Vaikka odotankin Deep Purplen uutta studiolevyä aina innolla, tuntuu yhtyeen uusin julkaisu pitkästä aikaa todella isolta jutulta. Koronapandemian vuoksi edellinen, vuonna 2021 julkaistu Turning To Crime tuntui lähinnä välityöltä. Sehän sisälsi ainoastaan coverversioita, joita yhtyeen jäsenet eivät olleet edes päässeet äänittämään yhdessä, vaan toisistaan erillään omissa studioissaan.
Tärkeämpänä syynä suurempaan mielenkiintoon on kuitenkin uusi kitaristi Simon McBride, jonka alunperin piti tulla alkuvuodesta 2022 ainoastaan tuuraamaan Deep Purplessa vuodesta 1994 alkaen kitaraa soittanutta Steve Morsea, jotta tämä voisi olla syöpään sairastuneen vaimonsa Janinen kanssa. Pesti muuttui kuitenkin nopeasti vakituiseksi, sillä Morsesta tuntui järkevämmältä, ettei uuden kitaristin tarvinnut murehtia töiden jatkumista. En tiedä oliko Ian Gillanilla, Ian Paicella, Roger Gloverilla ja Don Aireylla mielessä muita vaihtoehtoja, mutta ainakin ulkopuolisten näkökulmasta katsottuna McBriden työsuhteen vakinaistamisesta ilmoitettiin nopeasti.
Kun Steve Morse oli ilmoittanut lähdöstään, alkoi hän pitkien kiertueiden sijaan soittaa pienempimuotoisia keikkoja lähellä kotia ja itse asiassa hän vaikutti jopa melko onnelliselta päästyään eroon Deep Purplen kieltämättä hurjasta keikkatahdista. Alkuvuodesta 2024 Janinen jo lähes parantuneeksi oletetun syövän havaittiin yllättäen edenneen parantumattomaan vaiheeseen. Janine kuoli 4.2.2024.
Pohjoisirlantilainen Simon McBride ei ollut aivan pystymetsästä napattu kitaristi. Ennen tuurauspestiään hän oli ollut kitaristina sekä Ian Gillanin että Don Aireyn soolokeikoilla. Jo noilla keikoilla McBride osoitti olevansa tehtäviensä mittainen mies, jolta luonnistuvat niin Ritchie Blackmoren kuin Steve Morsenkin aikaisten Deep Purplen kappaleiden soittaminen persoonallisesti, mutta alkuperäisiä versiota kunnioittaen. Monissa keikka-arvosteluissa McBriden soittotyylistä tunnuttiin pitävän Morsen tyyliä enemmän. Olikin mielenkiintoista päästä kuulemaan, miten uusi soittaja on vaikuttanut studiossa niin Deep Purplen soundiin kuin kappaleisiinkin.
Levy-yhtiö Edelissäkin on herätty siihen, että Deep Purplen uutta albumia kannattaa markkinoida. Tällä kertaa etukäteisvihje uuden albumin nimestä tuli matemaattisen kaavan muodossa. Albumiltakin löytyvän lausekkeen arvon ratkaistakseen joutuu laskemaan raja-arvoja, vektorin pituuden, integroimaan sekä laskemaan summalausekkeen ja matriisin arvot. Matematiikanopettajaa ilahdutti, kun netissä löytyi muutama huimapää, joka sai tulokseksi =1 (”Equals One”), joka myöhemmin paljastui albumin nimeksi.
Deep Purple sekä yllättää että ei yllätä uudella levyllään. Materiaalinsa osalta =1 kulkee yllättävän lähellä Steve Morsen aikaisia albumeja. Sehän ei toisaalta ole mikään suuri yllätys, sillä eihän kokoonpanosta vaihtunut kuin viidesosa ja tuottajanakin jatkaa Bob Ezrin. Levyn yleissoundi on kuitenkin raskaampi kuin mihin Morsen aikana on totuttu ja sen voisi olettaa olevan Simon McBriden ansiota.
Vaikka avausraita ”Show Me” jyrää säkeistöjen aikana tavalla, jollaista Steve Morsen aikana ei kuultu kovin usein, ei Deep Purple seilaa kovin kauas edellisen kokoonpanon tyylistä. Musiikki ei ole aggressiivista, mutta tunnelma on painostava ja tiukka. Simon McBride kuulostaa kitarasoolonsa aikana enemmän Morselta kuin Blackmorelta, mikä ainakin minusta on ihan hyvä asia. Energinen kappale sopii hyvin aloitusraidaksi.
”A Bit On The Side” päästää Ian Paicen vauhtiin. Yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen taitaa käyttää studiossa kahta bassorumpua ensimmäistä kertaa sitten vuonna 1971 julkaistun Fireballin nimikappaleen. Myös Don Airey pääsee sooloilemaan ja hän soittaakin ilmeisesti MiniMoogilla melko eriskummallisen soolon – tosin sellaisia häneltä on kuultu Deep Purplen levyillä ennenkin.
”Sharp Shooter” on rennompi rockkappale, jossa on raskas riffi. Näitäkin Deep Purplella riittää ja tokihan niitä pitää värittää hieman erikoisemmilla tavoilla. Tälläkin kappaleella Don Airey soittaa oudon MiniMoog -soolon. Perinteisemmille linjoillekin tietysti palataan ja Hammondit kuuluvat lopussa hyvin.
”Portable Door” julkaistiin jo pari kuukautta ennen albumia. Kappale rullaa mukavasti ja jälleen Glover ja Paice pitävät yllä mainiota groovea. Aireyn Hammond -soolo on pirteä. Gillanin mukaan sanoitusideana oli se, että vanhoissa piirretyissä nähtävä mukanakuljetettava ovi olisi näppärä apuväline, jonka avulla voisi poistua epämiellyttävistä tilanteista.
”Old-Fangled Thing” on perinteisempi rock’n’roll. Airey on taustalla kiireisenä, Simon McBride heittelee tarkoitukseen soveltuvia lickejä ja Roger Gloverin ja Ian Paicen rytmiryhmätyöskentelyä on ilo kuunnella. Tämäntapaisia kappaleita Purplen levyiltä on löytynyt viimeisen 20 vuoden aikana useampiakin ja vaikka ”Old-Fangled Thing” ei mielestäni kuulukaan levyn parhaimmistoon, on se ihan piristävä välipala.
Lue myös:
- Review: David Bowie – ★ [Blackstar] (2016)
- Levyarvio: CMX – Dinosaurus Stereophonicus (2000)
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 21-30
- Review: Pekka Pohjola Group – Kätkävaaran lohikäärme (1980)
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 1-10
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 1-10
Deep Purplen levyiltä on parin viime vuosikymmenen aikana löytynyt hieman progressiivisemmaltakin kuulostavia kappaleita. Tällä levyllä sellainen on ”If I Were You”, jonka alussa kuullaan hieman vaihtelevampaa rytmitystä. Hitaassa ja jälleen melko painostavatunnelmaisessa kappaleessa Gillanin laulumelodiakin on hieman epätavallinen. Kappaleella kuullaan myös Nashville Music Scoring -orkesteria. Alle viisiminuuttinen kappale on tyyliltään sellainen, jota olisi voinut ihan hyvin pitkittää sooloilla.
”Pictures Of You” palaa jälleen jäntevämpään ja suorempaan riffirockiin. Kertosäkeessä on mukavan kaupalliselta kuulostava koukku, eikä ollutkaan ihme, että ”Pictures Of You” oli yksi tämän levyn etukäteen julkaistuista kappaleista. Aivan lopussa kuullaan vielä Aireyn Hammondeja.
Yksinkertaisen mutta vahvan riffin kuljettama ”I’m Saying Nothin’” alkaa suoraan edellisen kappaleen perään. Don Airey kuljettaa melodiaa hienosti Hammondiensa avulla. Soolokohdassa Airey ja McBride vuorottelevat tyylikkäästi perinteiseen Purpletyyliin.
Deep Purplen kappaleiden sanoituksista puhuttaessa ei yleensä ajatella niiden olevan erityisen kantaaottavia. Kuitenkin esimerkiksi ”Nothing At All” käsitteli tyylikkäästi luonnon saastumista, eikä ”Child In Timen” sodanvastaisuutta voi sivuuttaa. ”Lazy Sod” tylyttää kuulijaa – ”The world’s on fire and I can’t get my arse out of bed”. Laulussa ilmasto kuumenee ja merenpinta nousee, mutta kukapa viitsisi tehdä asialle mitään? Idea laulun ”lazy sod” -ilmaisuun tuli erään haastattelun yhteydessä, kun Gillanilta kysyttiin hänen tekemiensä laulujen lukumäärää. Kun Gillan vastasi lukumäärän olevan viitisensataa, ilmoitti haastattelija Dolly Partonin kirjoittaneen noin 5000 laulua. ”I guess I’m a lazy sod”, tuumi Gillan. ”Lazy Sod” julkaistiin singlenä ennen albumia ja se antoikin hyvän ja lupaavan kuvan tulevan albumin materiaalista. Aireyn ja McBriden soolot ovat taattua Purplelaatua ja Gillanin laulamat sanoitukset ovat sopivan gillanmaiset.
”Lazy Sodin” jälkeen kuullaan jälleen menevämpi kappale. ”Now You’re Talkin’” kuulostaa hämärästi tutulta, tyyliltään se on melko suora ja hyväntuulinen rock. Ehkäpä se, että tällaisen kappaleen saa tuntumaan mielenkiintoiselta ja kulkemaan hyvin osoittaa purppuraveikkosten olevan ammattitaitoista väkeä. Albumin ainoa loppuhäivytys ei kuitenkaan ole sopiva lopetus tällaiselle kappaleelle.
Toisinaan Don Aireyn soittamat kosketinkuviot ovat vieneet ajatukset esimerkiksi Atomic Roosterin musiikkiin. Tällä levyllä ”No Money To Burn” kulkee melko mutkikkaan urkuriffin kannattelemana. Hammondien mörähtelythän ovat aina olleet oleellinen osa Purplen musiikkia ja ”No Money To Burnilla” kuullaankin perinnetietoista kosketintyöskentelyä. Kappaleen rakennekin noudattaa tutuksi tullutta kuviota, sekä kosketinsoittimilla että kitaralla soitetaan jälleen tyylikkäät soolot.
”I’ll Catch You” on viehättävä balladi, joka jostain syystä tuo mieleeni Perfect Strangersilla kuulun ”Wasted Sunsetin”. McBriden kitarasoolo on todellinen nappisuoritus, eikä Gillanin tulkintaakaan sovi moittia. Deep Purplen tuotannosta ei löydy montaa balladia, mutta ehkä juuri siksi ne harvat tuntuvat sitäkin koskettavammilta.
Loppuun on jätetty kappale nimeltä ”Bleeding Obvious”, joka ei musiikillisesti ole mitenkään itsestäänselvä. Sen intro soitetaan 7/8-tahtilajissa ja siinä on jotain hieman samankaltaista kuin Rushin ”Natural Sciencen” viimeisessä osassa. Varmaa Purpleahan tämäkin kappale lopulta on, vaikka toisaalta voisin kuvitella soittajien halunneen ihan tarkoituksella yllättää kuuntelijat tällä viimeisellä kappaleella. Sen lopetuskin on kimurantimpi kuin olisi välttämätöntä, mutta se ei silti kuulosta itsetarkoituksellisen mutkikkaalta.
Deep Purple on onnistunut luomaan uudella kokoonpanolla loistavan albumin, jonka uskon ilahduttavan useimpia yhtyeen faneja. Simon McBride on löytänyt luontevan roolin yhtyeessä ja sooloilu Don Aireyn kanssa sujuu tavalla, josta kannattaa ottaa mallia. Tavallaan levyltä voi löytää samankaltaista uudelleen löytynyttä soittamisen iloa kuin vaikkapa Purpendicularin kappaleelta ”Cascades: I’m Not Your Lover”, vaikken uskokaan edellisen, 20 vuotta samana pysyneen kokoonpanon jäsenten kyllästyneen toisiinsa.
Hieman yllättäen levyn sanoituksissa ei ole syöksytty aiempaa syvemmälle elämän mysteerien pohtimisessa, vaikka Ian Gillanin vaimo Bron menehtyikin loppuvuodesta 2022. Pikemminkin laulujen sanoitukset tavoittavat kaikenlaista vuosien varrella nähtyä ja koettua, jonka Gillan ja Glover ovat onnistuneet puristamaan tekstiksi. Toki tuntuu hieman koomiselta ajatella selvästi yli 75-vuotiaita Gillania ja Gloveria kirjoittamassa lauluja myös vastakkaisesta sukupuolesta, mutta toisaalta rakkaus eri muodoissaan ei suinkaan ole pelkästään nuorien oikeus. Ja vaikka Ian Gillan ei laulajana tietenkään ole samassa kunnossa kuin 1970-luvulla, onnistuu hän laulamaan ja tulkitsemaan uuden levyn kappaleet vakuuttavasti.
Deep Purplen =1 on vahva näyttö konkariyhtyeen uuden kokoonpanon taidoista. Mikäli albumi jää yhtyeen viimeiseksi studioalbumiksi, se ei ainakaan kuulosta vanhojen ukkojen väsyneeltä rahastukselta. Albumi nousi julkaisupäivänään 20 maassa – myös Suomessa – listaykköseksi, eikä sitä todellakaan saatu aikaan pelkän hypetyksen avulla. Deep Purple on todellakin numero yksi.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: Deep Purple, rock, 2024
Lue myös: Levyarvio: Kingston Wall – II (1993)
Tuottaja: Bob Ezrin
Levy-yhtiö: earMUSIC/Edel AG
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti