Vaikka Andrew Lloyd Webberin nimi yhdistetäänkin lähinnä ”Jesus Christ Superstarin”, ”Catsin” ja ”Evitan” kaltaisiin moderneihin musikaaleihin, on hän säveltänyt muutakin. Variationsin syntytarina on kuitenkin täysin toisenlainen kuin musikaalien. Andrew’n selloa soittanut pikkuveli Julian Lloyd Webber oli kärttänyt kuulemma vuosien ajan veljeään säveltämään jotakin hänelle sopivaa soitettavaa. Andrew oli kuitenkin sitä mieltä, ettei hänen sävelkynästään irtoaisi mitään kunnon sellistille sopivaa. Julian kuitenkin jatkoi sinnikkäästi ja lopulta asian ratkaisi jonkin Englannin liigan ottelun lopputulos – veljekset löivät vetoa jalkapallo-ottelun voittajasta ja kun Julian veikkasi oikein, joutui Andrew säveltämään jotakin sellolle sopivaa.
Muunnelmien tai variaatioiden esittäminen ei ole mikään uusi keksintö musiikissa. Jo vuosisatojen ajan ovat soittajat muunnelleet ja koristelleet soittamiaan teoksia ja samaa ovat tehneet myös lukuisat säveltäjät omien ja muidenkin sävellysten kanssa. Andrew Lloyd Webber päätti liittyä pitkään listaan säveltäjiä, jotka ovat ottaneet lähtökohdaksi virtuoosiviulisti Niccolò Paganinin 1800-luvun alkupuolella sooloviululle säveltämän ”Kapriisi 24:n”. Tarttuva ja verraten yksinkertainen melodia olikin loistava valinta, sillä sen ansiosta valmiista teoksesta tuli – tosin hieman yllättäen – yleisön suosikki. Brittiläisen musiikkiohjelma ”The Old Grey Whistle Testin” nimen mukaisesti tätä veikeää sävellystä pystyi viheltelemään myös se studion vahtimestari.
Variations ei kuitenkaan ole pelkkää sellolle sovitettua viulumusiikkia. Andrew Lloyd Webber lisäsi mukaan rockyhtyeen sekä Jethro Tullin tyyliin soitettuja huiluosuuksia. Teos esitettiin vuonna 1977 Sydmontonin festivaaleilla, jolloin Julian Lloyd Webberin kanssa soitti rumpali Jon Hisemanin johtama progressiivista rockia esittänyt Colosseum II, johon kuuluivat, kosketinsoittaja Don Airey, basisti John Mole ja kitaristi Gary Moore. Huiluja ja saksofoneja soitti Hisemanin vaimo Barbara Thompson, joka oli aiemmin soittanut mm. Colosseumissa ja toisena kosketinsoittajana toimi Rod Argent. Seuraavana vuonna äänitetyllä albumilla mukana olivat edellisten lisäksi Phil Collins (perkussiot), Herbie Flowers (basso) sekä Bill Le Sage (vibrafoni). Lisäksi Andrew Lloyd Webber soittaa syntetisaattoreita.
Variations käsittelee Paganinin teemaa muunnelmaperinteen mukaisesti. Vaikka teema onkin välillä piilotettuna nuottiryöpytysten alle, löytyy se tarkemmalla kuuntelemalla enemmän tai vähemmän muuttuneena. Lloyd Webber tuntuu leikittelevän kuulijan kanssa – ”kuinka nopeasti löysit teeman tästä variaatiosta?” Hänen säveltämänsä muunnelmat ovat kekseliäitä ja vaikka teos on suurimmaksi osaksi rentouttavan melodista, ei Variations eksy liiallisen siirappisuuden puolelle. Taitavat muusikot tietysti pitävät huolen siitä, ettei teoksen esitystä voi moittia.
Lue myös:
- Review: David Bowie – ★ [Blackstar] (2016)
- Levyarvio: CMX – Dinosaurus Stereophonicus (2000)
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 21-30
- Review: Pekka Pohjola Group – Kätkävaaran lohikäärme (1980)
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 1-10
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 1-10
Syntetisaattorilla toteutettu ”Introduction” on melko turhalta vaikuttava alkusoitto. Jopa vain hieman yli minuutin mittaisena se tuntuu tarpeettoman pitkältä. Kunhan tämä alkusoitto on kärvistelty, on luvassa tyylikkäästi yhdisteltyä perinteisten ja sähköisesti vahvistettujen instrumenttien soittoa.
”Theme (Paganini Caprice In A Minor No. 24) And Variations 1-4” on luultavasti tuttu suurelle osalle brittejä. Tätä osaa Variationsista nimittäin käytettiin vuosikymmenien ajan ”South Bank Show’n” tunnusmusiikkina. Teema kuullaan aluksi pelkästään rummuilla säestetyllä sellolla soitettuna. Jatkossa mukaan tulevat piano, huilu ja syntetisaattorit. Vaikka melodiaakin muunnellaan, tuntuu oleellisin variointi liittyvän tässä vaiheessa eri instrumenttien ja erilaisten syntetisaattoriäänten tarjoamaan väripalettiin. Esimerkiksi Moog ja huilu tuntuvat sopivan hienosti yhteen, vaikka eihän tämä ole mikään yllätys vaikkapa Jon Lordin vuonna 1976 julkaistua Sarabandea kuunnelleille.
“Variations 5 And 6” alkaa akustisena ja seesteisempänä. Huilulla soitettua melodiaa säestetään kitaroilla ja lopulta sellokin palaa mukaan. Syntetisaattorit kuljettavat melodiaa hieman samaan tapaan kuin Tomitan albumeilla. Aivan lopussa kuullaan Moogia, joka johdattaa teoksen progressiivisemmille urille.
“Variation 7” tarjoaa vauhdikkaampaa ja erikoisempaa rytmiikkaa, mutkikkaampaa riffittelyä ja riitasointuja. Niccolò Paganini oli tiettävästi vikkeläsorminen viulisti, mutta ei Gary Moorekaan hidas ole. Monille tätä levyä kuunteleville Mooren soittotyyli voi tuottaa yllätyksen, tunnettiinhan hänet 1980-luvulla lähinnä heavy rockin esittäjänä, jonka jälkeen hän siirtyi bluesin pariin. 1970-luvulla hän kuitenkin soitti myös Colosseum II:ssa ja olipa hänen ensimmäisellä sooloalbumillaan Back On The Streets mukana myös lähinnä fuusiomusiikiksi luokiteltavia kappaleita.
Lloyd Webberin taito luoda pidempien teosten musiikkiin jännitteitä ja kontrasteja kuuluu tässä kohdassa selvästi. “Variation 8” on selvästi edellistä osaa pehmeämpää kuunneltavaa. Sitä seuraava “Variation 9” taas kuulostaa lähestulkoon perinteiseltä jazzilta. Barbara Thompsonin saksofoni on tässä pääosassa. “Variation 10” tuntuu vain ilmestyvän jostain ja tämä osa palauttaa huomion jälleen selloon. Kosketinsoittimilla ja vibrafonilla toteutettu säestys tuo tälle osalle jännittävän eteerisen sävyn.
“Variations 11-15 (Including The Tributes)” alkaa raskaalla kitarariffittelyllä, jonka raskautta Hisemanin rumputyöskentely vielä korostaa. Vähän ajan päästä palataan saksofonin avustuksella jälleen jazzahtavampiin tunnelmiin, joiden jälkeen tunnelma siirtyy jonnekin The Shadowsin ja muiden 1950- ja 1960-lukujen taitteen kitaravetoisten yhtyeiden suuntaan. Gary Mooren soittamat ”tribuutit” ovat eri kitaristien tyyleillä soitettuja pätkiä. Aivan lopuksi kuullaan vielä hetki selloa.
“Variation 16” kulkee suoran biitin ja syntetisaattorien vetämänä. Paganinin teeman variointi tuo minulle tässä kohdassa mieleen tyylin, jolla Anssi Tikanmäki käsitteli Jean Sibeliuksen ”Finlandiaa” elokuvassa Arvottomat.
“Variations 14-15 Varied” palaa jo aiemmin kuultuihin muunnelmiin ja tunnelmoi aluksi saksofonin soittama melodian ympärillä, mutta muuttuu lopuksi ryhdikkäämmäksi. “Variation 17” on lähinnä syntetisaattoreilla tuotettua äänimaalailua, joka jostain syystä vie ajatukseni Pink Floydin ”Shine On You Crazy Diamondin” lopussa kuultaviin instrumentaaliosiin.
“Variation 18” on kaunis ja rauhallinen osa, jolla kitara säestää melko melankoliselta kuulostavaa selloa. Muut soittimet liittyvät mukaan myöhemmin.
Pianolla alkava “Variations 19, 20 And 5 Varied” yltyy lähes venäläistyyppiseksi teeman ympärillä ilotteluksi. Myöhemmin tämä osa alkaa lähennellä progressiivista rockia. “Variations 21 And 22” hyppää aluksi jälleen kitaran ja rumpujen vetämän rockin maailmaan. Kun muunnelma vaihtuu, kuullaan pianoa ja syntetisaattoreita.
Viimeinen osa “Variation 23” nivoo teoksen kauniisti yhteen. Sello soittaa jo tutuksi tullutta teemaa ja rockyhtye jyrää taustalla. ”Variation 23” tuntuu todellakin tämän teoksen ansaitsemalta loppuhuipennukselta, vaikka aivan viimeisten tahtien aikana kuultavat iskut kuulostavatkin melko tarkkaan opaskirjojen mukaan toteutetuilta.
Albumin kansikuva kuvailee hauskasti albumin musiikkia. Levytyksenkin luonteesta kertoo levykannessa lukeva “With apologies to London’s National Portrait Gallery”. Kuva pohjautuu Philip Mercierin maalaukseen ”Frederick, Prince of Wales and his Sisters”. Kuvassa Frederickickin ja hänen sisartensa musiikkituokiota on hieman modernisoitu.
Levy nousi Britanniassa listakakkoseksi. Eihän instrumentaalilevyjen nouseminen saarivaltion albumilistojen kärkipäähän ollut sinänsä tavatonta, mutta vuonna 1978 kuitenkin melko yllättävää. Variationsin menestyksestä huolimatta Andrew Lloyd Webber ei palannut enää tämäntyyppisten töiden pariin. Se tosin ei ole kovin ihmeellistä. ”Evita” sai ensi-iltansa pian Variationsin julkaisun jälkeen ja sen jälkeen hän keskittyi musikaaleihin. Kyllähän niillä on hienoja ja mieleenjääviä lauluja, mutta Variationsin kaltaista musiikillista ilottelua niiltä ei tunnu löytyvän.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: proge, instrumentaalimusiikki, 1978
Lue myös: Levyarvio: Rick Wakeman – Criminal Record (1977)
Tuottaja: Andrew Lloyd Webber
Levy-yhtiö: MCA
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti