Levyarvio: The Soft Machine – Volume Two (1969)

Volume Two on vuonna 1966 perustetun brittiläisen The Soft Machinen toinen studioalbumi.

Soft Machinen (The tippui myöhemmin nimestä pois) perusti vuonna 1966 Canterburyssa nelikko Robert Wyatt (s.1945), Kevin Ayers (1944–2013), Daevid Allen (1938–2015) ja Mike Ratledge (s.1943). Daevid Allen (joka myöhemmin perusti oman usvaisen progebändinsä Gongin) ei ehtinyt mukaan bändin debyyttilevylle, vaan sen äänitti triona jäljelle jäänyt kolmikko. Vuonna 1968 ilmestynyt nimetön debyytti on viehättävä psykedeelinen rock-albumi, jossa kamppailevat keskenään Kevin Ayersin pop-taipumukset ja Wyattin ja Ratledgen kokeellisemmat impulssit. Pian debyytin jälkeen Ayers turhautui hänestä liian monimutkaiseksi muuttuneeseen musiikkiin ja häipyi vähäksi aikaa kokonaan musiikkibisneksestä, kunnes palasi myöhemmin rakentamaan omaa soolouraansa vaihtelevalla menestyksellä.

Ayersin lähdettyä rumpali/vokalisti Robert Wyatt ja kosketinsoittaja Mike Ratledge värväsivät hänen tilalleen basisti Hugh Hopperin (1945–2009), joka oli aikoinaan soittanut Wyattin kanssa Wilde Flowersissa ja toiminut myös Soft Machinen roudarina pitkällä USA:n kiertueella, jossa bändi lämmitteli Jimi Hendrixia. Ratledgen ja Wyattin tavoin myös Hopper oli suuntautunut vahvasti jazziin ja kokeelliseen musiikkiin. Tämän myötä pop-elementti hiipui selkeästi pois bändin musiikista, vaikka se vielä Wyattin dadaistisissa vokaaliosuuksissa omalla tavallaan kaikuu. Soundillisesti Hopperin muhkeasti pörisevä fuzz-basso oli myös tärkeä ja voimakas lisä bändin musiikkiin. Soittoteknisesti Ayersia huomattavasti taitavampi Hopper oli hieno rekrytointi bändiin, sillä nyt kasassa oli soittotaidoiltaan tasaisen virtuoosimainen ryhmä.

Lue myös: Levyarvio: Soft Machine – Third (1970)

Volume Twolla musiikki on vimmaista, monimutkaista ja kaoottista. Ja välillä suorastaan absurdin kuuloista etenkin Wyattin dadaistisen ja taas toisaalta välillä hyvinkin maanläheisen huumorin ja sanoituksien osalta (Wyatt laulaa mm. aakkoset etu- ja takaperin ja toisaalta myös bändin arkisista kokemuksista Hendrixin lämppärinä). Jatkuvasti päälle vyöryvät äänimassat toki omalta osaltaan lisäävät absurdiuspisteitä ja tekevät kuuntelukokemuksesta välillä varsin hämmentävän. Genren määrittely albumin kohdalla on lähes mahdotonta. Periaatteessa kyse on jazzin ja psykedelian sävyttämästä progressiivisesta rockista, mutta tällaista progressiivista rockia kukaan ei ollut aiemmin tehnyt eikä oikeastaan tullut tekemään myöhemminkään. Ei edes Soft Machine itse, koska bändi vaihtoi jatkuvasti suuntaa levystä toiseen. Tämä tulisi mm. olemaan viimeinen levy, jolla Robert Wyattin vokaaleilla olisi merkittävä rooli yhtyeen musiikissa. Tai ylipäätänsä kenenkään vokaaleilla. Bändi oli matkalla kohti puhdasta instrumentaalimusiikkia.

Mutta ei mennä liikaa asioiden edelle, vaan palataan Volume Twon pariin. Levy koostuu kahdesta pitkästä suitesta ”Rivmic Melodiesista” ja ”Esther’s Nose Jobista”, joiden välissä on kaksi lyhyempää kappaletta. Suitet ovat oikeastaan yhtenäisiä sävellyksiä, mutta Frank Zappa vinkkasi Hugh Hopperille, että pitkät sävellykset kannattaa jakaa useampaan osaan, jotta rojalteja tulisi enemmän. Mike Ratledgen mukaan tosin pitkien biisien jako oli levy-yhtiön vaatimus, mikä olisi perustunut siihen, että radio-dj:t olisivat olleet myöntyväisempiä soittamaan lyhyitä parin minuutin kappaleita kuin pitkiä järkäleitä. Ehkäpä, mutta loppujen lopuksi levyn musiikki ei todellakaan juuri radiossa soinut. Paitsi muutaman live-esiintymisen myötä John Peelen show’ssa. Suiteille on vielä yksi kolmaskin selitys: bändi ei halunnut livenä pitää taukoja biisien välillä koska toisaalta pelkäsi ettei kukaan taputa ja toisaalta halusikin elää kuplassa johon ei vaikuta yleisön reaktiot. Niinpä bändi alkoi sitomaan keikolla biisejään yhteen tauottomiksi kokonaisuuksiksi ja tämä tyyli sitten periytyi myös Volume Twolle.

Ensimmäisen levypuoliskon 17-minuuttinen ”Rivmic Melodies” koostuu 10 osasta, joiden kesto vaihtelee 10 sekunnista kuuteen minuuttiin. Suurin osa niistä on Hopperin sävellyksiä, joihin Wyatt teki sanoitukset, mutta toisaalta suiten kohokohta on sen pisin osa eli kuusiminuuttinen 13/8-tahtilajissa koikkelehtiva Ratledgen sävellys ”Hibou, Anemone and Bear”. Ratledge soittaa kappaleessa upean urkusoolon vauhdikkaan piano-, rumpu- ja saksofonitaustan päälle. Kappale onkin ensimmäinen saksofonin esiintyminen Soft Machinen levyllä. Puhaltimia levyllä soittaa Hughin veli Brian Hopper, joka vierailee useammallakin raidalla. Tästä eteenpäin saksofoni tulisi useaksi vuodeksi olemaan merkittävä soitin Soft Machinen sointia. Ei tosin enää Brianin soittamana.

”Rivmic Melodiesin” jälkeen kuullaan kaksi erillistä kappaletta (jotka joissakin levypainoksissa on tosin virheellisesti merkitty osaksi jälkimmäistä suitea). Ensimmäinen näistä on Ratledgen säveltämä, 7/4-tahtilajissa rokkaava ja surisevan urun säestämä maaninen kappale ”As Long As He Lies Perfectly Still” ja Hopperin akustisen kitaran ja Ratledgen cembalon säestämä ”Dedicated To You But You Weren’t Listening”, joka on yksi harvoja hengähdystauoista muuten hyvin intensiisivisesti ja tiiviisti soivalla levyllä.

Lue myös

B-puolen 11-minuuttinen ”Esther’s Nose Job” on lähes täysin Ratledgen käsialaa. Ratledgen suite tuntuu olevan jopa ensimmäistä haastavampi ja kokeellisempi. Ratledgen kidutetulta kuulostava Lowrey-urku saa paljon tilaa, ja hänen soittonsa onkin hienoa, vaikkei aina helppoa kuultavaa. Suiten kohokohta lienee pariminuuttinen osio ”Pig”, jossa Robert Wyatt laulaa naisten alushepenien iloista, mutta päätyy kuitenkin toteamaan, että alastomana on silti kivempaa. Ratledgen urut röhkivät ja ähkivät taustalla kuin kiimainen possulauma. Tuhmaa. Mutta hauskaa! Tällaisiä pikkutuhmia juttuja tuli olemaan jatkossa useillakin ns. Canterbury-skeneen liittyvillä levyillä.

Knickers and panties
We are groping under knickers and pants
But is it worth it, all that time wasted?
Time we could’ve spent completely nude, bare, naked
With nothing on at all
Nothing, no clothes on
Nude, naked bare

The Volume Two on kerrassaan huima levy ja suoranainen musiikillinen seikkailu. Soft Machinen kaksi ensimmäistä levyä eivät olleet suuria myyntimenestyksiä, mutta niillä oli valtava vaikutus moneen lahjakkaaseen muusikkoon erityisesti Canterbury-skenessä, mutta myös hieman myöhemmin vauhtia saaneen, monimutkaisen avantprogen saralla.

Parhaat biisit: Hibou, Anemone and Bear”, ”Pig” ja ”As Long As He Lies Perfectly Still”

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Soft Machine – Fourth (1971)

A-puoli

  1. ”Rivmic Melodies” 17:07
    1. ”Pataphysical Introduction – Pt. 1” 1:00
    2. ”A Concise British Alphabet – Pt. 1” 0:10
    3. ”Hibou, Anemone and Bear” 5:58
    4. ”A Concise British Alphabet – Pt. 2” 0:12
    5. ”Hulloder” 0:52
    6. ”Dada Was Here” 3:25
    7. ”Thank You Pierrot Lunaire” 0:47
    8. ”Have You Ever Bean Green?” 1:23
    9. ”Pataphysical Introduction – Pt. 2” 0:50
    10. ”Out of Tunes” 2:30

B-puoli

  1. ”As Long as He Lies Perfectly Still” 2:30
  2. ”Dedicated to You But You Weren’t Listening” 2:30
  3. ”Esther’s Nose Job” 11:13
    1. ”Fire Engine Passing with Bells Clanging” 1:50
    2. ”Pig” 2:08
    3. ”Orange Skin Food” 1:52
    4. ”A Door Opens and Closes” 1:09
    5. ”10:30 Returns to the Bedroom” 4:14

Mike Ratledge: piano, Lowrey Holiday De Luxe urut; Hammond-urut (3); cembalo (12); huilu (3 ja 10) Hugh Hopper: bassokitara; akustinen kitara (12); alttosaksofoni (3 ja 14-16) Robert Wyatt: rummut, soolo- ja taustalaulu Brian Hopper: sopraaano- ja tenorisaksofoni

Tuotanto: The Soft Machine
Levy-yhtiö: Probe

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑