Heinäkuun kolmas vuonna 1973 oli päivä, jona David Bowie oli päättänyt tappaa Ziggy Stardustin. Paikkana oli kuuluisa Hammersmith Odeon Lontoossa ja tapausta olisi todistamassa viitisentuhatta henkeä sekä kuvausryhmä. Aikaisempi yritys – Aladdin Sane -albumin julkaiseminen – ei ollut vaikuttanut Ziggyyn millään tavoin ja vuosia myöhemmin Bowie totesi haastattelussa, että Ziggy oli edelleen elossa.
Bowien nousu tähteyteen oli tapahtunut lopulta nopeasti. Teatraaliset esiintymiset jo ennen The Rise And Fall Of Ziggy Stardust And The Spiders From Marsin julkaisua herättivät brittien mielenkiinnon. Vaikka albumin musiikki olikin melko perinteistä rockia, oli Bowien ja taustayhtye The Spiders From Marsin imago kuin jostain jännittävästä tulevaisuudesta. Pitkä kiertue ja Aladdin Sanen julkaisu pitivät huolta siitä, että suosio kasvoi. Samalla kuitenkin tuntui tapahtuvan kuten ”Ziggy Stardust” -kappaleella kerrottiin – ”Ziggy sucked up into his mind.” Joidenkin näyttelijöiden kerrotaan imeytyvän rooleihinsa niin voimakkaasti, että roolista irtautuminen ei onnistu ihan helposti. Oman mielenterveytensä vuoksi – ja Bowiehan oli huolissaan mielenterveydestään myöhemmin itsemurhan tehneen velipuolensa Terryn vuoksi – Bowie halusi päästä kiertueen päättyessä lopullisesti eroon Ziggystä.
Myöhemmin on löydetty muitakin syitä Hammersmith Odeonissa tapahtuneelle dramaattiselle finaalille. Yhtenä saattoi olla keikkailun aiheuttama fyysinen väsymys. Vuoden 1973 puolella pidemmät tauot keikkailussa johtuivat ainoastaan siitä, että Bowie ei suostunut lentämään ja matkat Yhdysvalloista Japaniin ja sieltä Britanniaan tehtiin hitaammilla kulkuneuvoilla. Toisena oli Spidersien – rumpali Mick ”Woody” Woodmanseyn, basisti Trevor Bolderin ja Bowien oikeana kätenä toimineen kitaristi Mick Ronsonin – palkankorotuspyyntö. Pitkällä kiertueella yhtye – mukaanlukien Bowie – oli elänyt suunnilleen nälkäpalkalla, mutta tulevaisuudennäkymien muuttuessa valoisammiksi oli ajatus hieman suuremmasta korvauksesta menetetystä vapaa-ajasta alkanut tuntua kohtuulliselta. Tämä ei kuitenkaan sopinut varsinkaan Bowien tiukkaotteiselle manageri Tony DeFriesille. Bowiekin tunsi taustayhtyeensä pettäneen hänet, joten helpointa oli hankkiutua eroon mokomista soittajista. Erottamisesta ei kerrottu kuin vasta vähän ennen Hammersmithin keikkaa. Kolmantena syynä pidetään sitä, että Bowie halusi kulkea musiikillisesti eteenpäin, eikä mainio rokkibändi Spiders ollut siihen tarkoitukseen sopiva taustayhtye.
Bowie halusi haudata Ziggyn näyttävästi. Kiertueen alussa Bowiea oli säestänyt ainoastaan kolmihenkinen The Spiders. Kosketinsoittaja Mike Garson oli palkattu mukaan ensimmäisen Yhdysvaltainkiertueen aikana kuulemma kahdeksaksi viikoksi, mutta niin vain hän pysyi mukana vuoteen 1974 asti ja palasi Bowien yhtyeeseen 2000-luvulla. Lisäksi Hammersmithin taltioinnilla ovat mukana saksofonisti Ken Fordham, muitakin puhaltimia soittava Brian Wilshaw sekä Bowien vanhat kaverit kitaristi John Hutchinson ja taustalaulaja Geoffrey MacCormack.
Jäähyväiskeikan kuvasi DA Pennebaker, jonka cinema verite -tyyli teki konserttitaltioinnista persoonallisen dokumentin Ziggyn viimeisistä hetkistä. Lavan heikohkon valaistuksen ja kuvauksessa käytetyn käsivarakameratekniikan vuoksi filmi on kuitenkin aika raskasta katseltavaa. Jotta yleisö tuntuisi olevan paremmin mukana, oli keikalle tulijoita pyydetty etukäteen ottamaan mukaan kameroita, joiden salamavalot välkkyvätkin koko keikan ajan.
Filmi ei saanut ensijulkaisunsa aikaan vuonna 1973 laajaa levitystä, mutta kymmenen vuotta myöhemmin – mahdollisesti Let’s Dancen suosion ansiosta – RCA:lla päätettiin julkaista sekä elokuva että sen soundtrack-albumi. Ensikosketukseni Ziggy Stardust And The Spiders From Mars -filmiin tapahtui 1980-luvulla, kun se esitettiin televisiossa. Kokemus oli varsin traumaattinen, sillä kappaleiden sanoitukset oli suomennettu lievästi sanoen erikoisesti.
Ziggy Stardust And The Spiders From Mars – The Motion Picture Soundtrack oli ensimmäinen virallisesti julkaistu keikkatallenne Bowien Ziggy Stardust -kaudelta. Vielä 1970-luvun alussa keikoista ammattilaistasoisesti tehdyt tallenteet olivat melko harvinaisia. Myös musiikillisesti se antaa hyvän kuvan sekä Bowien tuon ajan esiintymisistä että Spidersien taidoista. Tallenteen historiallinen arvo onkin kiistaton ja kun itse esiintyminenkin onnistui loistavasti, on tämä albumi ainakin jossain muodossa suositeltava hankinta kaikille Bowien ystäville. Versioitahan löytyykin sitten useampia. Alkuperäisellä vinyylituplalla kappalejärjestystä jouduttiin muuttamaan ja välispiikkejä ja ”The Width Of A Circleä” editoimaan. Vuoden 2003 versiolla editoinneista on luovuttu, mutta siltä puuttui edelleen kaksi kappaletta. Nuo kaksi kappaletta, joilla Jeff Beck vierailee kitaristina, kuultiin lopulta vuoden 2023 versiolla.
Keikan aluksi kuullaan pätkä Wendy Carlosin syntetisaattoriversiota Beethovenin ”Yhdeksännestä sinfoniasta”. Tuo Stanley Kubrikin ohjaamassa Kellopeliappelsiinissa soinut versio viekin kuulijan hyvin konsertin tunnelmaan. Varsinainen keikka alkaa tällä kiertueella totuttuun tapaan ”Hang On To Yourselfilla”, jonka Mick Ronson potkaisee vauhdilla käyntiin. Olen kuullut monenlaisia mielipiteitä Ronnon kitaransoitosta, mutta mielestäni Hunky Doryn ja The Rise And Fall Of Ziggy Stardustin tyylikkäät sovitukset kirjoittanut kitaristi loistaa tällaisilla rokkibiiseillä. Puolentoista vuoden aikana itsevarmuutta oli tullut roppakaupalla lisää, eivätkä ne soolon aikana kuultavat vingutukset ole mitenkään päämäärättömiä tai itsetarkoituksellisia.
Yleisölle ei anneta hengähdystaukoa. ”Ziggy Stardust” alkaa lähes välittömasti ”Hang On To Yourselfin” päätyttyä. Varmasti kaikilla kiertueen keikoilla esitetty kappale tuntuu tällä kertaa lähes narratiivilta, jolla on tarkoitus esitellä Ziggyn saaga myös niille, jotka jostain syystä eivät sitä vielä tunteneet. Eikä yleisölle anneta vielä senkään jälkeen aikaa hengähtää. Kolmantena kappaleena kuullaan tuoreen Aladdin Sanen avausraita ”Watch That Man”, joka pitääkin energiatason mukavan korkealla.
Teatraalisuus oli vahvasti mukana Bowien keikoilla. Dramatiikkaa kasvatetaan hienosti kolmen kappaleen sikermällä. Space Odditylta peräisin oleva ”Wild Eyed Boy From Freecloud” kuulostaa pahaenteiseltä Mike Garsonin säestäessä Bowiea pianollaan. Kappaleen kasvettua tarpeeksi se vaihtuu “All The Young Dudesiksi”, jonka Bowie oli kirjoittanut Mott The Hooplelle ja josta yhtye saikin ison hitin. Sikermän päättää “Oh! You Pretty Things”, jonka lapsenomainen positiivisuus pakottaa hymyn huulille.
Kontrasti edelliseen kappaleeseen on melkoinen, kun “Moonage Daydream” alkaa soida. Myös tällä kappaleella Mick Ronson kitaroineen pääsee lähes yhtä merkittävään rooliin kuin Bowie. Mike Garsonin soittama Mellotron tukee tyylikkäästi Ronsonia huikean loppusoolon aikana.
Tietysti tälläkin keikalla kuullaan “Changes”, jonka usein on ajateltu kuvaavan ”rockin kameleontin” taiteellisen mielen levottomuutta. Mike Garson luonnollisesti loistaa tällä kappaleella, johon Ken Fordhamin ja Brian Wilshaw’n puhaltimet tuovat miellyttävän lisän.
Lue myös:
- Review: David Bowie – ★ [Blackstar] (2016)
- Levyarvio: CMX – Dinosaurus Stereophonicus (2000)
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 21-30
- Review: Pekka Pohjola Group – Kätkävaaran lohikäärme (1980)
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 1-10
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 1-10
Keikan vanhin kappale on “Space Oddity”, josta kuullaan varsin hyvä versio. Kappale istuu oikeastaan yllättävänkin hyvin Ziggy-kauden futuristiseen maailmaan, vaikka se alunperin olikin lähinnä folklaulajaksi halunneen artistin popimpi sävellys.
Jacques Brelin “My Death” oli Ziggy-kiertueen alkupuolella keikkojen vakiomateriaalia, jonka Bowie esitti akustisesti Mick Ronsonin kanssa. Ilmeisesti ”My Death” pudotettiin jossain välissä setistä, sillä Bowie kertoo spiikissään sen olevan mukana siksi, että kyseessä on kiertueen viimeinen esiintyminen. Tällä kertaa säestyksestä vastaa Mike Garson pianoineen ja tällä levyllä kappaleesta kuullaankin yksi vaikuttavimmista kuulemistani versioista. Ehkäpä ajatus Ziggyn pikaisesta kuolemasta antoi esitykseen lisää adrenaliinia.
Hammersmithissä kuultiin oikeastaan yllättävän vähän Aladdin Sanen kappaleita. Keikan jälkimmäsien puoliskon avaava “Cracked Actor” kuulostaa vielä räkäisemmältä kuin studioversiona Bowien huuliharpun ja Ronsonin särökitaran kisatessa keskenään.
Jo Aladdin Sanella huikealta kuulostanut “Time” tavoittaa tällä keikalla kabareetunnelman, jollaista rockkonserteissa ei yleensä yritetäkään luoda. Pianisti Mike Garson on jälleen merkittävässä roolissa, mutta myös Mick Ronsonin osa on tärkeä.
The Man Who Sold The Worldin moniosainen avausraita “Width Of A Circle” on tämän albumin liveversiona upeaa kuultavaa. Reilusti yli kymmenminuuttiseksi venyvä kappale päästää Mick Ronsonin jälleen vauhtiin. Pitkällä kitarasoololla oli tarkoitus – filmillä soolon aikana seurataan Bowien asunvaihtoa takahuoneessa. Kappaleen päätyttyä kuullaan Spidersien esittely.
Aladdin Sanellakin hieman turhalta kuulostanut Rolling Stones -cover “Let’s Spend The Night Together” kaahataan läpi hengästyttävällä tyylillä. Jos kappale oli Mick Jaggerin laulamana kuulostanut pyynnöltä saada pidellä tyttöä kädestä, tuntuu Bowie laulaessaan haluavan tehdä mitä tahansa kenen tahansa kanssa. ”Wham, bam, thank you ma’am”, kuten seuraavalla kappaleella huudetaan.
Vauhti tuntuu loppua kohti vain kiihtyvän. “Suffragette City” on tietysti menevä kappale, samoin sitä seuraava Velvet Undergroundin “White Light / White Heat”, jonka soittamiseen ei kovin montaa sointua tarvitse osata. Sen soittaminen vaatii kuitenkin rockin olemuksen sisäistämistä ja rockia The Spiders osasi soittaa.
Mick Ronsonin suuri idoli Jeff Beck vieraili lavalla kahden kappaleen ajan. Beck ei kuulemma halunnut oman esityksensä päätyvän lopulliselle filmille, koska hän näytti mielestään niin nuhruiselta ja vanhanaikaiselta farkuissaan kimaltelevien glam rockareiden keskellä. Bootlegeille Beckin soittoa oli päässyt jo aikaisemminkin, mutta keikan vuonna 2023 julkaistulla 50-vuotisjuhlapainoksella ne julkaistiin ensimmäistä kertaa virallisesti. ”The Jean Genien” joukkoon heitetään välillä The Beatlesin ”Love Me Do’ta” ja toisena kappaleena on Chuck Berryn ”Around And Around”, joka oli aiemmin päässyt Bowien singlen b-puolelle.
Ennen viimeistä kappaletta kuullaan Ziggyn jäähyväispuhe. ”Of all the shows on this tour, this particular show will remain with us the longest, because… Not only is it the last show of the tour, but it’s the last we’ll ever do. Thank you.” Paria musiikkilehteä oli varoitettu Ziggyn jäähyväisistä jo etukäteen niin, että etusivulle saatiin lööpiksi ”Bowie quits!”
Jäähyväisten jälkeen kuullaan vielä keikkojen päätöskappale “Rock’n’Roll Suicide”. Luultavasti epäuskoinen yleisö ei täysin ymmärtänyt olevansa todistamassa Ziggy Stardustin viimeistä esiintymistä. Moni luultavasti oli kuullut Bowien sanovan ”the last show I’ll ever do”, mikä lisäsi lopullisuuden tuntua. ”Gimme your hands, ’cause you’re wonderful”, Ronsonin kitaraoutro ja se oli siinä.
Ziggy Stardust ei enää esiintynyt, mutta ei Ziggy kuollutkaan, kuten Bowie muutamaa vuotta myöhemmin totesi.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Levyarvio: David Bowie – ★ [Blackstar] (2016)
Tuottaja: David Bowie, Mike Moran, Tony Visconti
Levy-yhtiö: RCA
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti