Levyarvio: Yes – Keys To Ascension 2 (1997)

Vuonna 1968 perustetun Yesin myrskyinen saaga jatkuu jatko-osalla edellisenä vuonna ilmestyneelle live/studio-hybridille Keys To Ascension.

Kävin ensimmäisen Keys To Ascensionin arvostelussa perusteellisesti läpi kuinka ”Trevor Rabinin Yes” koki muodon muutoksen ja palasi ns. klassiseen kokoonpanoon joten otetaan tähän väliin vain nopea kertaus miten Talkista päädyttin Keys To Ascensioniin.

Vuonna 1994 julkaistu Talk oli kaupallinen floppi, ja sitä seuranneella kiertueella Yes esiintyi selvästi pienemmille yleisöille kuin mihin oli tottunut. Kiertueen jälkeen kitaristi Trevor Rabin jätti yhtyeen siirtyäkseen Hollywoodiin elokuvasäveltäjäksi, ja hänen mukanaan myös kosketinsoittaja Tony Kaye vetäytyi musiikista ryhtyen ravintoloitsijaksi. Talkin jälkeen Yes jäi ilman levysopimusta, mutta pienempi levymerkki Castle Records osoitti kiinnostusta yhtyeen tuotannon julkaisemiseen. Laulaja Jon Anderson otti yhteyttä kitaristi Steve Hoween ja kosketinsoittaja Rick Wakemaniin, jotka suostuivat palaamaan yhtyeeseen. Näin muodostui jälleen Yesin klassinen kokoonpano, jossa mukana olivat myös basisti Chris Squire ja rumpali Alan White. Alun perin suunnitelmana oli julkaista vain livelevy, mutta Castle ehdotti, että mukaan lisättäisiin myös uutta musiikkia. Yhtye äänitti kaksi pitkää kappaletta, yhteiskestoltaan noin 30 minuuttia, ja soitti kolme pientä teatterikeikkaa Kaliforniassa keskittyen 1970-luvun progressiiviseen tuotantoonsa. Näistä keikoista sekä uusista studioäänityksistä ”Be the One” ja ”That, That Is” koottiin Keys to Ascension, joka julkaistiin lokakuussa 1995. Levy sai kaupallisesti vaisun vastaanoton, mutta osoitti Yesin olevan edelleen kykenevä tulkitsemaan klassikkojaan uskottavasti. Uusi materiaali kuulosti vielä keskeneräiseltä, mutta antoi viitteitä siitä, että klassisella kokoonpanolla oli yhä potentiaalia myös säveltämisen saralla.

Noin. Nyt olemme ajantasalla. Täydellisessä maailmassa Keys To Ascension olisi ollut harjoituskierros jonka jälkeen yhteen palannut klassinen kokoonpano laatisi huolella uusia suunnitelmia ja tekisi lopulta kunniakkaan kunnollisen paluun myös todellisen studiolevyn muodossa. No koska kyseessä on Yes näin ei tietenkään käynyt.

Lue myös: Levyarvio: Yes – Drama (1980)

Vaikkei ensimmäinen Keys To Ascension ollut suuri menestys tilasi Castle kuitenkin lisää vastaavaa Yesiltä. Eli jatko-osa sisältäisi lopun Kalifornian San Luis Obispossa äänitetystä livemateriaalista ja toinen CD täytettäisiin tällä kertaa kokonaisuudessaan uudella studiomateriaalilla. Yes pestasi tuottajan vastuuta yhtyen kanssa jakamaan Billy Sherwoodin joka oli hääräillyt yhtyeen ympärillä jo Unionin ajoista alkaen erilaisissa rooleissa. Sherwood myös miksasi albumin. Tällä kertaa Rick Wakeman integroitiin paremmin osaksi uutta musiikkia ja käsittääkseni kosketinsoitinmaestro oli mukana sessioissa alusta loppuun. Uusi studiomateriaali onkin tällä kertaa huomattavasti vaikuttavampaa ja viimeistellyn oloisempaa kuin ensimmäisellä Keys To Ascensionilla.

Käsitellään kuitenkin ennen uuteen musiikkiin siirtymistä Keys To Ascension 2:sen (tästä eteenpäin KTA2) liveraidat.

KTA2:sen ensimmäinen CD tarjoilee noin 55 minuuttia livemusiikkia. Tuntuu hieman hassulta kutsua kappaleita joiden joukossa on ”Close To The Edgen” ja ”And You And I:n” kaltaista materiaalia ylijäämäksi, mutta siitähän tässä lopulta on kyse; KTA2:lle tuupattiin biisit jotka eivät syystä tai toisesta mahtuneet mukaan ensimmäiselle osalle. Sovitukset ovat Yes-tyyliin varsin uskollisia alkuperäisille studioversioille, mutta siellä täällä otetaan pieniä irtiottoja. Etenkin ”Time And Wordin” pidennetty versio tuo mukanaan aivan uudenlaisia sooloja Wakemanilta ja Howelta (jotka eivät tietenkään edes olleet vielä mukana yhtyeessä kun kappale alunperin levytettiin). Yksi Yesin energisimmistä biiseistä ”Going For The One” saa kunnioitettavan rehvakkaan tulkinnan keski-ikäisiltä Yes-miehiltä. ”I’ve Seen All Good People” ei oikein toimi avausraitana vaikka onkin mukavaa, että mukana on usein pois jätetty kaunis ”Your Move”-osio on tällä kertaa mukana. Kaiken kaikkiaan livemateriaali toimii erinomaisesti, mutta kappalejärjestys ei täysin vakuuta, eikä KTA2:sen ensimmäinen levy tunnu erityisen luontevalta kokonaisuudelta.

KTA2:sen toisella levyltä löyyy koko homman varsinainen pihvi. Eli 45 minuuttia uutta studiomateriaalia jotka Yes äänitti viidessä viikossa vuoden 1996 loppupuolella. Ensimmäisen Keys To Ascensionin uusi musiikki oli kyllä lupauksia herättävää, mutta lopullinen toteutus tuntui kiirehdityltä ja alituotetulta. Jopa demomaiselta. Nämä ongelmat on nyt pääosin taklattu ja Sherwood tekee hyvää työtä tuotantopuolella. Sävellykset tuntuvat myös huolellisemmin loppuun asti mietityiltä vaikka niissä edelleen on omat ongelmansa kuten tulemme huomaamaan.

Studiolevyn aloittaa lähes 19 minuuttia kestävä ”Mind Drive”jonkajuuret ovat muuten 80-luvun alussa jolloin Squire, White, Jimmy Page ja Robert Plant yrittivät laittaa pystyyn bändiä nimeltä XYZ. Projekti kaatui lopulta Plantin innottomuuteen kun Led Zeppelin -vokalisti koki materiaalin liian monimutkaiseksi. Muutama demo on kuitenkin päässyt vuotamaan jopa nettiin asti. XYZ:n aikaansaamia alkioita on sittemmin päätynyt Pagen The Firm -yhtyeen levyille sekä KTA2:n ohella Yesin Magnificationille (2001).

”Mind Drive” käynnistyy eteerisillä, hieman uhkaavilla, syntetisaattorimatoilla ja Howen kauniilla klassisella kitaroinnilla, pian näiden rinnalle nousee, myös Squiren melodisesti soiva bassokitara ja parin minuutin leijailevan rubato-osion jälkeen tunnelmat muuttuvat jyrkästi kun musiikki räjähtää todella käytiin päälle käyvän terävsti rytmittelevän staccato-osion myötä. 

Tiskiin lyödään kappaleen keskeinen 7/8 riffi joka mekaanisuudessaan on kiehtovaa kuultavaa. Riffin ympärillä Howen sähkökitara sinkoilee pistävästi. Andersonin vokaalit joita Squire tuplaa taustalla tulevat mukaan vasta neljän minuutin kohdalla musiikin muuttuessa tarmokkaasti eteenpäin polkevaksi sotaisaksi tahtilajiaan vaihtelevaksi marssiksi. Viiden ja puolen minuutin kohdalla musiikki seestyy ja esittelee kappaleen kepeämmän melodisen teeman jota vuorotellaan jatkossa sotaisamman teeman kanssa. Ja tässä vaiheessa ollaan vasta alle puolivälissä raitaa! 

”Mind Drive” tarjoilee loppuun asti onnistuneesti kaikkea mitä pitkältä proge-eepokselta voi toivoa; monimutkaista rytmiikkaa, liikkuvaa ja epälineaarista harmoniaa, kerrostettuja melodioita, useiden eri teemojen muuntelua ja dynaamisia kontrasteja. Niin ja tietysti useamman hienon soolon sekä Howelta, että Wakemanilta. Wakeman palaa jopa komeallatavalla ujelluttamaan Minimoogia ensimmäistä kertaa Yesin levyllä sitten 70-luvun! Kokonaisuutena ”Mind Drive” lienee Yesin vaikuttavin 90-luvun sävellys vaikka se luultavasti olisi hyötynyt pienestä tiivistämisestä. Vaikka kappaleen teemat muuntautuvat matkan varrella on loppupuoliskossa silti liikaa toiston makua. ”Mind Drive” kuitenkin päivittää Yesin eeeppisen puolen 90-luvulla erittäin onnistuneesti ja tyypillistä aggressiivisemman sointinsa ansiosta se vertautuu ainakin omassa mielessäni yhtyeen tummasävyisempiin klassikoihin kuten ”Gates Of Delirium” ja ”Machine Messiah”.

Just as long as you bring the power
From the inside
Just as long as you hold the key
From the inside
Ascend and create
Ascend and create
Ascend and create
Ascension

Myös seuraava kappale on laadukasta työtä.Yhdeksänminuuttinen ”Foot Prints” on tunnelmaltaan valoisampi raita ja siinä mielestä kenties hieman tyypillisempää Yesiä kuin uhkaava ”Mind Drive”. Melodisesti rikas ja instrumentaaliosioissa rytmisesti moniulotteisesti kerrostettu kappale tuo mieleenThe Beatlesin ja yksi sen keskeisiä ominaisuuksia on sen notkeasti ja iloisesti pomppiva bassokuvio joka on kentie parasta Squirea sitten Draman aikojen. Lempeästi pomppivan bassoriffin päällä kulkevaa kappaletta värittää Howen leikkisä sähkökitarointi ja Wakemanin hienovaraiset koristelut Hammond-uruilla siellä täällä. Wakeman palaa jälleen myös Minimoogin ääreen ja lurittelee sillä mainion lyhyen soolon. ”Foot Prints” on erinomainen yhdistelmä 80-luvun Yesin pop-soundia ja yhtyeelle tyypillisempää progeilua. Tavallaan se tuntuu myös modernilta versiolta ”Siberian Khatrusta”.

Everybody knows where we’re going to
Don’t forget to leave good footprints behind
Never let the grass grow over your soul
Only time will tell, leave good footprints behind

KTA2:sen kappaleiden pituudet lyhenevät progressiivisesti sillä kolmas raita ”Bring Me To The Power” yltää enää hieman yli seitsemän minuuttiin. 

Suht lyhyestä kestostaan huolimatta Yes onnistuu pakkaamaan ”Bring Me To The Poweriin” niin monta erilaista osiota, että kappaleen parissa ei todellakaan tule tylsä, mutta toisaalta kokonaisuus tuntuu hieman tilkkutäkkimäiseltä.Koskettimien ja kitaroiden vuoropuhelu tuo mieleen Going For The Onen ja Tormaton ajat, Whiten rumpalointi on napakkaa, Squiren basso soi muhkeasti pinnassa ja Andersonin vokaalisuoritus, jota tuetaan sanattomilla harmonivokaaleilla, on vahvaa ja intohimoista työtä. Eli kyllähän tämä on ihan täyttä Yesiä!

If we don’t give them the keys
How are they supposed to be ready?
If we don’t give them the keys
How are they to survive?

Tähän asti KTA2:sen studiomateriaali on ollut erinomaista, mutta kaksi viimeistä raitaa ei yllä aivan samaan.

Neljäs biisi ”Children Of Light” on jaettu kahteen osaan joista ensimmäinen eli ”Children Of Light” on se varsinainen pihvi. Ensimmäisen osan juuret ovat Jon & Vangelis -projektissa jolloin se kulki vielä nimellä ”Distant Thunder”. Tästä johtuen kappaleen krediiteissä esiintyy myös Vangeliksen nimi. 

”Children Of Light”  käynnistyy heti varsin päälle käyvästi ja rytmisesti messuavilla vokaaleilla joissa Squiren ääni nousee mainiosti esille Andersonin rinnalla. Myöhemmin kappale käyttää rikkaasti myös harmoniavokaaleita Wakemanin kauniisti helisevä piano taustallaan.

Toinen osa ”Lifeline” on instrumentaali joka perustuu pitkälti Howen tyylikkääseen pedal steel -kitarointiin ja Wakemanin taustalla leijaileviin syntetisaattoritekstuureihin. ”Lifelinella” ei tunnu olevan mitään selkeää yhteyttä biisin alkuosaan mikä on hieman tökeröä, mutta kai sen avomielisesti voi tulkita pitkäksi koodaksi. Periaatteessa ”Children Of Light” on kuitenkin hyvä esimerkki Frankenstein-progesta jossa kaksi toisiinsa liittymätöntä osiota ommellaan kiinni toisiinsa.

Be the birth of a nation
Stop this aggravation
So uninspired
And to question man’s inhumanity
And lack of love for his cosmic god

Levyn päättää elegantti ja tunnelmaltaan seesteinen instrumentaali ”Sign Language” joka on Howen sähkökitaran ja Wakemanin koskettimien vuoropuhelu. Vain kolmeminuuttinen ”Sign Language” toimii varsin hyvin pienenä loppusoittona levylle, mutta toisaalta on hassua, että kappaleessa ei soita koko yhtye. Tällaisesta lähestymistavasta Yesiltä löytyy toki ennakkotapauksia jo The Yes Albumin ja Fragilen ajoilta.

Lue myös

Ainakin osa Yesistä piti KTA2:sen studiomateriaalia niin vahvana, että se olisi haluttu julkaista omana levynään eikä ikään kuin livelevyn kylkiäisenä. Etenkin Wakemania ratkaisu niputtaa livemateriaali ja uudet biisit yhteen turhautti suuresti. Ratkaisu ei kuitenkaan lopulta ollut Yesin käsissä. Lopulta KTA2:sen julkaisusta muodostui aikamoinen farssi. 

Yes ei päässyt yhteisymmärrykseen seuraavasta kiertueestaan etenkin Wakemanin heitellessä kapuloita rattaisiin kieltäytyen eri vaihtoehdoista joita yhtyeelle tarjottiin. Lopulta Wakemanin uusi manageri ilmeisesti antoi ymmärtää, että kosketinsoitinmaestro pärjäisi paremmin omillaan ja Wakeman erosi, jälleen kerran, Yesistä muun yhtyeen suureksi harmiksi. Suunniteltu kiertue siis kaatui ja samalla Castle ilmoitti ettei sillä olekaan intressejä julkaista kaavailtua KTA2 -levyä jos ei yhtye kerran tue sitä live-esiintymisillä. Tässä vaiheessa Squire ja Sherwood alkoivat tekemään uutta musiikkia yhdessä joka eri käänteiden (palaamme niihin toisessa tekstissä) muuntautui Yes-levyksi. Nyt Yesillä oli tarjous uudesta levystä ja kiertueesta Eagle -yhtiön kautta ja tässä kohtaa Castlelle tulikin kiire julkaista KTA2. 

Lopulta vuoden 1997 lopusta muodostui Yes-faneille kummallinen kokemus. Muistan kuinka innoissani olin kun KTA2 ilmestyi marraskuun alussa. Ensimmäinen KTA oli ottanut askeleita oikeaan suuntaan, hieman huterasti tosin, mutta nyt tämä uusi levy esitteli Yesin klassisen viisikon harmomisena yksikkönä joka tuntui tekevän töitä yhteisen päämäärän eteen. Yes tekisi jälleen musiikkia jonka parissa se oli parhaimmillaan. Ja jos livelevyn kylkiäiseksi heitetty uusi musiikki oli näin laadukasta niin millaisiin korkeuksiin noustaisiinkaan seuraavan oikean studiolevyn myötä! Voitte ehkä kuvitella pettymykseni kun vain muutama viikko myöhemmin kauppojen hyllyille ilmestynyt Open Your Eyes esittelikin aivan uuden suunnan uudella kokoonpanolla. KTA-levyjen progressiivinen rock oli vaihtunut alisävellettyyn ja ylituotettuun poprokkiin. En varmasti ole ainoa Yes-fani joka ihmetteli tässä vaiheessa että mitä helvettiä täällä tapahtuu. Sekoilu tuntuu olevan sisäänrakennettu Yesin geeneihin, mutta tätä voidaan pitää jo ennätyksellisen heikkona suorituksena.

Täysin epäonnistuneen julkaisustrategiansa ansiosta Keys To Ascension 2 menestyi jopa edeltäjäänsä heikommin ja moni kriitikko ja fani ei edes huomannut kyseisen levyn ilmestyneen. Tämä on sääli sillä se sisältää paitsi laadukkaita livetulkintoja 70-luvun materiaalista niin myös joitakin yhtyeen parhaimmista kappaleista joita se on alkuperäisen kultakautensa jälkeen julkaissut. Etenkin intensiivinen ja energinen ”Mind Drive” pistää suht onnistuneesti kampoihin yhtyeen parhaimmille 70-luvun eepoksille. Lopulta molempien Keys To Ascension -levyjen studiobiisit julkaistiin yhdessä kokoelmalevynä Keystudio (2001), mutta tässä vaiheessa oli jo myöhäistä eikä viitisen vuotta vanha materiaali juuri onnistunut löytämään uutta yleisöä.

Avainbiisit: ”Going For The One”, ”Close To The Edge”, ”Mind Drive”, ”Footprints”, ”Bring Me To The Power”

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Yes – Mirror To The Sky (2023)

Kappaleet

CD 1

  1. I’ve Seen All Good People (7:15)
  2. Going For The One (4:58)
  3. Time And A Word (6:23)
  4. Close to the Edge (19:40)
  5. Turn Of The Century (7:55)
  6. And You And I (10:50)

CD 2

  1. Mind Drive (18:39)
  2. Foot Prints (9:09)
  3. Bring Me To The Power (7:25)
  4. Children Of Light (6:05) :
  5. Sign Language (3:28)

Jon Anderson: laulu, kitara, harppu Steve Howe: 6- ja 12-kielinen sähkökitara ja akustinen kitara, steel-kitara ja pedal steel, 5-kielinen basso, laulu Chris Squire: bassokitara, laulu Rick Wakeman: koskettimet Alan White: rummut, laulu

Tuottaja: Yes, Billy Sherwood
Levy-yhtiö: Essential

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑