Levyarvio: Peter Gabriel – s/t (1977)

Rockmusiikissa on muutamia tapauksia, joissa keulahahmoksi mielletyn henkilön lähtö yhtyeestä osoittautuikin hyväksi ratkaisuiksi kummallekin osapuolelle. Peter Gabrielin lähtö Genesiksestä lienee yksi parhaista esimerkeistä. 

Teiden erkaneminen ei ollut tapahtunut helposti eikä nopeasti. Kun Genesis ryhtyi suunnittelemaan The Lamb Lies Down On Broadwayta, eivät kaikkien yhtyeen jäsenten mielialat olleet parhaat mahdolliset. Gabrielia huolestutti hänen vaimonsa vaikea raskaus ja Steve Hackettin avioliitto oli päättymässä. Lisäksi harjoituspaikaksi vuokrattu Led Zeppelinin omistuksessa ollut Headley Grange osoittautui huonokuntoiseksi murjuksi. Gabrielin päätökseen Genesiksestä lähtemisestä vaikutti moni muukin asia, mutta lopulta hän päätyi jatkamaan yhtyeessä The Lamb Lies Down The Broadwayta seuranneen pitkän kiertueen loppuun asti. Tärkeimpänä syynä taisi kuitenkin olla se, että Gabrielin mielestä Genesis oli muuttumassa osaksi rockteollisuutta.

Jätettyään Genesiksen Peter Gabriel vietti aikaa perheensä kanssa. Kun hän lopulta päätyi jälleen musiikin pariin, oli hänen debyyttialbuminsa melkoinen sekoitus erilaisia tyylejä. Pääosin Torontossa äänitetyn albumin tuottajaksi valikoitui Bob Ezrin, jonka valitsemia amerikkalaisia muusikoita olivat basisti Tony Levin, rumpali Allan Schwartzberg, perkussionisti Jimmy Maelen, kitaristi Steve Hunter sekä kosketinsoittaja Jozef Chirowski. Suuri osa tuosta porukasta oli työskennellyt vastikään Ezrinin kanssa Alice Cooperin Lace And Whiskey -albumilla. Eurooppaa levyllä edustivat Gabrielin valitsemat kosketinsoittaja Larry Fast sekä King Crimsonista tuttu Robert Fripp.

Genesis oli ehtinyt tehdä peräti kaksi onnistunutta albumia ennen kuin Gabrielin debyytti julkaistiin. Sillä perusteella olisi voinut kuvitella, että Gabrielin vaikutus Genesiksen musiikkiin oli aikaisemminkin ollut vähäinen, tai ainakin Gabrielin merkitystä oli vaikea arvioida. Gabrielin debyyttialbumi kuitenkin osoitti, että miehellä oli sisällään paljon ja monenlaista musiikkia. Lopputulos on lähes skitsofreeninen ja levyn jälkeisen kiertueen nimen ”Expect the unexpected” voi vaivatta ajatella kuvaavan myös debyyttilevyn tyylillistä hajanaisuutta. Tällainen itsensä etsiminen tuntui Gabrielilla jatkuvan vielä parilla seuraavallakin albumilla.

”Moribund The Burgermeister” on levyn aloituksena tavallaan melko turvallinen valinta. Se ei vielä poikkea musiikillisesti liikaa Genesiksen levyillä kuullusta tyylistä, mutta kyllähän se silti on myös outo kappale. Gabriel oli kehitellyt kappaleelle tarinan, jossa ilmeisesti on ainakin kaksi hahmoa. Linnanherra tai kaupunginjohtaja Moribund pelastaa kaupunkinsa joltakin mystiseltä. ”No-one will tell what this is about / But I will find out.” Kertokaapa minullekin.

Levyn tunnelma heilahtaa seuraavan kappaleen myötä huomattavasti leppoisammaksi. Kepeästi 7/4-tahtilajissa keinahteleva ”Solsbury Hill” julkaistiin Peter Gabrielin soolodebyytin ensimmäisenä singlenä. Se lienee albumin tunnetuin kappale ja se on myös tilastojen mukaan useimmin Peter Gabrielin keikoilla kuultu kappale. ”Solsbury Hillin” sanoitukset ovat henkilökohtaiset, ”I was feeling part of the scenery / I walked right out of the machinery” kertoo runollisesti, miksi hänen oli lähdettävä Genesiksestä. Kappaleen tunnelma on lähes hengellinen, melkein kuin joku kertoisi ilmestyksestä, jonka ansiosta elämän suunta muuttui. Sanoituksissa on myös symboliikkaa, joka tuskin on liian vaikeaselkoista kuulijoille. Kun asioita katsoo eri näkökulmasta – vaikkapa Solsbury Hilliltä – niihin voi saada toisenlaista perspektiiviä. 

Edellisen kappaleen rauhallisuuden jälkeen ”Modern Love” kuulostaa lähes rujolta. Gabriel tuntuu ottaneen kappaleella jälleen uuden roolin, joka ennakoi punkin aggressiivisuutta. Tuotantopuolella Ezrin tuntuu käyttävän hyväkseen Alice Cooperin levyillä kokeiltuja kikkoja kappaleen teatraalisuuden korostamiseen. Kaiken keskellä Gabriel laulaa Venuksen, Lady Godivan ja Mona Lisan kaltaisista naisista ja toteaa: ”Ooh the pain – Modern love can be a strain.”

Lue myös:

”Excuse Me” on ehkä levyn selkein osoitus siitä, että Peter Gabriel oli debyyttialbumillaan valmis kokeilemaan lähes mitä tahansa. Gabriel oli tehnyt Genesiksestä lähtönsä jälkeen yhteistyötä Martin Hall –nimisen runoilijan kanssa. ”Excuse Me” jäi ilmeisesti herrojen ainoaksi julkaistuksi yhteistyön hedelmäksi, enkä oikeastaan ole lainkaan pahoillani siitä, ettei enempää ole kuultu. Barbershop-tyyliin (laulelivatko ihmiset Amerikassa joskus ihan oikeasti moniäänisesti parturiliikkeiden edessä?) esitetyllä kappaleella Robert Fripp soittaa banjoa ja Tony Levin tuubaa. Mielialasta riippuen kappale on joko outo tai hauska, mutta tätä kokeilua ei jaksa kuunnella montaa kertaa.

Uusi kappale ja jälleen uusi musiikillinen ympäristö. Pianosäestyksellä alkava ”Humdrum” muuttuu melkoisesti, kun mukaan tulee klassinen kitara ja rytmi siirtyy jonnekin tangon tai flamencon suuntaan. Ja London Symphony Orchestrakin ilmestyy mukaan. Onhan tämäkin mielenkiintoinen kokeilu, mutta valitettavasti lopputulos tuntuu minusta lähinnä sekavalta.

Vinyyliälppärin kakkospuolen avausraita ”Slowburn” on useita erillisiltä kuulostavia osia sisältävä kappale, joka lähtee liikkeelle kunnon rockriffillä, mutta muuttuu sitten jännittävästi, joskaan ei välttämättä täysin onnistuneesti moneen kertaan. Tällä kappaleella levy taitaa olla progressiivisimmillaan.

”Waiting For The Big One” on bluesia. Vaikka tällä albumilla onkin tarjoiltu jo todella sekalainen kokoelma erilaisia musiikkityylejä, tuntuu ”Waiting For The Big Onen” pitkä blues silti todella yllättävältä. Gabriel tuntuu esittävän jälleen uutta roolia, mutta jostain syystä tuo hieman resuinen hahmo ei minusta tunnu oikein onnistuneelta.

1970-luvun lopulla elettiin hetki punkin valtakautta, mutta myös diskomusiikki nosti päätään. “Down The Dolce Vita” alkaa London Symphony Orchestran fanfaarilla, jonka jälkeen siirrytään hyvin groovaavaan diskofunkiin. Hyvinhän tämä rullaa, vaikkei mikään klassikko olekaan. Jossain väitettiin, että kappaleen tyyli olisi peräisin enemmän Ezriniltä kuin Gabrielilta, mutta eipä tästä lopultakaan ole ihan hirvittävän pitkä loikka ”Sledgehammerin” tai ”Big Timen” tanssittavuuteen.

Levyn päättävä “Here Comes The Flood” on kaunis ja tunnelmallinen kappale. Mielestäni tältä levyltä löytyvä versio ei kuitenkaan ole se onnistunein, sillä sekä Robert Frippin Exposurella että Gabrielin Shaking The Tree -kokoelmalla kuultavat riisutummat versiot tuntuvat vieläkin vaikuttavammilta. Rumpujen ja kitaran rysähtäessä mukaan ensimmäisen kertosäkeen alkaessa on varmasti ajateltu niiden tuovan kappaleelle dramatiikkaa, mutta ainakin minusta se pikemminkin latistaa hienon kappaleen tunnelmaa. Dick Wagnerin kitarasoolokin kuulostaa hieman liian pullistelevalta. Vuonna 1980 ”Here Comes The Flood” julkaistiin saksankielisenä nimellä ”Jetzt Kommt Die Flut” “Spiel Ohne Grenzen (Games Without Frontiers)” -singlen b-puolella.

Vaikka levyn äänitysten aikana kokeiltiinkin monenlaisia epätavallisia asioita – esimerkiksi ”Solsbury Hillillä” rumpali rummuttaa puhelinluetteloa – ei Ezrin ollut valmis ihan kaikenlaisiin omituisuuksiin. Tony Levin on kertonut ottaneensa vastikään hankkimansa Chapman Stickin mukaan studiolle. Kun Ezrin oli nähnyt soittimen, hän oli vain pyytänyt Leviniä panemaan sen pois. Kun Ezrin ja Levin vuosia myöhemmin tapasivat Pink Floydin A Momentary Lapse Of Reasonin sessioissa, Ezrin varmisti Leviniltä, että tuo instrumentti on mukana.

Albumin ilmestyessä sitä verrattiin luonnollisesti Genesiksen tuoreeseen tuotantoon ja materiaalin hajanaisuuskin mainittiin arvosteluissa, mutta sekä kriitikot että yleisö ottivat albumin positiivisesti vastaan. Brittilistalla albumi nousi seitsemänneksi. ”Solsbury Hilliä” pidettiin jokseenkin välittömästi klassikkona, vaikkei itse singlestä tullutkaan mitään isoa hittiä. 

Peter Gabrielin debyyttilevy on todella sekalainen kokoelma erilaisia musiikkityylejä. Gabriel luultavasti nautti musiikillisesta vapaudestaan täysin rinnoin, mutta tuntui samalla harhailevan melko päämäärättömästi kokeilusta toiseen. Bob Ezrinin tuotanto myötäilee mukavasti kappaleiden vaihtelevia tyylejä, mutta välillä hän olisi kyllä voinut pitää Gabrielin suitsia hieman tiukemmalla. Toisaalta kuitenkin juuri se musiikissa kuuluva vapauden tunne tekee tästä levystä edelleen mukavaa kuunneltavaa.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 3 out of 5.

Avainsanat: Peter Gabriel, rock, 1977

Lue myös: Levyarvostelu: Peter Gabriel – i/o (2023)
Tuottaja: Bob Ezrin
Levy-yhtiö: Charisma

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑