Sain kuunneltavakseni turkulaisen progeyhtye Viiman kolmannen albumin Väistyy mielen yö. En ollut kuullut yhtyeen aiempia tuotoksia enkä muutenkaan tiennyt yhtyeestä etukäteen yhtään mitään, mutta jo muutaman ensitahdin aikana ehdin huomata musiikin olevan niin melodioiden kuin toteutuksenkin osalta lupaavan vahvasti kiinni 1970-luvun kiehtovissa sfääreissä. Luvassa ei siis ehkä ole mitään uutta ja ihmeellistä, vaan pikemminkin innoituksensa sieltä puolen vuosisadan takaa saanutta, taitavasti ja pieteetillä toteutettua tyylikästä musiikkia.
Viiman edellinen albumi Kahden kuun sirpit julkaistiin vuonna 2009. Tätä levyä on työstetty tuon jälkeen vaihtelevaan tahtii reilun vuosikymmenen ajan. Albumilla kuullaan kokoonpanoa, johon kuuluvat Hannu Hiltula (huilu, kosketinsoittimet, taustalaulu), Aapo Honkanen (basso), Risto Pahlama (laulu, kosketinsoittimet), Mikko Uusi-Oukari (kitara, Mellotron) sekä Mikko Väärälä (rummut, laulu, kosketinsoittimet). Lisäksi levyllä kuullaan jo yhtyeestä eronneen kosketinsoittaja Kimmo Lähteenmäen soittoa. Oli mukava huomata, että Viimassa on useita biisinikkareita. Kolmessa säveltäjänä on ollut Mikko Uusi-Oukari, yhdessä Hannu Hiltula ja yhden on kirjoittanut Mikko Väärälä. Levyllä kuultavat sanoitukset ovat pääosin Petri Hyytiän käsialaa.
Albumin aloitusraita ”Tyttö trapetsilla” keinahtelee alusta asti hieman epätavallisemmissa tahtilajeissa. Huilu – joka ei ole rockissa kovin yleisesti käytetty instrumentti – tuo heti levyn alussa sointiin persoonallisuutta. Perinteiseen progetyyliin jo tällä levyn lyhimmällä, alle viisiminuuttisella kappaleella ehtii tapahtua monenlaista. Alun leppoisuus vaihtuu kappaleen edetessä yllättävänkin raskaaksi rutistukseksi. Selvästikin Viiman jäsenet ymmärtävät kappaleiden dynamiikan merkityksen ja osaavat rakentaa kappaleille jännitteitä.
Rumpali Mikko Väärälän kirjoittama lähes 20-minuuttinen ”Äiti Maan lapset” lähtee liikkeelle uljailla Hammondmörahdyksillä. Luonnollisesti moniosainen, useaan kertaan suuntaansa vaihtava ”Äiti Maan lapset” pysyy mittaansa nähden yllättävänkin hyvin koossa. Synkähkön kappaleen pitkät instrumentaaliosatkin toimivat erinomaisesti. Vaikuttavan kappaleen musiikillisina innottajina voisi olettaa olevan sellaisten 1970-luvun alussa progea ja raskaampaa rockia yhdistelleiden brittiyhtyeiden kuin Uriah Heep ja Atomic Rooster. Todella vahvasti esillä olevan kosketintyöskentelyn perusteella uskoisin myös Keith Emersonin soiton antaneen ainakin tälle kappaleelle vaikutteita.
Kappaleen sanoitusten tarina tuntuu yhdistelevän nykyajan ongelmia. Vaikka esimerkiksi Roger Waters onkin arvostellut yhteiskuntaa lauluissaan jo vuosikymmenten ajan, ei proge kuitenkaan tule ainakaan minulle ensimmäisenä musiikkityylinä mieleen, kun puhutaan kantaaottavista lauluteksteistä. Jos kuulija kuitenkin malttaa kuunnella ”Äiti Maan lapsien” sanoituksia, löytyy runollisuuden joukosta myös ajatuksia ilmastonmuutoksesta ja sodista. ”Polttaa aurinko maan / siellä missä kaikki on jo hiekkaa / ei leiki lapsi enää / eivät sodat tuoneet rauhaa.”
Myös ”Pitkät jäähyväiset” alkaa kosketinintrolla. Jännittävän epämääräinen laulumelodia toimii hyvin hieman riitasointuisen säestyksen päällä. En ala analysoimaan laulun sanoituksia, joissa ilmeisesti ollaan lähdössä sotimaan, mutta moneen kertaan kuultava säe ”On lähdettävä ennen kuin suru saavuttaa / ja maailmojen sauhu auringon samentaa” jää mieleen hyvällä tavalla häiritsevästi.
Tyylikkään kepeästi, mutta samalla selkeän voimallisesti polyrytmeissä liitävä ”Perhonen” on hieno kappale. Tällä kappaleella melko keskeiseen osaan nouseva piano tuo Viiman soitinvalikoimaan hienon lisän. Ilmeisesti ”Perhosen” on ajateltu olevan keskeinen kappale albumilla, sillä koko levyn nimi löytyy kappaleen sanoituksista. Sanoitukset leikittelevät mukavasti mielikuvilla – ehkäpä perhonen symboloi valoa tai toivoa, joka joskus löytyy yllättävällä hetkellä.
Lue myös:
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
”Vuoren rauha” on hieno päätös albumille. Alkupuoliskon ajan kuullaan lähinnä koskettimilla säestettyä kansanlaulumaista laulua. Tarinassa vuorelta laakson suuntaan kulkeva mies leiriytyy yöksi. Syytä matkaan ei missään yhteydessä kerrota, mutta jotkin yksityiskohdat tekstissä antavat viitteitä siitä, että matka on miehelle tärkeä. Kappaleen jälkipuoliskolla koko yhtye soittaa Hammondsoolon taustalla. Vaikka ”Vuoren rauha” on periaatteessa vanhojen tuttujen reseptien mukaan tehty ja sellaisena melko yllätyksetön, se on kuitenkin toteutettu kaikin puolin vakuuttavasti.
Viiman soittajat ovat taitavia ja melko monimutkaisten kappaleiden säveltäminenkin tuntuu luonnistuvan erinomaisesti. Onneksi myös albumin tekninen toteutus on onnistunut. Soittimia (ja äänitysstudion raitoja) käytetään säästeliäästi, joten voin uskoa tämän levyn kappaleiden kuulostavan keikalla jokseenkin samanlaisilta kuin levylläkin. Kappaleita on miellyttävä kuunnella, sillä levyn äänimaisema on ilmava ja selkeä. Edes kaikkein hurjimmissa kohdissa ääni ei puuroudu, vaan yksittäisten instrumenttien soittoa pystyy seuraamaan. Dynamiikkaa käytetään hienosti. Vaikka intensiivisyys vaihteleekin, ei äänenvoimakkuus onneksi heittelehdi tuskastuttavalla tavalla.
Vaikka saatekirjeessä Petri Hyytiän tekstejä kuvaillaankin visuaalisiksi, on niissä minusta mukana runsaasti symboliikkaa, joka tekee niistä saamistani mielikuvista kauniilla tavalla utuisia. Onkin erittäin todennäköistä, että jokaisella kuulijalla on oma tulkintansa sanoitusten merkityksestä. Kappaleiden sujuvuudenkin kannalta sanoitukset toimivat hyvin, minkä ansiosta laulaja ei missään vaiheessa joudu kiirehtimään tai venyttämään sanoja epäluonnollisen kuuloisiksi melodioiden rytmiä mukaillakseen.
Viiman soittajia ei voi kuin kehua. Yhtyeen useampia soittimia soittavat jäsenet pystyvät muokkaamaan instrumentaatioita mielenkiintoisesti, minkä ansiosta tällä levylläkin kappaleiden tyylit ja äänimaisemat vaihtelevat virkistävästi. Ja vaikka soittajat ovatkin selvästi näppäräsormista väkeä, ei levyllä sorruta itsetarkoitukselliseen kikkailuun. Vaikka vanha ”less is more” -fraasi onkin kulunut, niin luultavasti juuri kosketin- ja kitaratiluttelun poissaolo tekivät tästä levystä niin miellyttävää kuunneltavaa.
Vaikka pitkä tauko Kahden kuun sirppien ja tämän levyn välillä olikin käytetty selvästi hyvin, niin toivoisin seuraavan Viiman albumin ilmestyvän vielä tämän vuosikymmenen puolella.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: progressiivinen rock, 2024, Suomi
Lue myös: Pekka Pohjola Group – Kätkävaaran lohikäärme (1980)
Tuottaja: Viima
Levy-yhtiö: Omakustenne
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti