Sarja: David Bowie – David Live (1974)

Miltä mahtoi David Bowien brittifaneista tuntua, kun Bowien ensimmäinen livealbumi David Live ilmestyi loppuvuodesta 1974? Bowiehan oli ilmoittanut heinäkuussa 1973, että hän lopettaa esiintymiset, ja vain vähän reilua vuotta myöhemmin häneltä ilmestyy heinäkuussa 1974 Yhdysvalloissa äänitetty konserttitaltiointi! Jälkeenpäinhän asiaa on selitelty siten, että vuonna 1973 ainoastaan Bowien alter ego Ziggy Stardust lopetti esiintymiset ja kieltämättä David Livellä lavalla tuntuu olevan joku aivan muu kuin Ziggy.

Tuon filmillekin ikuistetun heinäkuisen Hammersmithin keikan jälkeen Bowie oli äänittänyt Ranskassa nopeasti 1960-luvun suosikkikappaleistaan koostetun coveralbumi Pin-Upsin, jonka jälkeen hän alkoi suunnitella musikaaliversiota George Orwellin kirjasta Vuonna 1984. Siihen ei kuitenkaan lupia saatu, joten Bowie kehitteli oman dystopiansa Diamond Dogs -albumille ja siirsi sen sitten konserttilavoille Yhdysvalloissa. 

Koska Bowie/Ziggy oli antanut kenkää taustayhtyeelleen, oli vuoden 1974 Amerikan kiertueella mukana lähes kokonaan uudistunut kokoonpano. Ainoastaan pianisti Mike Garson ja taustalaulaja Warren Peace olivat olleet mukana vuoden 1973 kiertueella. Basistina oli kokenut konkari Herbie Flowers, joka vastikään oli soittanut Bowien Diamond Dogsilla ja aiemmin Space Odditylla. Myös rumpali Tony Newmanin soittoa oli kuultu Diamond Dogsilla. Muut soittajat oli haalittu Yhdysvalloista. Kokoonpanon musiikillisena johtajana toimi sähköpianoa, Moogia ja oboeta(!) soittanut Michael Kamen. Kitaristiksi valittiin nuori Earl Slick, joka tuntui myöhemmin ilmestyvän Bowien kiertuekokoonpanoihin tarpeen vaatiessa lyhyellä varoitusajalla. David Sanborn soitti alttosaksofonia ja huilua, Richard Grando baritonisaksofonia ja huilua. Perkussionistina oli Pablo Rosario ja toisena taustalaulajana Gui Andresano.

Kiertueen alussa nähtiin teatraalinen show, jossa soittajat olivat näkymättömissä orkesterimontussa Bowien vallatessa lavan tanssivien taustalaulajiensa kanssa. Taustalaulajien liikehdinnän vuoksi osa David Livellä kuultavista taustalauluista jouduttiin äänittämään jälkikäteen uudelleen, kuten albumin kansiteksteissä avoimesti kerrottiinkin. Näin siitäkin huolimatta, että kaikkiaan viisi peräkkäisinä iltoina Philadelphian Tower Theatressa ollutta esiintymistä äänitettiin David Liveä varten. Aivan ongelmitta eivät äänitykset sujuneet. Kun Herbie Flowers huomasi yllättäen Tower Theatressa selvästi normaalia suuremman määrän mikrofoneja, hän ymmärsi välittömästi, että keikka aiotaan tallentaa virallista keikkajulkaisua varten. Muusikoiden ammattiyhdistyksessä aktiivisesti mukana ollut Flowers tiesi, että siitä pitäisi luonnollisesti saada suurempi palkkio kuin pelkästä keikasta. Korotettuun palkkioon suostuttiin kuitenkin vasta sen jälkeen, kun soittajat olivat uhanneet lakolla.

Harva rockia sisältävä livelevy alkaa puupuhaltimien äänellä. David Live alkaa. Diamond Dogsin introna kuultu ”Future Legend” oli päättynyt sanoihin “This ain’t Rock’n’Roll, this is genocide”. Ehkei tässä nyt ihan rodun itsemurhasta ollut kyse, mutta kieltämättä Bowie oli vaeltanut vuodessa melkoisen matkan Spiders From Marsin kanssa esitetystä suoraviivaisesta rockista johonkin aivan muuhun. 

David Liven avausraita ”1984” potkaisee kyllä esityksen hyvin vauhtiin, mutta perkussiot ja puhaltimet tuovat kappaleeseen oudohkon sävyn. Toteutuksessa on hieman sävyjä soulista, josta Bowie olikin kiinnostunut Amerikassa ja jonka pariin hän seuraavilla albumeillaan siirtyisi.

Suoraan ”1984:n” perään soitettu ”Rebel Rebel” tuntui Diamond Dogsilla olevan Bowien jäähyväislaulu glam rockille. Hieman siitä poikkeavan singleversion tyyliä mukailevana ”Rebel Rebel” tuntuu kuitenkin David Livellä muuttuvan kabareeversioksi, josta puuttuvaa rockin aggressiota edes Earl Slickin särökitara ei pysty tarjoamaan.

Kabaree ja yleinen teatraalisuus jatkuu ”Moonage Daydreamilla”. Studioversiota hitaammalta vaikuttava esitys tuntuu kovin muoviselta, vanhemmilla liveversioilla kuultu energia ja draama ovat täysin kateissa.

Diamond Dogsin dramaattinen ”Sweet Thing” on yksi harvoista David Liven kappaleista, joissa onnistutaan ylittämään alkuperäinen versio. Toki silläkin on hieman erikoisia fonisovituksia, mutta Mike Garsonin piano tuo kappaleeseen jännittävää dekadenssia. David Liven alkuperäisen älppäriversion kohdalla ”Sweet Thing” päättyi valitettavasti häivytykseen – Mike Garson soitti kohtuullisen kekseliään välisoiton, jonka avulla siirryttiin seuraavaan kappaleeseen. Tuo siirtymä päästiin kuulemaan alkuperäisellä tavalla vasta vuonna 1990, kun David Livestä julkaistiin ensimmäinen cd-painos.

Lue myös:

Mike Garsonin pianolla alkava “Changes” on jälleen kappale, josta Bowie oli selvästikin päättänyt tehdä kabareeversion. Valitettavasti. Vaikka Garsonin soitto onkin taidokasta, saa Bowien laulusuoritus koko kappaleen heilahtamaan armotta campin puolelle. Lopussa kuultava jazzahtava saksofonisoolo tuntuu vielä tökkäävän kuulijaa varmuuden vuoksi sormilla silmiin.

Ziggy Stardustin rempsein rokkibiisi “Suffragette City” kulkee Earl Slickin kitaran vetämänä yllättävän hyvin. Tosin on pakko todeta, että johtajana toiminut Michael Kamen olisi voinut lähettää pari soittajaa tämän kappaleen ajaksi vaikka tupakkatauolle – tällaisen perusrockin kohdalla olisi riittänyt kitara-rummut-basso -kokoonpano mahdollisesti pianolla vahvistettuna. Saksofonit ja perkussionistin kolinat häiritsevät tällaista kappaletta.

“Aladdin Sane” oli jo studioversiona niin erikoinen, että liveversiolta saattoi odottaa melkein mitä tahansa. Majesteetillisen uljuuden sijaan saadaan kuulla hieman funkahtavaa diskosoulia, joka kertosäkeiden aikana hyppää hämmentävästi jonnekin latinomusiikin suuntaan. Kaiken tämän keskellä Mike Garsonin avantgarde-pianosoolo tuntuu ehkä vielä alkuperäistäkin omituisemmalta. Tähän kappaleeseen mennessä kuurommallekin kuuntelijalle on tullut selväksi, ettei Bowie tyytynyt esittämään kappaleita orjallisesti alkuperäisten versioiden mukaan. Jokainen kuulija saa sitten päättää itse, mitä mieltä on ratkaisun toimivuudesta.

Bowie kirjoitti “All The Young Dudesin” Mott The Hooplelle, joka saikin kappaleesta ison hitin. Bowiekin äänitti oman versionsa kappaleesta, mutta vasta David Live tarjosi ensimmäisen tilaisuuden kuulla kappale levyltä Bowien esittämänä. Alkuperäistä selvästi hitaampi liveversio tuntuu menettäneen suuren osan sieluaan, kun siitä on koetettu vääntää jotain muuta kuin mitä se onkaan.

Kun vuoroon tulee ”Cracked Actor”, pääsee Earl Slick jälleen esittämään kitarasankarin elkeitä. Kun ajattelee, millainen visuaalinenkin merkitys Spiders-kitaristi Mick Ronsonilla oli edellisillä kiertueilla ollut Bowien keikoilla, tuntuu hieman hassulta ajatella parikymppistä Earl Slickiä vinguttamassa kitaraansa yleisöltä piilossa orkesterimontun kätköissä. Kappaleen energia tuntuu jälleen tulevan lähes täysin kitarasta ja alkuperäistä hitaampi ja saksofonien dominoiva versio tuntuu kadottaneen jotain olennaista alkuperäisestä. Ehkäpä kappaleen aikana nähdyt Bowien Hamlet-leikit pääkallon kanssa antoivat yleisölle korvaukseksi jotain tärkeämpää.

Vaikuttaa siltä, että mitä vähemmän tällä levyllä kuultaviin kappaleisiin on tehty sovituksellisia lisäyksiä, sitä paremmilta ne tuntuvat. “Rock’n’Roll With Me” soitetaan pitkälti samaan tapaan kuin Diamond Dogsillakin, eikä sinänsä simppeli pikku kappale muuta tarvitsekaan. Saksofonit toki törähtelevät jälleen hieman tarpeettomasti, mutta muutoin melko riisuttu toteutus on miellyttävä yllätys David Livellä.

Seuraavana kuullaan alunperin melko suora ja jotkin Rolling Stonesin kappaleet mieleen tuova “Watch That Man”. Valitettavasti tämä kokoonpano ei ole parhaimmillaan esittäessään kappaleita, jotka alunperin olivat vain rockia. Kun saksofonit ottavat jälleen itselleen merkittävän osan äänimaisemasta, muuttuu kappaleen luonne melkoisesti. Eikä todellakaan parempaan suuntaan.

Bowie on onnistunut useita kertoja tekemään hämmästyttävän hienoja coverversiota muiden esittämistä lauluista. Eddie Floydin ja Steve Cropperin kirjoittama soulklassikko “Knock On Wood” ei kuulu niihin. Siitä huolimatta joku RCA:lla oli sitä mieltä, että juuri ”Knock On Wood” olisi sopiva valinta singleksi. Kyllähän tämä kappale paljastaa Bowien mielenkiinnon soulia kohtaan, mutta itse esitys on silti hämmentävän sieluton.

Kaikki settiin kuuluneet kappaleet eivät mahtuneet alkuperäiselle tuplaälppärille. Kivasti soulvaikutteinen “Here Today, Gone Tomorrow” kuultiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1990, kun RYKO julkaisi David Liven laajennettuna cd-painoksena. Simppeli pikku kappale tuntuu lähes demomaiselta, eikä sen poisjättäminen alkuperäiseltä tuplavinyyliltä tunnu miltään suurelta vääryydeltä. 

Myös “Space Oddity” puuttui David Liven vinyyliversiolta. Tuottaja Tony Viscontin mukaan syynä oli se, että Bowien tuon laulun aikana käyttämä puhelimen luurissa ollut mikrofoni ei toiminut toivotulla tavalla. Eipä noita häiriöitä kuitenkaan huomaa. Sovituksen osalta “Space Oddity” kuulostaa melko tarkaan siltä kuin albumin muiden kappaleiden perusteella saattoi odottaakin – alkuperäiseen klassikkoon on lisätty muovista dramatiikkaa ja saksofoneja.

Tuoreimman studioalbumin kappaleet tuntuvat toimivan David Livellä parhaiten, eikä sen nimikappale “Diamond Dogs” ole poikkeus. Earl Slick soittaa kappaleen riffin hieman eri tavalla kuin Bowie studioversiossa, mutta muuten jopa saksofoneille tehdyt sovitukset tuntuvat toimivan kerrankin kappaleen ehdoilla.

Mukavasti rullaava “Panic In Detroit” jätettiin aikoinaan pois David Liveltä, mutta julkaistiin sentään editoituna versiona ”Knock On Wood” -singlen b-puolella. Hyväntuulinen ja hauskasti letkeä sovitus toimii ja tällä kappaleella soittajat pääsevät esittämään tahdin mittaiset soolot! 

Orwellin 1984:stä napattu “Big Brother” on vaikuttava kappale, joka toimii hyvin myös David Livellä. Sovitus on jälleen pitkälti studioversion mukainen. Vaikkei asiaa levyn kannessa mainitakaan, kuullaan “Big Brotherin” lopussa ”Chant Of The Ever Circling Skeletal Familyä”.

“Time” oli jo Aladdin Sanella ja sitä seuranneella kiertueella teatraalinen kappale, mutta kuinka ollakaan siihen on onnistuttu lisäämään elementtejä, joiden vuoksi lopputulos on lähinnä koominen. Koettiko Bowie olla esiintyessään itseironinen, vai onko kyseessä sittenkin vuoden 1976 laulun mukaisesti ”side effect of cocaine”?

The Man Who Sold The Worldin eeppinen avausraita “The Width Of A Circle” ei todellakaan ollut erityisen järkevä valinta tämän kokoonpanon soitettavaksi. Kuten arvata saattaa, muuttuu laulun dramatiikka campiksi ja erikoiset soitinvalinnat tuhoavat viimeisetkin rippeet kappaleen alkuperäisen version jylhästä arvokkuudesta.

Mitä tapahtuu, kun kappaleesta poistetaan sen keskeinen elementti? David Liven versio “The Jean Geniestä” toimii tästä hyvänä huonona esimerkkinä. ”The Jean Genien” alkuperäinen versiohan rakentui Bo Diddley -rytmille, jota tällä kertaa ei siis juurikaan kuulla. Lopputulos on kieltämättä erilainen, mutta sellaisena lähinnä turhauttava.

Viimeisenä kappaleena kuullaan parin edellisen kiertueen tapaan “Rock’n’Roll Suicide”. Versio on jälleen alkuperäistä hitaampi, mutta tällä kertaa musiikin osalta pääosin tyylikäs ja dramaattinen. Valitettavasti Bowien itsensä ylidramaattinen tulkinta menee pahasti överiksi. Vaan eipä tätä albumia enää tässä vaiheessa olisi saanutkaan pelastettua.

Millaisen jälkimaun David Live jättää? Diamond Dogs -kiertue oli selvästikin kunnianhimoinen. Bowie oli ottanut ohjelmistoon runsaasti uusimman albuminsa materiaalia ja se onkin saatu toimimaan parhaiten. Suurin osa setin vanhemmista kappaleista soitetaan hitaammin, millä ilmeisesti on haluttu saada ne kuulostamaan dramaattisemmilta. Kappaleille on myös ripoteltu lähinnä saksofonien avulla soulvaikutteita, mutta paria poikkeusta lukuun ottamatta lopputulos on minusta epätyydyttävä. Earl Slickin raskas kitarointi ei sulaudu kokonaisuuteen ja ihan oikeasti ihmettelen, millä ansioilla Bowie ja Kamen antoivat perkussionistin kolistella siellä muusikoiden seurassa.

Vuonna 1974 Bowie ei ollut fyysisesti järin hyvässä kunnossa. Nopeasti kehittynyt kokaiiniaddiktio oli riistäytymässä käsistä. Vuonna 1977 Bowie jutusteli David Livestä seuraavasti: “God, that album. I’ve never played it. The tension it must contain must be like a vampire’s teeth coming down on you. And that photo on the cover. My God, it looks like as if I’ve just stepped out of the grave. That’s actually how I felt. That record should have been called David Bowie Is Alive And Well And Living Only In Theory.” Painoa Bowiella oli noihin aikoihin nelisenkymmentä kiloa ja ruokavalioon kuuluivat lähinnä jäätelö, suippopaprikat sekä tämän kiertueen aikana kuvatun Cracked Actor -dokumentin limusiinikohtauksessa ikuistettu suoraan tölkistä hörpätty kevytmaito. 

Bowie innostui kiertueen aikana amerikkalaisesta mustasta musiikista yhä enemmän. Kiertuekokoonpano muuttui radikaalisti ja settiin ilmestyi myös kappaleita, joita oli äänitetty tulevalle albumille kiertueen tauon aikana. Mikäli Bowien sinisilmäsoulkauden alkuaika kiinnostaa, niin hänen kuolemansa jälkeen vuoden 1974 kiertueilta on julkaistu vielä kaksi uutta livealbumia, joilla maestron musiikillinen suunnanmuutos on dokumentoitu hienosti. Vuonna 2017 julkaistu Cracked Actor (Live Los Angeles ’74) äänitettiin noin kahta kuukautta David Liveä myöhemmin ja vuonna 2020 julkaistu I’m Only Dancing (The Soul Tour ’74) loppuvuodesta, kun suurin osa Young Americansista oli jo äänitetty. 

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 2.5 out of 5.
Lue myös: David Bowie – ★ [Blackstar] (2016)
Tuottaja: Tony Visconti
Levy-yhtiö: RCA

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑