Levyarvio: Beth Gibbons – Lives Outgrown (2024)

Lives Outgrown on Beth Gibbonsin ensimmäinen sooloalbumi.

Vuonna 1965 syntynyt Beth Gibbons tunnetaan parhaiten vuonna 1991 Bristolissa perustetusta Portisheadista joka yhdessä Massive Attackin kanssa nosti triphopin maailmankartalle. Kahden ensimmäisen levyn jälkeen Portishead piti pitkän tauon ja kolmannen vuonna 2008 ilmestyneen Thirdin jälkeen yhtye on vaipunut jälleen hiljaiseloon.

Gibbonsin levytysura ei ole ollut erityisen vilkas Portisheadin taukojen aikaan. Vuonna 2002 Gibbons teki levyn nimeltä Out Of Season yhdessä Rustin Manin eli aiemmin Talk Talkissa bassoa soittaneen Paul Webbin kanssa. Vuonna 2019 Gibbons yllätti laulamalla Henryk Góreckin kolmannen sinfonian levytyksellä Symphony No. 3 (Symphony of Sorrowful Songs). Orkesteria johti legendaarinen puolalainen säveltäjä Krzysztof Penderecki.

Out Of Season antoi jo esimakua siitä miltä Gibbonsin aivan oma musiikki voisi kuulostaa ja tämä ensimmäinen oikea soololevy rakentaa pitkälti sen pohjalta. Out Of Seasonilla kaikki musiikki oli kuitenkin Gibbonsin ja Webbin yhteistä käsialaa, mutta nyt Lives Outgrownilla Gibbons vastaa suurimmasta osasta sävellyksiä yksin.

Vaikka soololevystä on kyse ei Gibbons silti ole vailla tukijoukkoja. Lives Outgrownin tuotannosta vastaa taiteilijan itsensä ohella mm. Chrome Hoofia, Depeche Modea ja Florence And The Machinea tuottanut James Ford. Multi-instumentalisti Ford soittaa myös suurta määrää erilaisia instrumentteja levyllä. Toinen merkittävä yhteistyökumppani on Lee Harris joka paitsi soittaa levyllä rumpuja ja muita lyömäsoittimia on myös säveltänyt neljä kappaleista yhdessä Gibbonsin kanssa.

Pysähdytään hetkeksi Harrisiin. Kuten Paul Webb myös Lee Harris tunnetaan parhaiten taiderokkia soittaneesta Talk Talkista. Äkkiseltään ajatellen on yllättävää, että Gibbons on nyt työskennellyt kahden entisen Talk Talk jäsenen kanssa (valitettavasti yhtyeen johtohahmo Mark Hollis on kuollut joten emme voi odottaa seuraavaksi Gibbons/Hollins-albumia…). Tarkemmon tarkasteltuna asia ei kuitenkaan ole niin yllättävä sillä Gibbonsin yhteydet Harrisiin ja Webbiin ulottuvat Portisheadia edeltävään aikaan. Gibbonsin oli määrä liittyä Harrisin ja Webbin Talk Talkia seuranneeseen yhtyeeseen .O.rang, mutta sitten Portisheadin debyytistä tulikin yllättäen massiivinen hitti eikä yhteistyölle löytynyt enää aikaa. Gibbons oli tosin ehtinyt vierailemaan jo aiemmin .O.rangin debyytillä Herd Of Instinct (2004)

Sitten takaisin Lives Outgrowniin.

Tuottaja Fordin krediiteistä voisi kuvitella, että suht orgaanisen Out Of Seasonin jälkeen Gibbons suuntaisi Lives Outgrownilla elektronisemman musiikin suuntaan. Tämä oletus olisi kuitenkin väärä sillä levy on päinvastoin jopa entistä akustisempi ja sen soundit ovat hyvinkin orgaanisen kuuloiset. Voisi melkein kuvitella kyseessä olevan 60-luvun äänite, mutta albumin soundeissa ei silti ole minkäänlaista väkinäistä retro-tyylittelyä. Enemminkin voisi kliseisesti todeta, että Lives Outgrown kuulostaa ajattomalta. 

Lue myös: Levyarvio: Sleepytime Gorilla Museum – Of The Last Human Being (2024)

Lives Outgrownin soundi on tumma, mutta sisäänsä kutsuva kuin lämmin kesäyö. Tämä yö tosin sisältää myös pelottavia hetkiä. Yleisen soundimaailman ohella ensimmäinen asia johon kiinnitin huomiota levyssä oli sen tapa käyttää rumpuja. Rumpali Harris välttelee symbaalien, peltien ja jopa virvelin käyttöä ja niiden sijaan hän taikoo etenkin tomi-rummuista tribaalista ja suorastaan muinaisen pakanallista tunnelmaa. Kun tämä hillitty, mutta painokas rytmikkaa yhdistyy aavemaisesti velloviin jousiin on lopputulos hetkittäin hyvinkin hypnoottinen.

Toisaalta Live Outgrownin hypnoottisuudessa ei ole kyse krautrockmaisesta (vaikka ehkä vaikutteita on napattu sieltäkin suunnasta) jumittelusta sillä sovitukset ovat rikkaan yksityiskohtaisia. Etenkin tuottaja Fordin multi-instumentalismista otetaan kaikki irti sillä hän soittaa käsittämätöntä määrä erilaisia soittimia kontrabassosta, trumpetin ja pasuunan kautta Mellotroniin. Toisaalta kyse ei ole mistään virtuoosimaisten soittosuoritusten levystä vaan usein yksittäiset instrumentit toimivat ikään kuin efekteitä; pieni yksityiskohta siellä täällä luomassa tunnelmaa. 

Sovituksissa onkin pieniä näppäriä ratkaisuja joissa riittää nautiskeltavaa pitkäksi aikaa. Välilä kuullaan italowesternmäistä viheltelyä (”Lost Changes”, välillä koulimaton lapsikuoro nostetaan musiikin tueksi tuoden mieleen Talk Talkin ikimuistoisen biisin ”Happiness Is Easy”.  Välillä melodisen pintakerroksen alla kuhisee atonaalisia ääniä ja lapsien huudahduksia levotonta tunnelmaa kasvattaen kuten vitoseen menevässä ”Rewindissa” (ruosteisen keinun ääni viimeisessä biisissä on myös positiivisella tavalla häiritsevä!). Jopa vanha triphop-soundi nostaa päätään kappaleessa ”Reaching Out”. Efekti on kuitenkin luotu täysin ilman ohjelmoituja sekvenssejä tai sampleja akustisten lyömäsoittimien ja rytmikkäästi surisevien vaskipuhaltimien avulla. Akustista triphoppia? Upeaa!

Jousia käytetään levyllä paljon ja myös niiden sovitukset (sovitukset ovat yleensä Gibbonsin ja Fordin käsialaa) ovat tyylikästä työtä. Jouset soivat usein hillityn uhkaavasti taustalla poreillen, mutta välillä väkivaltaisen dramaattisiksi yltyen. Varsinaisen jousisektion ohessa ikään kuin solistisemmassa roolissa toimii Raven Bush (Kate Bushin veljenpoika) joka tunnetaan myös progebändi Syd Arthurista. Bush soittaa levyllä erilaisia viuluja lähes kaikissa kappaleissa ja ”For Salessa” hän pääsee soittamaan jopa pienen komean Pohjois-Afrikkalaisia skaaloja hyödyntävän soolon.

Rikkaiden sovitustensa ansiosta lähes jokainen albumin sävellys tuntuu kestoaan huomattavasti eeppisemmältä. Yllätyin suorastaan kun levyä muutaman kerran kuunneltuani huomasin, että biisit kestävät vain kolmesta kuuteen minuuttia.

Cos the burden of life just won’t leave us alone
And the times never right when you’re losing a soul

Näppärien sovitusten ja onnistuneen tuotannon sijasta keskiössä on kuitenkin itse Beth Gibbons. Hänen laulunsa on yhä hyvin tunnistettavaa ja taitavan kuuloista. Vanhoilla Portisheadin levyillä hänen äänessään oli usein tietynlaista kireää ahdistusta (siis ihan positiivisella tavalla), nyt ääni on jotenkin lempeämpi ja sävykkäämpi. Äänessä on myös hieman uutta iän tuomaa karheutta joka kuulostaa hyvin karismaattiselta ja luonnolliselta. Gibbonsin sanoitukset tuntuvat käsittelevän pitkälti asioista luopumista. Irtipäästämistä. Gibbons pohdiskelee elämää laajalla perspektiivillä; onko eletty elämä ollut hyvä, millainen ihminen hän on ollut ja tulee olemaan. Gibbonsin äänessä ja sanoituksissa kuuluu eletty elämä. Jos Portisheadin musiikki oli kuin jonkun supertyylikkään agentti-trillerin taustalle luotua on Live Outgrownin tunnelma arkisempi. Siinä kuuluu eletyn arkisen elämän draama kaikessa rikkaudessaan.

Reality fails me, it takes me so close
I reach out over can’t take anymore
Cos my heart was tired and worn

Lue myös

Out Of Seasoniin verrattuna Lives Outgrown on sofistikoituneempi, synkkäsävyisempi ja huomattavasti paremmin tuotettu. Out Of Seasonin haahuilevista folk-jazz -sävyistä on siirrytty enemmän terävämmin iskevän kamaripopin suuntaan vaikka toki folk ja jazz ovat edelleen tärkeitä rakennuspalasia. Out Of Season oli kuin demo tai luonnos ja Lives Outgrown ikään kuin se valmis ja lopullinen taideteos.

Harva artisti julkaisee soolodebyyttiään 59-vuotiaana ja vielä harvempi aloittaa mestariteoksella. Gibbonsilta se onnistui. En malta odottaa hänen seuraavaa siirtoaan.

Parhaat biisit ”Tell Me Who You Are Today”, ”Burden Of Life”, ”Rewind, ”Beyond The Sun”

Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Peter Gabzriel – i/o (2023)

Kappaleet

  1. ”Tell Me Who You Are Today” 3:55
  2. ”Floating on a Moment” 5:26
  3. ”Burden of Life” 3:35
  4. ”Lost Changes” 5:41
  5. ”Rewind” 4:47
  6. ”Reaching Out” 4:15
  7. ”Oceans” 3:43
  8. ”For Sale” 4:25
  9. ”Beyond the Sun” 3:54
  10. ”Whispering Love” 6:10

Beth Gibbons: laulu, taustalaulu (1-9), akustinen kitara (1, 3-5, 9), kitara (2), vocoder (10) Lee Harris: rummut (1-9), lyömäsoittimet (1, 3-6, 9, 10); daf, Mellotron (1); pilli (4), kenttä-äänitteet (10) James Ford: vibrafoni (1, 2, 4), kontrabasso (1, 2), piano (1, 3, 4, 6, 9), huuliharppu (1, 3, 9, 10), taustalaulu (1, 5); Mellotron, lusikat (1); sello (2-4, 6, 9), lyömäsoittimet (2, 4-9), basso (2, 4, 5, 7, 9), akustinen kitara (2, 4, 5, 9, 10), baritonikitara (2, 4, 5), huilu (2, 4, 6-8), blokit (2, 4, 6, 7, 9), Hammond-urut (2, 4), virveli (2, 5), rummut (2, 7, 8), pedal steel (2), Farfisa (3, 5, 9), virveli (4, 9, 10), sähkökitarat (4, 9); Solina, lisärummut (4), bassoklarinetti (5, 6, 9, 10), feedback (5), kitarat (6, 7); kiinalainen luuttu, syntetisaattoripiano, marssisnare, trumpetti, pasuuna (6); jousisaha (7, 9), EBow dulcimer (7), viulun drones, akustinen basso (8, 10); 12-kielinen akustinen kitara, resonaattorikitarat (8); fuzz-huilu, viulu, laulavat putket (9); toms (10) Orchestrate: jouset, puupuhaltimet (raidat 1, 3); puhaltimet (1) Senab Adekunle: taustalaulu (raidat 2, 4-6) Gracie: taustalaulu (2), ”instrumentaalinen ooh/hum” (10) Herbie: taustalaulu (2) Roe: taustalaulu ( 2) Raven Bush: viulu (3-8, 10), alttoviulu (3-6), baritonialttoviulu (7, 8, 10), viulusoolo (8) William Rees: melukitara (4) Robbie McIntosh: akustinen kitara (4) Howard Jacobs: bassosaksofoni, tenorisaksofoni, klarinetit, lyömäsoittimet, kehärumpu, mizmar (raita 6)

Tuotanto: Beth Gibbons, James Ford
Levy-yhtiö: Domino

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑