Hymyilevien laivojen satama on Kuusumun profeetan suomenkielisen tuotannon neljäs levy. Kun katalogiin luetaan mukaan alkutaipaleen englanninkieliset pitkäsoitot, on kyseessä kahdeksas albumi. Viimeksi julkaistun voimallisen ja sotaisan, hienoista listamenestystäkin saaneen Sanansaattaja oraakkeli salamurha hyökkäysvaunu -pitkäsoiton jälkeen bändi palaa taas rauhallisempiin tunnelmiin.
Kuusumun profeetta on ottanut onnistuneeksi tavakseen uudistaa itsensä joka levyllä. Kukin albumi on kuin pienoisuniversumi, jossa on oma genrensä, teemansa ja soitannollinen tulokulmansa. Suomenkielinen esikoislevy Kukin kaappiaan selässään kantaa (2001) oli jazzfolk-sävyinen luonnosmaisesti haahuileva ja luonnonläheinen hippeilytrippi. Sitä seurannut Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari (2001) sukelsi fokusoituneesti ja suorastaan päätä pahkaa perimmäisiin kysymyksiin melankolisella ja pimeänrauhallisella slaavilaissävyisellä folkilla. Kolmas pitkäsoitto Sanansaattaja oraakkeli salamurha hyökkäysvaunu (2004) oli taistelutantereella revittelevää hevipullistelua ja taidokasta poseeraamista. Sen sijaan, että yhtye epäröisi tai jopa perääntyisi levyille valituissa estetiikoissaan, on sillä ollut tapana sitäkin johdonmukaisemmin uppoutua niihin löytäen sellaisia syvyyksiä, joita useimmiten bändit eivät tavoita. Näin on onneksi asian laita myös Hymyilevien laivojen satamassa.
Lasken Kuusumun profeetan musiikin ehdottomiksi vahvuuksiksi emotionaalisen syvyyden ja nyanssien tunnelmallisen tarkoituksenmukaisuuden. Progressiivisen rockin helmasynti, jossa kikkaillaan kikkailun vuoksi ja ollaan itsetarkoituksellisesti monimutkaisia, loistaa poissaolollaan. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö biisit olisi monimutkaisia. Erityisesti Hymyilevien laivojen satamassa on hyvinkin haastavaa musisointia. Pointti on se, että jokainen vaikeakin soitannollinen ratkaisu on emotionaalisesti perusteltu ja sitä kautta oikeasti uskottava. Hymyilevien laivojen satama oli bändin siihenastisesta katalogista ehkä hankalin. Eräs levykriitikko on todennut, että useankin kuuntelukerran jälkeen ei jäänyt paljoa mieleen. Albumi tosiaan vaatii kohtuullisesti kuuntelua mutta palkitsee kärsivällisyyden.
Hymyilevien laivojen satama on Kuusumun profeetan tähänastisista levyistä lähimpänä klassista 70-luvun progeilua. Syntikoissa soi rhodes, sähkökitaroissa säröt ovat pienellä, rock ja jazz sulautuvat usein symbioosiin, avantgardistia sävyjä ei vierasteta ja biisien mitta yltää pääsääntöisesti yli viiden minuutin. Perinteisten rockbändisoittimien lisäksi lähes joka biisissä kuullaan puhaltimia: klarinettia, pasuunaa, tuubaa, saksofonia ja huilua. Viidennessä ja kuudennessa biisissä on myös jousisoittimia. Jokainen kappale on ikään kuin mininovelli, jossa paneudutaan kulloisenkin päähenkilön elämänkaaren vaiheeseen tai hänen kauttaan maanpäällisen ihmiselon johonkin yleisasetelmaan. Helposti päädytään perimmäisten kysymysten äärelle. Mikä on yksilön kohtalo, voiko sitä muuttaa ja jos ei voi, tyytyäkö siihen vai paetako harhoihin? Usein yllättävästä kulmasta käsiteltyinä teemoina ovat ainakin vanheneminen ja aiempia levyjä enemmän ihmissuhteet.
Ensimmäisenä kuulija kiinnittänee huomiota laulaja-kosketinsoittaja Mika Rätön laulantaan, jonka mainstream-suosiota välttelevät maneerit ja vereslihainen tunteikkuus saattavat aiheuttaa vastareaktiota. Näin kävi itsellenikin aikanaan, kunnes kiinnyin Rätön valloittavaan pidäkkeettömyyteen, kykyyn olla emotionaalisesti läsnä sekä monipuoliseen virtuoositeettiin. Rättö laulaa Hymyilevien laivojen satamassa välillä kovaa, välillä hiljaa, vaihtaen oktaavia joustavasti kuin kumilenkki mutta paatos on taattua. Mutta on Kuusumun profeetta muutakin kuin keulakuvansa. Koko bändi ansaitsee ehdottomasti kiitoksensa. Erityisesti olen mieltynyt basisti Mikko Elon oivallisiin säveliin. Väitän hänen olevan merkittävä sylttytehdas Kuusumun Profeetan musiikin toimivissa nyansseissa.
Lue myös:
- Viikon Teos 94: Sonny Rollins – A Night At The Village Vanguard (1958)
- Levyarvio: Tommy Bolin – Teaser (1975)
- Review: Chris Squire – Fish Out Of Water (1975)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1999 – Sijat 1-10
- Viikon Teos 93: Dave Holland Trio – Triplicate (1988)
- Review: Brian Eno – Another Green World (1975)
Eeppinen yli yhdeksän minuuttinen avausbiisi ”Hän jota koskaan ei ollutkaan” lanseeraa kuulijalle ainesosia, joista levy on muutenkin tehty. Lähes neljäminuuttinen Avaruusseikkailu 2001:n psykedeelisen loppukohtauksen ääniraitaa muistuttava a capella-intro esittelee albumin taidemusiikkidimensiota. Intron jälkeen paiskaudutaan levylle tyypilliseen 70-luvun progesävyiseen laulelmallisuuteen. Myöhemmissäkin kappaleissa toistuvia elementtejä ovat pakahduttavaa tunnetta tiheätavuisesti ryöpyttävä laulupaatos, luritteleva rhodes, ajoittaiset hortoilevan dissonoivat hetket, moduloitu melodinen puhallinvetoinen väliosa sekä merimieslaulumainen lailatus. ”Hän jota ei koskaan ollutkaan” pohtii ihmiselämän vähäpätöisyyttä. Päähenkilö tuskailee toiveissaan jättää edes jonkin jäljen maailmaan. Biisi aloittaa levyn väkevästi mutta vielä parempaa on tulossa.
”Syysaika” on seesteisen kaunis laulelma, jossa Syksy, Aika ja Lasinukke (tahallaan tässä erisniminä) sanailevat toisilleen vertaillen suhdettaan ajan kulumiseen ja katoavaisuuteen. Jätän kunkin itse kuunneltavaksi, kuka kolmikosta näyttäytyy viisaimpana. Kiehtovan kiinnostavassa biisin lopetuksessa erilaisten soundien sisääntulojen johdattamana päädytään kuin toiseen ulottuvuuteen.
Hymyilevien laivojen satamassa assosiaatiorikkaat ja usein suureelliset lyriikat ovat framilla niin miksauksellisesti kuin siten, että sävellykselliset ratkaisut tukevat niiden sanomaa. Välillä sanoitukset ovat riemastuttavan käsittämättömiä mutta kuitenkin tarpeeksi ymmärrettäviä siihen, että kuulija voi muodostaa omat assosiaationsa. Leikkisän ja rytmisesti imevän kolmosbiisin ”binääripyhimyksessä” sekoitetaan keskenään romantiikkaa ja scifisanastoa:
Pimeässä sä hohdit, kuin fosforibarbi
Hiuksesi oli muovilankaa,
binääripyhimys olit kaunein jonka signaaleista sähköä kipinöivää sataa
Olit ihanan suulas, iholtasi kuulas
Läpinäkyvää eetteriä, siniharmaa
Häikäisevä sisältäs kuten sukulaisesi kaikki varmaan
”Binääripyhimys” huvittaa ja on albumin kevennys, vaikka pohjimmiltaan on kysymys vakavista asioista, rakkaudesta ja keinotodellisuudesta.
Nelosbiisin ”Oi sydämiä särkevä Valentine” päähenkilö on eroottinen tanssijatar, jonka elämänosaksi on langennut haalia ihailua ja särkeä katselijoidensa sydämiä. Groovaavaa jazzrock-sovitusta seuraa monikäänteinen ”Mies muistoja varten”, joka tulkintani mukaan keikauttaa edellisbiisin asetelman toisin päin miehen särkiessä naisten sydämiä. Tosin ensimmäisessä säkeistössä päähenkilö vaikuttaa epäilyttävältä stalkkerilta, kohta suorastaan murhaajalta mutta viimein paljastunee harmittomammaksi.
”Tunnit muuttuu minuuteiksi” on ehkä levyn huippukohta. Yli seitsenminuuttinen teos polkee meksikolaismaisella rytmiikalla paasaten kohta alkavasta rakettimatkasta, joka todellisuudessa lienee vain metafora kohta lähestyvälle kuolemalle. Biisin keskiosa on avantgardistista kamarimusiikkia, jonka orkesteroinnista vastaa Harri Kerko. Huikea osio tuo mieleen King Crimsonin Red-levyn saavutukset mutta vielä hämmästyttävämpää on minulle se, miten osioon mennään ja miten sieltä tullaan ulos. Ihan kuin nivelkohtiin olisi ympätty vingahduksia, joissa sisäpelikengät hankaavat liikuntasalin lattiaan. Näiden ja muidenkin perkussiomaisten äänten rytmiikasta on vaikea saada otetta mutta sopivat rooliinsa ihmeellisen toimivasti.
Romanttinen ”Ammeellinen kyyneleitä” on levyn kauneinta mutta samalla lyriikoiltaan vaikeaselkoisinta antia. Biisin pitkät sooloilut, erityisesti trumpetti nostavat tunnelman korkeuksiinsa. Niin ikään romanttinen biisi ”Vanhat sääret” palauttaa käyttöön avausbiisin a capellan, tosin tällä kertaa Rätön itse itsensä kanssa stemmailuna 50-luvun lauluyhtyeen tapaisena. Koskettavasti kerrottu tarina kertoo naisesta, joka sisukkaasti vuosi vuodelta etsii elämänkumppania. Onneksi päähenkilölle käy hyvin.
Yhdeksäntenä oleva levyn nimibiisi on sen ainoa instrumentaali. Albumin jazzein jazz-rock-pläjäys kiteyttää hienosti pitkäsoiton sumuisempaa osastoa ja on ehkä sen syvällisintä antia.
Viimeinen ”Hattu ja Kompassi” on iskevimmästä päästä. Päähenkilönä toimii harhainen ja moraaliton amiraali, joka hullun haitarin ja mielipuolisen lailatuksen siivellä paahtaa laivastonsa lopulta turmioon ja avantgardistisen äänien kakofoniaan, joka samalla tulee kruunanneeksi koko levyn.
Olen itse Kuusumun Profeetta -fani. Jos pitäisi valita bändin suosikkilevyä, olisi se ehkä juuri Hymyilevien laivojen satama. Hämmentävän moneen suuntaan kurkottavista aineksistaan huolimatta tasavahva runsaudensarvi kietoutuu tai täydellistyy biisi biisiltä toimivaksi kokonaisuudeksi johtuen varmasti siitä, että toistuvia elementtejä käytetään juuri sopivasti. Levy on kauniinharmaa kuin harson läpi tarkasteltu maisema, haikean mietteliäs mutta silti hauska, joskus räjähtävän voimallinen, joskus rikkonaisen riitasointuinen mutta lopulta seesteisen lohdullinen. Muusikoiden visionäärisyys kohtaa ammattitaidon siten, että musatyylistä riippumatta soitanta ja erityisesti sävellystyö toimii heittämällä kansainvälisellä tasolla. Hyvä Pori! Tekijöiden luovuuden pulppuamista kuvannee, että samoista levytyssessioista syntyneet neljä varsin kelvollista kappaletta jätettiin ulos levyltä ja julkaistiin vasta myöhemmin EP:llä Riemun ja kurjuuden sälekaihtimet (2006).
Kirjoittaja: ERIK SUOMINEN
Avainsanat: proge, Suomi, 2006
Lue myös: Levyarvio: Viima – Väistyy mielen yö (2024)
Tuottaja: Kuusumun Profeetta, Harri Kerko ja Petteri Rajanti
Levy-yhtiö: Ektro Records
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti