Levyarvio: Jon Lord – Gemini Suite (1971)

Deep Purplen kosketinsoittaja Jon Lordin mielenkiinto klassista musiikkia kohtaan lienee tiedossa useimmilla yhtyeen faneista. Lordin tunnetuin sähköisiä instrumentteja ja orkesterimusiikkia yhdistellyt teos on tietysti Deep Purplen ”Concerto For Group And Orchestra”, mutta sen lisäksi hän julkaisi 1970-luvulla kolme muutakin samantyyppistä sooloalbumia. Gemini Suite oli näistä soololevyistä ensimmäinen.

”Gemini Suite” on BBC:n Jon Lordilta ”Concerton” jälkeen tilaama teos. Olisikohan Lord edes ryhtynyt kirjoittamaan uutta orkesteriteosta, mikäli sellaista ei olisi tilattu häneltä? Alunperin Lord sävelsi ”Gemini Suiten” BBC:n toivomuksen mukaisesti Deep Purplen ja orkesterin esitettäväksi, mutta hän itsekin halusi esityksen tapahtuvan mahdollisimman matalalla profiililla. Sävellysaikataulu oli tiukka ja Deep Purple keikkaili ahkerasti, joten Lord otti lähtökohdaksi Deep Purplen muusikoiden horoskooppimerkit ja kehittelisävellyksensä lainailemalla pätkiä kuulemistaan keikkojen aikana soitetuista improvisaatioista. Jokaiselle instrumentille ja laulajalle kirjoitettiin yksi osa. Deep Purple ja Malcolm Arnoldin johtama The Orchestra Of The Light Music Society esittivät “Gemini Suiten” 19. syyskuuta 1970 Lontoon Royal Festival Hallissa. BBC äänitti ja lähetti tuon esityksen radiossa, mutta käytännössä Deep Purplen esittämä “Gemini Suite”unohdettiin seuraaviksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

Jon Lord ei luonnollisestikaan halunnut heittää tekemäänsä työtä hukkaan. Osittain uudelleenmuokatusta ”Gemini Suitesta” päätettiin äänittää studioversio, jonka äänityksiin muut Deep Purplen jäsenet saivathalutessaan osallistua. Basisti Roger Glover ja rumpali Ian Paice soittivat myös studioversiolla, muttakitaristi Ritchie Blackmore ja laulaja Ian Gillan eivät halunneet enempää seikkailuja sinfoniaorkesterien kanssa. Studioversiolla kitaraa soitti Albert Lee ja lauluosuuksista vastasivat Yvonne Elliman sekä Lordin kanssa ystävystynyt Ashton, Gardner & Dyken laulava kosketinsoittaja Tony Ashton. ”Concerto For Group And Orchestrankin” kapellimestarina toiminut Malcolm Arnold oli mukana tälläkin kertaa, nytjohtamassa London Symphony Orchestraa. Orkesterin osuus äänitettiin ensin, Lord ja muut soittivat omat osuutensa myöhemmin De Lane Lea -studiolla.

Deep Purplen suosio oli noussut Deep Purple In Rockin ja Fireballin myötä niin suureksi, että yhtyeen managerit päättivät perustaa oman levy-yhtiön. Ajatus ei ollut sinänsä omaperäinen, sillä myös mm. The Beatles, Rolling Stones ja Led Zeppelin olivat julkaisseet musiikkiaan omien yhtiöidensä kautta. Purple Recordsin tarkoituksena oli toimia pääasiallisesti Deep Purplen ja sen jäsenten sooloprojektien jakelukanavana. Jatkossa myös muiden Tony Edwardsin ja John Colettan johtaman HEC-manageritoimiston artistien tuotoksia varustettiin yhtiön purppuranvärisillä levyetiketeillä. Jon Lordin Gemini Suitesta tuli yhtiön ensimmäinen julkaisu.

Jon Lordin mukaan ”Gemini Suite” oli pikemminkin ”musiikkia sähköisesti vahvistetuille instrumenteille ja orkesterille” kuin aiemman mallin mukaisesti kirjoitettu uusi ”Concerto”. Orkesterin ja rockmuusikoiden integroiminen tuntuukin toimivan paremmin kuin ”Concertolla”. Valitettavasti Lordin kehittelemät musiikilliset teemat eivät tunnu aivan yhtä mieleenjääviltä kuin ”Concertolla”. Lordin klassisvaikutteisten töiden ystäville ”Gemini Suitessa” on kyllä runsaasti ihasteltavaa, mutta Deep Purplen tyylistä musiikkia odottaville albumi on melko varmasti pettymys.

”Gemini Suite” alkaa osalla ”Guitar”. Orkesteri on merkittävässä osassa tässä synkähkössä ja bluesvaikutteisessa sävellyksessä. Vaikka Albert Lee soittaakin pitkälti samaan tyyliin kuin Ritchie Blackmore ”Gemini Suiten” kuolleeksivaietulla liveversiolla, tuntuu soitosta puuttuvan tietty särmä. Ehkäpä se Blackmoren aggressio kumpusi ärtymyksestä – ”kuinka kauan näitä Lordin orkesteripelleilyjä tarvitsee vielä kestää?” Sähkökitaran ja orkesterin vuoropuhelu toimii kuitenkin mukavasti ja yhdeksänminuuttinen avausosa onkin pääosin onnistunut avaus ”Gemini Suitelle”.

Pirteällä 5/4-tahtilajissa kulkevalla rummutuksella käynnistyvä ”Piano” on Jon Lordin näytöskappale. Mukavasti jazzahtava osa kuulostaa aika paljon Keith Emersonin tyyliseltä sävellykseltä. Toisaalta syynä voi olla sekin, että Lordin mieltää selvemmin Hammondin kuin pianon soittajaksi. Myös orkesterin soittama osuus vaikuttaa pianon tapaan mukavan kepeästi kiusoittelevalta. Deep Purple In Rockin jytäjyräyksen jälkeen jazzvaikutteet olivat ymmärrettävästi jääneet Deep Purplen studioalbumeilla taka-alalle, mutta ”Piano” palauttaa Lordin musiikillisen taustan tyylikkäästi mieleen.

”Drums” on Gemini Suiten vauhdikkain osa. Deep Purplen esittämänä juuri ”Drums” sai suurimmat aplodit ja kyllähän se piristää tunnelmaa myös tällä studioversiolla. Välillä Ian Paice kisailee orkesterin perkussionistien kanssa, välillä taas soittaa suunnilleen samanlaista rumpusooloa kuin tuon ajan keikoillakin.Myös orkesterin osuus kuulostaa perkussiiviselta, sillä puhaltimille ja jousille kirjoitetut melodiat sisältävät selkeitä iskuja.

Lue myös:

Vinyyliälppärin kakkospuolen käynnistävä ”Vocal” alkaa leppoisan rauhallisesti viuluilla. Vaikkei Tony Ashtonin ja Yvonne Ellimanin laulussa mitään vikaa olekaan, tuntuu heidän kaksiääninen laulunsa istuvan hieman huonosti tälle kappaleelle. Oikeastaan tämä osa vaikuttaa teoksen muodon vaatimalta suvantovaiheelta, tosin ihan viehättävältä sellaiselta. Jon Lordin kirjoittamat hippihenkiset sanoitukset eivät ole mitään suurta lyriikkaa, mutta saavat sentään hetkittäin hymyn nousemaan huulille. Vai miltä vaikuttaa seuraava näyte? 

You sit down on your comfy old ass
The moment comes, you say: “I pass”
You nod your heads and reach for the grass
To float away.

”Bass Guitar” keskittyy Roger Gloverin bassotteluun, jota orkesteri säestää. Glover kertoi koettaneensa ujuttaa tulkintaansa hieman huumoria, mutta eipä tämä osa sanottavasti nosta ainakaan minun suupieliäni.Vaikka ”Bass Guitar” onkin ihan sympaattinen osa ”Gemini Suitea”, ei sen muita osia lyhyempi kestoaika tunnu kuitenkaan liian lyhyeltä.

Albumin päättävä kaksitoistaminuuttinen ”Organ” nostaa tunnelman lähes riehakkaaksi. Jälleen mielikuvat liitelevät johonkin Keith Emersonin ja The Nicen suuntaan. ”Organin” sävelmaailma tuntuu olevan vielä aika vahvasti kiinni 1960-luvun rockissa ja jazzissa. Lordin Hammondit soivat asiallisesti ja orkesterin ja Hammondien vuorottelu toimii erinomaisesti. Muutenkin ”Gemini Suiten” viimeinen osa jättää teoksesta mukavan energisen jälkimaun, vaikka lopetus tuntuukin oudon töksähtävältä.

Koko teoksella on kuultavissa päättyneen 1960-luvun lopun hippihenkinen positiivisuus. Sehän näkyy levyllä myös horoskooppimerkkien käytössä – levyllä soittaneita muusikoita ei ole jaoteltu kannesta löytyvissä soittajatiedoissa instrumenttien, vaan tähtimerkkien mukaan. Tuskinpa Lord astrologiaanvakavissaan uskoi, mutta joidenkin määritelmien mukaan noihin aikoihin alkanut vesimiehen aika – The Age of Aquarius – saattoi vaikuttaa myös kosketinsoittajan ajatuksiin.

Jon Lord oli selvästi kehittynyt orkesterimusiikin säveltäjänä ”Concertosta” saamansa kokemuksen ansiosta. Lisäksi Lordille oli tarjoutunut melkoinen onnenpotku – hän pääsi muokkaamaan teostaan ensiesityksen ja levytetyn version välillä. Harmillisesti ”Gemini Suite” tuntuu kuitenkin kärsivän sävellystyön ja äänitystenkin tiukasta aikataulusta. London Symphony Orchestran soittajien innokkuutta ei levytykseltä pysty arvioimaan, mutta luultavasti sen jäsenet suhtautuivat ajalle tyypilliseen tapaan pitkätukkaisiin rockmuusikoihin lähinnä alentuvasti.

Tuntuu hieman yllättävältä, että Britannian musiikkilehdistö otti ”Gemini Suiten” vastaan varsin positiivisesti. Rockin ja klassisen suhde tuntui kriitikoiden mielestä olevan kohdallaan, Lordin taidot säveltäjänä kiistattomat ja lopputulos onnistunut. Teoksen tulevaa merkitystä kukaan ei lähtenyt veikkailemaan, mutta luultavasti moni tuon ajan nuori kapellimestari tutustui huolellisesti niin ”Gemini Suiteen” kuin ”Concerto For Group And Orchestraankin”. Jollei Lord nyt ihan pystynyt kaatamaan raja-aitoja rockin ja klassisen välillä, onnistui hän ainakin kaventamaan niiden välistä railoa.

Eberhard Schoener, yksi ”Gemini Suitesta” innostuneista nuorista kapellimestareista otti yhteyttä Lordiin ja teos oli tarkoitus esittää Münchenissä tammikuussa 1972. Esitys jouduttiin kuitenkin perumaan Schoenerin jouduttua hiihto-onnettomuuteen, mutta tuon yhteistyön aikana kylvettiin siemenet Lordin seuraavalle sooloalbumille.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 3 out of 5.

Avainsanat: Jon Lord, progressiivinen rock, 1971

Lue myös: Levyarvio: Emerson Lake & Palmer – Pictures At An Exhibition (1971)
Tuottaja: Jon Lord
Levy-yhtiö: Capitol Records

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑