen verran painokasta sanottavaa laulajalla on. Toisinaan taustalle on sovitettu yksiääninen hentoinen naiskuoro. Melkein jokaiseen biisiin on hyvällä maulla lisätty puhaltimia tai jousisoittimia. Irina Niemelä soittaa saksofonia, Samuli Peltoniemi trumpettia, Maija Sundell viulua ja Kristian Watterstrand selloa. Danien James Finley soittaa perkussioita ja mandoliinia.
Lue myös:
- Review: David Bowie – ★ [Blackstar] (2016)
- Levyarvio: CMX – Dinosaurus Stereophonicus (2000)
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 21-30
- Review: Pekka Pohjola Group – Kätkävaaran lohikäärme (1980)
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 1-10
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 1-10
Temaattisena konseptina ovat eksistentiaaliset kysymykset. Niihin uppoudutaan hengellisten ja filosofisten ajatusleikkien kuljettamina. Riski on suistua korniuteen, latteuksiin tai jeesusteluihin mutta Jatkuvasti maailmaa pelastamiseen kyllästynyt supersankari välttää kyseiset karikot johdonmukaisella tinkimättömyydellään, pelottoman paneutuvalla asenteellaan, tarpeeksi mutkikkaalla ajattelullaan ja sopivalla huumorilla. Vaikka vakavien kysymysten äärellä ollaankin, eivät tekijät tunnu olevan liian vakavissaan. Joissain kohtaa putkahteleva korniuskin on ihan tahallista. Ja jeesustelusta puheenollen Jeesuksestakin lauletaan. Sen lisäksi, että kyseinen vapahtaja mainitaan nimeltä avausbiisin kertosäkeen päätösfraasissa, viitataan häneen tavalla tai toisella mielestäni yllättävänkin monessa raidassa.
Kuten jo sanottu, kitaristien tosiaan täydentävä yhteispeli on toimivaa ja niin oikeastaan kaikkien muidenkin soittajien, mielestäni suorastaan maagista. Elon basso on keskeisessä roolissa kappaleiden syvällistenkin ytimien ilmentämisessä. Rumpali Nuorsaari soittaa usein simppelisti mutta täsmälleen oikealla fiiliksellä. Laulaja Rättö on pettämättömän emotionaalisella läsnäolollaan varsin liekeissä. Yleisvaikutelmana hän laulaa levyllä rauhallisesti mutta silloinkin intensiivisesti. Välillä tunteen palossaan laulu on kuin taistolaislaulun julistusta ja voimakkaimmissa kohdissa kuin tuomiopäivän apostoliuutta. Rikkumattoman tunnelmatietoiset ja usein pitkien sävelten puhallin- tai jousisoolot tai melodialinjat kuulostavat hyvin tarkasti etukäteen makustelluilta. Tämä kuvastaa levyn estetiikkaa, jossa improvisaatiota on suhteellisen vähän.
Avausbiisin ”Ei aurinko milloinkaan laske” lyriikat koostuvat pääsääntöisesti eksistentiaalisista kysymyksistä, joissa oivaltavasti pohditaan ihmisen osaa maailmassa ja jumalallisen totuuden olemassaoloa. Viimeisessä säkeistössä kysymykset vaihtuvat toteamuksiksi ihmisen pienuudesta. Heti avaussävelet juurruttavat kappaleen ja oikeastaan koko albumin tukevasti rauhoittavaan molliin. Komppi taustoittaa kahden akustisen kitaran, vispaavan rumpukompin ja nerokkaiden bassokuvioiden kutomana intiimin verkon, jonka päällä laulu pääsee maalailemaan suureellisia sanoja väräjävällä läsnäolollaan. Ensin se saarnaa pitkään vain samaa säveltä mutta irtoaa ajan ollessa kypsä seuraavillekin korkeuksille päätyen Kuusumun profeetan mittapuulla suhteellisen mieleen jäävään kertosäkeeseen. Kertosäe:
Ymmärtääkö elämä meissä sittenkään itseään?
Emmekö me laukausta pistoolin edessämme viimeinkään nää?
Olemmeko vain eksyneet lampaat, jotka niityllä paimenta etsien käyvät?
Oliko Jeesus Kristus yksi heistä, vaiko ainoastaan meistä?
”Ei aurinko milloinkaan laske” lienee Kuusumun profeetan tunnetuin ja tärkein kappale. Yhtyeen vuoden 2024 keikkalavoille paluun aikana todistin itse näkyä, jossa sen alkaessa lähes koko yleisö äkkiarvaamatta hiljeni, jotkut pariskunnat tarttuivat toisiinsa ja Tampereen Tullikamarin tunnelma transformoitui silminnähden hartaaksi. Tämä on monelle tärkeä teos. Heille ketkä tästä pitävät, suosittelen lämpimästi koko albumia! Kuusumun profeetta ei koskaan ole levyillään yhden tai kahden biisin ihme, vaan taso pysyy tyypillisesti vankkumattomasti koko pitkäsoiton (tosin ehkä edellinen levy oli tästä osittain pieni poikkeus). Jatkuvasti maailmaa pelastamiseen kyllästynyt supersankari jatkaa johdonmukaisesti avausbiisinsä raivaamaa pohdiskelevan hämärää polkua yltäen sen viitoittamilla askelmerkeillä aina vaan syvemmälle ilman, että laadukkuus tippaakaan laskee.
Eräällä keikalla Rättö on kuvannut avausbiisiä ”armottomaksi syyllistämiseksi”. Ehkä sen temaattisena parivaljakkona kakkosbiisi on nimeltään ”Syyllinen Pedriko”, jossa toisen päähenkilön syyllisyydentunto realisoituu kaiken läpäisevänä itsesäälinä. Tummasävyinen raita ja sen vereslihaisen erityisherkkä laulanta saattavat olla omiaan nostamaan karvoja alussa pystyyn, kunnes teoksen hauraan kauneuden hyväksyy. Kaksiosaisen biisin alkuosaa dominoi laulu ja loppuosaa kahden akustisen kitaran klassista musiikkia lähestyvä lyyrinen kudelma. Samantyyppinen kaksiosaisuus toteutuu albumin eri yhteyksissä monesti myöhemminkin. Myös loppuosan pitkät ja matalat sellolinjat ovat levyn toistuva elementti. Rytmisesti itselleni on mielenkiintoista, että laulun aikainen neljään menevä tahtilaji kuulostaa kummallisen eksoottiselta, kun taas instrumentaalioutron säännöttömästi vaihtelevat tahtilajit rullaavat hyvinkin luontevasti.
”Tähdenlennon aikaan” on yksi tasapainottavista duuribiiseistä, jonka onnellisessa meditatiivisuudessa on raukeata lepuutella. Lyriikoissa kysellään edelleen kovasti mutta tällä kertaa ei edes tiedetä mitä, koska asioihin viitataan vain pronominein. Jostain hengellisestä lienee kyse, kun lopussa nähdään tähdenlento, jolla tuntuu olevan voimakas symbolinen merkitys. Biisissä toistuu myös erittäin pitkien ja harvalukuisten äänien fonisoolo, jonka säveltämisessä avainsana on ollut maltti. Fraasien aloitusten ja lopetusten viipyilevä nerokkuus kirvoittaa hetkeksi itselleni tunteen, jossa kaikenlainen tukkoon soitettu hätäily näyttäytyy naurettavana koheltamisena. Tämäkin biisi on selkeästi kaksiosainen. Jälkimmäisessä kaksi kitaraa loihtivat näppäilyssään suorastaan paratiisillista maisemaa.
”Puhuu vapahtaja rappuselta kiviseltä” päästää Rätön kohtalokkaan saarnan lopullisesti valloilleen. Biisi alkaa syyllistävillä kysymyksillä mutta tarjoaa kaverikseen vihdoin myös elämää suurempia viisauksia vastauksiksi tai ohjeiksi. Omiin korviini vapahtajan raastavasti paasattu sanoma kuulostaa kovin buddhalaiselta. Lyriikoiden ja myös joidenkin sointujen perusteella tulee tunne, että tämä on looginen ja suhteellisen saumaton jatko avausbiisin avaamalle teemoitukselle. Samalla biisi on suureelliseksi kliimaksoituvan tunnelmansa ansiosta eräs levyn huippukohdista. Laulusäkeistöjen väleissä kuullaan kaksi läpisävelletyn oloista melodista fonisooloa sekä lopun huipennuksena Majaluoman dramaattisen komea kitarasoolo.
”Onnellisen valkoinen” kertoo yksin lähiössä asustelevasta taianomaisesta hyypiöstä. Jazzahtavan kappaleen harmoninen maailma luo sen mielenkiintoiseksi. Kun blues- ja rockmusiikki pelaavat usein kehikolla, jossa soinnutuksessa on duuriasteikon ja liidaavammilla instrumenteilla molliasteikon säveliä, niin nyt asetelma on päinvastoin: basso ja akustiset kitarat komppaavat mollissa mutta melodisemmat elementit usein duurissa. Tuloksena on hieman vinksahtanut tunnelma, jota levottomasti iskutteleva Nuorsaaren rumpalointi oivallisesti tukee. Erityisesti pidän Elon poukkoilevista bassolinjoista. Lopussa groovaavan rytmiikan päälle kehkeytyy tälle levylle harvinainen jammailuhetki, jossa improilua harjoitetaan syntikan rhodesilla ja huuliharpulla. Kaiken päällä (kuitenkin ilmeisesti läpisävelletty) saksofoni maalailee kuin melankollisella peitolla laskevia sävelkuja enteillen surumielisesti seuraavaa biisiä, jossa syvyyssukellus hellittämättä jatkuu. Nyt päädytään paikkaan, joka on kappaleen otsikon mukaisesti ”Musta kaivo musta peili”. Äärimmäisyyksiin asti haltioituneesta herkistymisestä tai näkyjen näkemisestä kappaleessa lienee kyse. Laulamisten väleissä saadaan jälleen kerran kuulla hyvin malttirikkaita ja pitkien sävellinjojen instrumentaalisia maalailuja.
Seuraavat neljä biisiä näyttäytyvät parivaljakkoina, joissa ensin on lauluvetoinen raita ja sitten sen sanomaa tunnelmoittava akustinen klassisvaikutteinen instrumentaali. ”Suunnaton seikkailu halki avaruuden” nostaa albumin mustasta kaivosta kepeyttävästi duuriin sekä kertoo meteoriitilla ratsastamisesta. Lastenlaulun lailla se kuvaa kuin ylevää kurkotusta kohti kaukaisia kohteita (tai viisauksia) ja niiden saavuttamisen jälkeen valtaavaa koti-ikävää. Auvoisa ja lyyrinen ”Kotipolulla” ilmentänee kitaran ja mandoliinin sävelillä nimensä mukaisesti onnellista paluuta kotiin. ”Häivähdys” on tuonpuoleisen hämärällä ja vähän pelottavalla rajalla majaileva pimeäsävyinen raita hengettärestä sekä metsien miehestä, joka hänkään ei ehkä ihan tämänpuoleisesta taida olla. Kappaleen parina on kaunis akustinen tunnelmointi ”Hengettären tanssi”, jossa kitara saa rinnalleen baritonikitaran.
Miten päättää ja vetää uskottavasti kokoon albumin aikana hyvinkin eeppiseksi äitynyt syvyyssukellus? Yksi tapa on nostaa huumoria esiin ja vetää hiukan läskiksi, on siinäkin oma syvällisyytensä. Päätösbiisi ”Supersankari koko maailman” toteuttaa hiukan tätä strategiaa, vaikka tässäkin on mukana oma raastava vakavuutensa. Kappale on levyn proge-eepos, jossa messias-kompleksia poteva päähenkilö haluaa pelastaa koko maailman. Tuskailevat ajatukset kuulostavat tahallisen korneilta. Lopussa utopistiset pelastamiskohteet eskaloituvat harhaisiksi, kun assosiaatioharppaukset pomppivat humoristisella tavalla äärilaidasta toiseen ”autoista” ”Juudakseen” tai ”trooppisen lumeen”. Överillä tavalla haltioitunut hymnimäinen loppu on ihan dadaa mutta koska se toimii, on kysymyksessä hienoa taidetta, joka nostattaa koko albumin arvoiseensa finaaliin.
Jatkuvasti maailmaa pelastamiseen kyllästynyt supersankari on ytimeen tunkeutuva mestariteos, jolla on potentiaalia toimia jopa rukouksen tai meditoinnin kaltaisena puhdistavana kokemuksena. Levy kestää kuuntelua ja pureskelua monestakin eri suunnasta. Mitään yhtä sanomaa se ei valmiina tarjoa vaan antaa kuulijan tehdä tulkintansa. Albumin lyriikoihin uppoutuminen palkitsee ja sen sävelmaailman lämpimässä käpertyneisyydessä mehustuu jotain erityisen rauhoittavaa. En yhtään ihmettele, jos saavutettujen tasojensa takia se olisi monelle Kuusumun profeetan levyistä se ykkössuosikki. Ainakin itselleni tämä on erittäin tärkeä levy. Kuten bändin edellisestä pitkäsoitosta, myös tästä julkaistiin tupla-LP vuonna 2023. Siinä on kaksi tunnelmaan sopivaa extrabiisiä: ”Noita” ja ”Myrskyn ytimessä”.
Kirjoittaja: ERIK SUOMINEN
Avainsanat: proge, Suomi, 2002
Lue myös: Levyarvio: Kuusumun profeetta – Hymyilevien laivojen satama (2006)
Tuottaja: Sami Sänpäkkilä, Kuusumu profeetta
Levy-yhtiö: Ektro Records
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti