Kukin kaappiaan selässään kantaa on Kuusumun profeetan suomenkielisen tuotannon ensimmäinen levy sekä samalla ehkä se, jolla porilainen bändi murtautui maamme vaihtoehtomusadiggareiden yleisempään tietoisuuteen. Nelihenkinen poppoo (Mika Rättö – laulu ja koskettimet, Teemu Majaluoma – kitara, Mikko Elo -bassokitara ja Veli Nuorsaari – rummut) oli aloittanut jo vuonna 1998 nimellä Moon Fog Prophet. Kahden vuoden aikana oli tehtailtu neljä englanninkielistä progelevyä, joista osa julkaistiin viiveellä. Kyseiset albumit olivat olleet varsin kunnianhimoisia ja luovia mutta laadukkuudeltaan joiltain osin vasta harjoitteluasteella. Lieneekö jäsenet välissä Ektroverdessä, Cirlessä ja Moon Fog Prophetin keikoilla saaneet tiukkaa muusikkokokemusta, kun Kukin kaappiaan selässään kantaa kuulostaa tasokkaammalta? Erityisesti tuotannossa ja miksauksessa tapahtui melkoinen tasonnosto.
Kuusumun Profeetan musiikki luetaan yleensä progeksi johtuen kai sen taiteellisuudesta ja genrellisestä moninaisuudesta. Jotkut levyt ovatkin soundimaailmaltaan hyvinkin lähellä perinteistä progeilmaisua. Kukin kaapiaan selässään kantaa näyttää genrekavalkaadista yhden puolen. Albumi on runollinen, luonnonläheinen, rauhallisen soljuva ja luonnosmaisen tajunnanvirtamainen jazzfolk-levy. Toistuvia elementtejä ovat akustiset kitarat, syntikan rhodes ja kevyt swing-komppi. Soitto on monessa kohtaa simppeliä mutta ei ollenkaan mielenkiinnotonta johtuen tunnelman maagisesta pitävyydestä. Kriitikot toivottivat aikanaan levyn tervetulleeksi ja vertasivat sitä Pekka Strengin 70-luvun tuotantoon. Onhan noissa naivistisissa hippimäisyyksissä toki jotain samaa. Nykyään pitkäsoittoa on kuvattu myös kulttiklassikoksi.
Porin 2000-luvun varsin elinvoimaisessa underground-skenessä on kerrottu olevan piirteenä vapautua egoilusta, itsekritiikistä sekä fakkiutumisesta liiaksi kahlitseviin johtotähtiin. Taiteen olisi virrattava paineettomasti sinne, minne se luonnostaan on virratakseen. Kaiken ei tarvitse aina olla timanttisen laadukasta, kunhan taiteilija saa ilmaista. Erityisesti Kukin kaapiaan selässään kantaa –pitkäsoitolla asenne näkyy. Hassujakin ideoita hyödynnetään. Sooloilut kuulostavat ensimmäisen oton vedoilta (hyvällä tavalla). Kahdessa biisissä tallentuneet laulajan kurkun kröhäytytykset ovat jätetty siistimättä. (Tämäkään ei ole kritiikki vaan oikeastaan kehu, koska jostain kummallisesta syystä ne ajoittuvat mainiosti.) Jotenkin tuntuu levyn tekijöiden vain antautuneen seikkailulle, jonka määränpäätä he itsekään eivät ihan ennalta nähneet. Spontaanilta vaikuttava lähestymiskulma saattaisi tuottaa julkaisukelvotontakin kuraa mutta Kuusumun profeetan nelikko onnistuu tekemään laatua ja välillä suorastaan ihmeen kaupalla osumaan mielenkiintoisiin napakymppeihin ja löytämättömiin polkuihin, toisinaan hyvinkin herkkiin ja toisinaan hauskoihin sellaisiin.
Avausbiisi ”Vuosisadan vaihteessa” hilluu kahden akustisen kitaran dominoimassa kiireettömässä 5/4-kudelmassa. Lyriikoiden aihe on tempaistu lasten piirustuksista. Lapsenomaisen paljaasti ja hauraan pehmeästi albumilla yleisesti laulava Mika Rättö kuulostaa tässä biisissä höyrähtäneeltä taidemaalarilta. Venyttäen tavuja omalaatuisesti kuin välittämättä tahtien kehikoista pääsee hän fraasiensa loppuun oikea-aikaisesti kuin vahingossa. Selväksi tulee koko levyä koskien, että Rätön läsnäolossa on jotain harvinaisen intensiivistä ja herpaantumatonta sekä samalla ilmaisussaan täysin piittaamatonta siitä, että ovatko hämyisetkin maneerit kaikkien mieleen tai tuottavatko ne maksimaalista levymyyntiä. Tulkinta on usein veitsen terällä: keikahtaako rasittavuudeksi vai hurmaavuudeksi. Jos englanninkielisillä levyillä tilanne saattoi omissa papereissani vielä olla edeltävä, on se nyt ehdottomasti jälkimmäinen. Renessanssineroksikin tituleerattu taiteen moniottelija Rättö on solistina loistava.
”Kovin lentäen kotiin kaipaan” on melankolinen ja kepeä swing, joka kuvaa masennuksen aiheuttamaa aloitekyvyttömyyttä ja synkkää kurimusta. Se jatkaa avausbiisin sävelmaailmaa hieman ryhdikkäämmin. Ensimmäisenä kuulijalle mieleen jää varmasti intron ja välisoiton groovaava huuliharppuriffi. Keskiosan pitkässä rhodessoolossa yhdistyvät valloittavasti jäntevä ammattitaito ja veltto itsekritiikittömyys. ”Kynttilät syttyvät varhain” on erityisherkkä, minimalistinen ja kerta kaikkiaan mykistävän kaunis kuvaus taivaan halki kulkevasta purjelaivasta, joka noutaa päähenkilön mukaansa. Instrumentaali ”Aamuyön tunteina” haiskahtaa välibiisiltä mutta sopii täydellisesti albumikokonaisuuteen. Akustista kitaraa, rhodes-sooloilua ja kevyttä sähkökitarafillailua taustoittavat rummut ovat mielenkiintoisella tavalla heittelevästi panoroidut. Biisissä soittoteknisen tai -älyllisen briljeerauksen sijaan näyttää olevan oleellisempaa tunnelman ilmentäminen. Siitä muodostuukin Kuusumun profeetan yleinen vahvuus tällä ja oikeastaan myös jokaisella tulevalla levyllä.
Lue myös:
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
Kun neljä ensimmäistä raitaa ovat loihtineet albumille kepeänhämyisen jazzahtavan suunnan, seuraa pienoinen suunnanmuutos. ”Kysymysten Sali” on levyn valloittavimpia kappaleita. Omalaatuisen pirteä biisi pohjautuu peruskomppiin, joka nakuttaa svengaavasti ja toiveikkuutta pulppuavasti. Kaksi akustista kitaraa riffailee ja Elon alati jatkuva basson luritus on miellyttävää. Sinänsä yksinkertaisen taustan imevyys paljastaa soittajien ajoituksen olevan sopivasti kohdallaan. Kaikenlainen englanninkielisten levyjen mahdollinen amatöörimäisyys on karissut bändin ilmaisusta. Varsinaiseen pääosaan nousee Rätön höpinä, jossa hän tekeytyy taidegallerian sofistikoituneeksi oppaaksi. Galleristi suitsuttaa puheissaan taidemaalaria liittäen häneen falskilta kalskahtavia romantisoituja merkityksiä. Kerroksellisuus, jossa esitetään taiteellisesti uskottavasti henkilöä, joka puolestaan esittää tekotaiteellista paskaa, on saavutus sinällään! Biisi saa minut aina hyvälle tuulelle. Sopivan epäselvästi lausuttujen repliikkien väleissä kuullaan tajunnanvirtamaisia rhodes-soolon pätkiä, jotka ovat äänitetty hauskasti mikillä niin, että syntikan koskettimien räminä on tallentunut. Tämä ei ollenkaan haittaa ja sopii albumin kotikutoisuuteen.
”Kukkana niityllä” on pelkistetyn kitarariffin päälle rakennettu minimalistisen kaunis luontolaulu, joka lienee levyn hippimäisin raita. Sitä seuraava yli kymmenminuuttinen instrumentaalitunnelmointi ”Askeleita rannalla” on Majaluoman soittama kitarasoolo viipyilevästi leijailevan (vuoron perään 7/8 ja 9/8) taustan päällä. Vahva mielikuva itselläni on auringonlasku autiolla rannalla. ”Askeleita rannalla” on levyn ainoa, joka ei ihan kanna. Tunnelma ja estetiikka ovat täysin oikeita peilaten kappaleen otsikkoon, mutta toteutus on aavistuksen pitkäveteinen. Biisi olisi toiminut hieman lyhyempänä, tosin se mahtuu levyn filosofiaan, jossa ei varsinaisesti koskaan ole kiire mihinkään. Kitara- ja bassovetoinen, hämyisesti sisäänpäin kääntynyt ”Prinsessa vaaleanpunainen” on toinen raita, joka ei ole ihan albumin parhaimmistoa. Outoudessaan hyvin pitkälle vietyjen vokaalifraseerausten sekä ärsyttävähkön vokaalimiksauksen takia se näyttäytyy jonkin verran häiritsevänä. Monen kuuntelun jälkeen tähänkin tottuu ja itsellä se uppoaa ihan mukavasti biisijatkumoon mutta varmasti jollakin myös tökkii. Keskittyneemmän tarkastelun jälkeen ”Prinsessa vaaleanpunainen” paljastaa sumeita keskenään toimivia syväjuonteita, joista voi saada omanlaistaan löytämisen riemua. Vuonna 2002 julkaistussa vinyylissä viimeiset kolme mainittua kappaletta jätettiin pois. Toisaalta vuonna 2023 julkaistussa tuplavinyylissä ne olivat taas mukana, kuten myös ekstrabiisi ”Kaunis iltapäivä laskeutuu”, jota ei alkupäiseltä albumilta löydy.
”Akvaario”päättää levyn varsin nautinnollisesti. Tuntuu suorastaan kuin aika pysähtyisi tai ainakin seisahtuisi, kun palataan albumin alun 5/4-swingtahtiin, tosin nyt pelkistetymmällä sovelluksella. Kitarariffi luuppaa neljää näennäisen yksinkertaista mutta ovelasti valittua sointua. Niiden päällä laulu tarkastelee ympäristöä aivan kuin akvaariokalan näkökulmasta. Lyriikat on helppo tulkita kuvastavan ulkopuolisuuden tuntua suhteessa muualla melskaavaan ja itseä coolimmaksi tulkittuun maailmaan. Levyn tavaramerkiksi muodostuneiden yllättävien vokaalivenytysten ja polveilevien melodialinjojen siivillä tulee selväksi, miten näkemyksellinen melodiankäsittelijä Rättö on. Puolihuolimattoman spontaanista vaikutelmasta huolimatta fraseerauksien sävelkuluissa ollaan kuin vahingossa hyvin tietoisia siitä, mitä kannattaa toistaa ja missä kohtaa koukeroida uutta, miten toisintaa lyriikoiden sanomaa sekä siitä, miten tiivistää tunnetta ilman äänenvoimakkuuden kasvattamista.
Kukin kaapiaan selässään kantaa on hämyinen mutta silti kutsuva, meditatiivinen, usein jopa hypnoottisen rikkeetön sekä virkistävällä tavalla outo albumi. Itselleni tulee mieleen kesäinen aamukaste nurmikolla tai aurinkoinen hiljainen aamuyö. Monelle se voisi olla luonteva sisääntuloportti kuusumun maailmaan, vaikka se ei mielestäni ole bändin paras pitkäsoitto. Eniten show on Mika Rätön, joka otti englanninkielisten levyjen jälkeen kokonaisvaltaisemman vastuun lyriikoiden kirjoittamisesta. Kukin kaapiaan selässään kantaa on kuin pelinavaus jättäen kummastelevia kysymysmerkkejä siitä, että mitä tämä oikein oli ja että pystyykö yhtye toisenlaiseenkin ilmaisuun yhtä osuvasti. Vastaus selvisi heti seuraavana vuonna: kyllä pystyy!
Kirjoittaja: ERIK SUOMINEN
Avainsanat: proge, Suomi, 2001
Lue myös: Levyarvio: Kuusumun profeetta – Hymyilevien laivojen satama (2006)
Tuottaja: Aki Peltonen
Levy-yhtiö: Ektro Records
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti