Keski-Englannin Black Country oli 1960-luvun lopulla hiilikaivosten ja tehtaiden saastuttamaa teollisuusaluetta, jonne Swinging Londonin valot tai Kalifornian hippiliikkeen auringonpaiste eivät yltäneet. Elämä oli kovaa ja yksinkertaista ja niin oli myös sieltä kotoisin olevien nuorukaisten soittama musiikki. Birminghamissa perustettu The Polka Tulk Blues Band, joka myöhemmin muutti nimensä Earthiksi oli yksi alueen bluesia soittaneista yhtyeistä. Tarinan mukaan – ja tähän yhtyeeseen liittyviä legendojahan riittää – pojat kyllästyivät siihen, että keikkapaikkoina toimineissa pubeissa ihmiset vain juttelivat, eivätkä kuunnelleet heidän soittoaan. Kun potikat käännettiin kaakkoon, oli ihmisten pakko kuunnella heitä. Earthin uudet kappaleet alkoivat herättää huomiota, mutta kun toinen Earth-niminen yhtye julkaisi albumin, tuli Boris Karloffin tähdittämästä kauhuelokuvasta nimensä napanneen kappaleen nimestä yhtyeen uusi nimi. Black Sabbath oli syntynyt.
Vaikka Black Sabbathin perjantaina 13. helmikuuta 1970 julkaistua debyyttilevyä pidetäänkin yleisesti yhtenä heavy rockin peruspilareista, eivät kitaristi Tony Iommi, laulaja John ”Ozzy” Osbourne, basisti Terence ”Geezer” Butler ja rumpali Bill Ward varmastikaan uskoneet tekevänsä jotain uutta ja ihmeellistä äänittäessään albumin Lontoossa Regent Sound studioilla marraskuussa 1969 kahdessa päivässä. Yhtyeen keikoilla esittämät kappaleet äänitettiin käytännössä livenä, Tony Iommi lisäsi joihinkin kappaleisiin kitarasoolon tai huilua ja viimeistely jätettiin tuottaja Rodger Bainin huoleksi. Bainin tuotantotyyli sopii levylle – nuori ja vielä melko kokematon kaveri ei lähtenyt muokkaamaan yhtyeen soundia omien näkemystensä mukaisesti joksikin muuksi kuin mitä se oikeasti oli. Bainin merkittävin lisäys taisi olla äänitehosteiden lisääminen ja niidenkin käyttämisestä sovittiin etukäteen yhtyeen jäsenten kanssa.. Saadessaan myöhemmin testilevyn kuunneltavaksi Sabbath-kvartetti pääsi hämmästelemään albumin alussa kuultavaa sadetta, ukkosta ja kaukaisten kirkonkellojen sointia.
Black Sabbatin soundi oli muihin tuon ajan tärkeisiin heavy rock -yhtyeisiin eli Led Zeppeliniin ja Deep Purpleen verrattuna raaka ja raskas. Tony Iommin kitaransoittotyyli oli muovautunut pakon sanelemana. Viimeisenä työpäivänään terästehtaassa Iommi oli menettänyt leikkurionnettomuudessa kaksi sormenpäätä. Hän valmisti sormiinsa muovista suojat, joiden avulla hän pystyi edelleen soittamaan kitaraa, kunhan kielet olivat ohuet. Ozzy Osbourne ei ehkä ollut teknisesti loistava laulaja, mutta juuri hänen äänensä erotti Black Sabbathin muista yhtyeistä. Bill Wardin jazzista vaikutteita ottanut rumputyöskentely ja Geezer Butlerin melodinen bassonsoittotyyli toivat kokonaisuuteen mielenkiintoista kontrastia. Tosin myöhemminkään Black Sabbathin alkuperäisten jäsenten soittotaitoja ei varsinaisesti ylistetty.
Kun Black Sabbathin debyyttialbumi julkaistiin, oli yhtye ehtinyt saada keikkailemalla mainetta ruohonjuuritasolla. Lisäksi legendaarinen tiskijukka John Peel oli soittanut ohjelmassaan Black Sabbathin BBC:lle äänittämän lyhyen setin jo vuoden 1969 puolella. Yhtyeen nimi oli herättänyt huomiota ja Bill Ward harmittelikin eräässä haastattelussa sitä, että sanan ”black” vuoksi heidän uskottiin harjoittavan mustaa magiaa ja heidät niputettiin samaan sarjaan mm. selvästi syvemmälle okkultismiin uppoutuneen Black Widow’n kanssa. Black Sabbathin pojat – varsinkin Geezer Butler – olivat kyllä ajalle tyypilliseen tapaan kiinnostuneita yliluonnollisista asioista, mutta eipä Vanha Vihtahousu tosiasiassa seikkaillut heidän kappaleidensa sanoituksissa jatkossakaan kuin satunnaisesti. Useimmiten kappaleiden tekstit tehnyt Geezer Butler kertoikin, että yhtyeen sanoitukset olivat pikemminkin varoituksia pimeyden voimien kanssa leikittelystä.
Vaikka Black Sabbathin kappaleet olikin merkitty koko kvartetin sävellyksiksi, oli Tony Iommi alusta lähtien yhtyeen musiikillisen suunnan osoittaja. Iommin lyhyt, vain viikon tai pari kestänyt käväisy Jethro Tullin riveissä oli osoittanut hänelle tietyn kurinalaisuuden merkityksen, vaikka hän myöhemmin kertoikin arvostavansa enemmän Sabbathin kaverifiilistä kuin Tullin työpaikkamaisuutta. Jatkossa Black Sabbathinkin treeneihin tultiin sovittuun aikaan.
Yhtyeelle nimen antanut ”Black Sabbath” kuulostaa edelleen pahaenteiseltä ja häiritsevältä. Vaikka kappaleen alussa kuultavat äänitehosteet kuulostavatkin hieman korneilta, onnistutaan niillä luomaan vahva tunnelma. Sanoituksissa kuvailtu paholaisen kohtaaminen ja Ozzyn vähäeleinen, mutta hyytävä tulkinta toimivat loistavasti. Osan häiritsevyydestä aiheuttaa kitaralla ja bassolla unisonossa soitetun sävelkulun hitaasti soitettu tritonus eli ylinouseva kvartti, jota kutsutaan myös paholaisen intervalliksi. Kaiutetut perkussiot ja kirkonkellon ääni vievät kappaleen Hammer-studioiden kauhuelokuvien tunnelmiin. ”Black Sabbath” esittelee hyvin yhtyeen tulevien kappaleiden rakenteen, sillä puolivälissä riffi vaihtuu ja tempo muuttuu ripeämmäksi. Jatkossakin Black Sabbathin kappaleet koostuivat usein monista erilaisista osista, jotka jotenkin mystisesti saatiin yhdisteltyä toimiviksi kokonaisuuksiksi.
Ozzy Osbournen soittamalla huuliharpulla alkava ”The Wizard” on tunnelmaltaan selvästi avausraitaa kevyempi kappale. Oikeastaan se kuulostaa yllättävän paljon vain raskaasti soitetulta folkmusiikilta. Bill Ward tuntuu soittavan kappaleella fillin toisensa perään. Kitaroiden ja laulun vuorottelu toimii kappaleella hienosti ja Ozzyn melko primitiiviseltä kuulostava lyhyt huuliharppusoolokin tuo kappaleelle lämpimän kotikutoisen tunnelman. Lämpöä löytyy myös kappaleen sanoituksissa, joissa velho Gandalfin kaltainen hahmo levittää positiivisuutta ihmisten luona kulkiessaan. Geezer Butler onkin kertonut tuon J.R.R. Tolkienin luoman hahmon toimineen esikuvana hänen tekstilleen.
”Behind The Wall Of Sleep” tuntuu ajoittain kömpelöhköltä yhdistelmältä erilaisia kappaleenpätkiä ja kappaleen intro onkin albumin amerikkalaisessa versiossa nimetty ”Waspiksi”. Black Sabbathin bluesjuuret kuuluvat tällä kappaleella, jonka raskauden keskeltäkin kuuluu ajoittain hieman samankaltainen folkkiin vivahtava tunnelma kuin missä ”The Wizard” vaelsi. ”Behind The Wall Of Sleep” päättyy Bill Wardin rummutukseen, joka ristiinhäivytetään seuraavan kappaleen alun kanssa.
Nimikappaleen lisäksi “N.I.B.” kuuluu albumin helmiin. Se alkaa Geezer Butlerin bassosoololla, jolle oli levyn amerikkalaisessa painoksessa merkitty nimi ”Bassically”. ”N.I.B.:n” nimen merkitystä arvailtiin pitkään, mutta lopulta 1990-luvun alkupuolella Butler kertoi sen olleen vain viittaus Bill Wardin leukapartaan, jota kuvailtiin sanoilla ”pen nib”. Butler lisäsi nimeen pisteet, jotta se näyttäisi mielenkiintoisemmalta. Laulun aiheena oleva rakastunut Lucifer, joka rakkauden voimasta muuttuukin hyväksi, on ehkä hitusen korni, mutta Ozzyn laulamana sanoitukset kuulostavat vilpittömiltä.
Lue myös:
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
Albumin b-puolen avaa amerikkalaiselta bluesrockia soittaneelta Crow’lta napattu lainakappale “Evil Woman”, joka oli noussut vuonna 1969 Yhdysvalloissa singlelistalle. Black Sabbath levytti sen manageri Jim Simpsonin ehdotuksesta, sillä pitihän yhtyeen esittää olla myös kaupallisempaa materiaalia. ”Evil Woman” julkaistiin singlenä jo ennen debyyttialbuminsa ilmestymistä, mutta menestys jäi vähäiseksi. Onkin todettava, että keveähkö kappale ei antanut oikeaa kuvaa Black Sabbathin tyylistä. Iommilla ei ole kappaleella hirveästi töitä, mutta Butler bassottelee säkeistöjen aikana senkin edestä.
“Sleeping Village” on aluksi pieni tunnelmallinen välipala. Se vaikuttaa pikemminkin runolta, joka esitetään musiikin säestyksellä. Amerikkalaiseen versioon kappaleen alun nimeksi on merkitty ”A Bit Of Finger”, joka ilmeisesti viittaa Iommin kitaransoittoon. Minuutin kuluttua kappale muuttuu raskaammaksi instrumentaaliksi, joka taas myöhemmin vaihtuu Bill Wardin rumpujen vetämäksi jazzahtavaksi kitarasooloksi, josta palataan jälleen raskaampaan riffittelyyn.
Kymmenminuuttinen “The Warning” on The Aynsley Dunbar Retaliationin kappale. Se on saanut suuren osan mitastaan improvisoinneista ja Iommin mukaan levylle päätyneestä versiosta saksittiin muutama minuutti pois. Välillä ollaan aika jazzahtavissakin tunnelmissa, mikä varmasti oli herättänyt aikoinaan yhtyeen alkuperäisen manageri Jim Simpsonin mielenkiinnon Black Sabbathin esiintyessä hänen omistamallaan klubilla. Todennäköisesti Black Sabbathin alkuaikoina tämänkaltainen jamittelu muodosti suuren osan keikoista, mutta levyltä kuunneltuna se ei oikein jaksa pysyä mielenkiintoisena koko kestoaan.
Useimpiin cd-painoksiin on albumin kappaleiden lisäksi ujutettu yhtyeen debyyttisingle ”Evil Womanin” kääntöpuolelle päätynyt ”Wicked World”. Raskaaseen, bluesvaikutteita sisältävään kappaleeseen on päätynyt jälleen jazzsävyjäkin ja sen moniosaisuus on taattua Black Sabbathia. Alkuosa, jossa Geezer Butler seuraa bassollaan tarkasti Iommin soittamaa melodiaa kertoo siitä, että Geezer oli aiemmin ollut kitaristi. Vaihdettuaan bassoon hän ei soittanut 1960-luvun basistien tapaan, vaan kehitti Iommi kitarariffejä mukailevasta soitosta oman persoonallisen soittotyylinsä. Vaikka ”Wicked World” olikin alunperin vain singlen b-puoli, löysi se vuosien kuluessa tiensä lukuisille Black Sabbathin kokoelmalevyille.
Kun Black Sabbath ilmestyi, eivät Britannian musiikkilehdistön kriitikot pitäneet siitä lainkaan. Soittajapojat olivat toki asiasta pahoillaan ja miettivät, ovatko he todellakin niin huonoja kuin mitä arvosteluissa kirjoitettiin. Kun levy sitten alkoi nousta Britannian albumilistalla ja päätyi lopulta kahdeksanneksi, voitiin jälleen kerran todeta kriitikoiden ja ostavan yleisön makujen olevan erilaisia.
Albumin kansikuva tavoittaa kauniisti Black Sabbathin musiikin mystisen ilmapiirin. Kannen kuvannut Keef oli ilmeisesti saanut levy-yhtiöltä vapaat kädet kannen suunnitteluun, eikä yhtyeen jäsenillä ollut sen suhteen huomautettavaa. Yhtyeen fanit tekevät edelleen pyhiinvaellusmatkoja kuvauspaikalle eli Mapledurhamin vesimyllylle, eivätkä tuolla paikalla älppärin kanssa poseeraavien fanien kuvat ole netissä harvinaisia. Albumin sisäkanteen päätynyt goottilaista kauhua tavoitteleva teksti tuntuu aika kornilta ja tekstin viereen painetun Pietarinristin ansiosta kaikenlaiset hörhöt kuvittelivat yhtyeen olevan liitossa pimeyden voimien kanssa. Tuon jälkimmäisen vuoksi Black Sabbathin ensimmäinen Amerikanvierailu peruuntui – Charles Manson kun oli vastikään mellastanut opetuslapsineen. Yhtye oli kuitenkin saanut imagon, jota edes yhtyeen jäsenten kauloissa riippuneet suuret ristit eivät kyenneet muuttamaan.
Black Sabbathin debyyttilevy kuulostaa siltä mitä se onkin: Nuorten kavereiden nopeasti äänittämä levy, jolla ei vielä olla ihan selvillä suunnasta. Siinä oli kuitenkin jotain uutta ja kiehtovaa, jonka ansiosta se nousi listoille useissa maissa. Yhdysvalloissa Billboardin 23. sija oli uskomaton saavutus tuntemattomalta yhtyeeltä. Suomessa – tässä raskaan rockin luvatussa maassa – Black Sabbathin debyytti nousi 13:nneksi. Parempia listasijoituksia ja parempia levyjä oli kuitenkin luvassa.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Levyarvio: Tool – Ænima (1996)
Tuottaja: Rodger Bain
Levy-yhtiö: Vertigo / Warner Bros.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti