David Bowie aloitti uuden vuosituhannen vauhdikkaasti. Kun Heathenin jälkeinen kiertue oli saatu päätökseen, tahtoi Bowie tehdä uuden albumin mahdollisimman nopeasti. Hän äänitteli demoja jo loppuvuodesta 2002 ja siirtyi vuodenvaihteen jälkeen studioon yhdessä Tony Viscontin kanssa. Viscontin mukaan Bowie ei halunnut toistaa itseään ja Heathenilla käytettyä kaavaa. Kappaleiden piti olla sellaisia, joita olisi hyvä soittaa keikoilla. Kun uutta musiikkia oli lopulta äänittämässä edellisellä kiertueella soittanut kokoonpano, tapahtui levynteko sujuvasti. Levyllä kuuluu selvästi tietty rockhenki, jollainen yleensä saavutetaan helpoimmin, kun soittajat tuntevat toisensa ja toistensa soittotyylin.
Yllättävän hienon Heathenin myötä mielenkiinto Bowien vanhempaakin tuotantoa kohtaan elpyi jälleen kerran. Levy-yhtiö EMI hyödynsi tilannetta julkaisemalla kokoelmalevyn Best Of Bowie, joka esittelee Bowien tunnetuinta tuotantoa ”Space Odditysta” peräti tuoreeseen ”Slow Burniin” asti. Kyseinen kokoelma oli keräilijöille katsantokannasta riippuen joko unelma tai painajainen – tupla-cd:n lisäksi siitä julkaistiin 21 erilaista ”paikallista” yhden levyn versiota, joista jokaisella on hieman toisista poikeava kappalevalikoima.
Syyskuussa 2003 julkaistun Realityn tunnelma on selvästi energisempi kuin Heathenin. Joissakin lähteissä väitetään, että Bowie olisi halunnut saada kotinsa lähellä sijaitsevalla Looking Glass -studiolla äänitetylle albumille ”tiukkaa New York -soundia”, mikä saattoi liittyä edellisen albumin äänitysten loppuvaiheessa tapahtuneisiin WTC-iskuihin. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, kuinka paljon edellisen albumin saama positiivinen vastaanotto oli vaikuttanut Bowien työskentelyyn. Ainakin työtahti tuli kovemmaksi, vaikka matkaa 1970-luvun hurjiin vuosiin olikin tuntuvasti.
”New Killer Star” on nappialoitus Realitylle. Melko yksinkertaiselta kuulostava kappale antaa musiikillaan albumille positiivisen ensivaikutelman. Musiikin ja sanoitusten välillä on kuitenkin jännittävä ristiriita. Siihen on viljelty vihjauksia newyorkilaistunutta Bowietakin järkyttäneisiin WTC-iskuihin. ”See the great white scar / Over Battery Park” on tyylikäs aloitus lyriikoille. Bowie tuntuu kertovan tylyjä huomioita ympäröivästä maailmasta (ivallinen?) hymy huulillaan. Monet kappaleen sanoitusten tulkitsijat ovat väittäneet, että “new killer” on ”nuclear” George W. Bushin tapaan lausuttuna. Bowie ei selvästikään pitänyt Yhdysvaltain tuolloisesta presidentistä, jota hän oli kuvaillut Bowienetissä lauseella ”poor shrunked ill prepared sourpuss”. ”New Killer Star” julkaistiin myös singlenä.
Bowien esittäminä lainabiisit voivat olla lähes millaisia tahansa. Alunperin Modern Loversien ”Pablo Picasso” tuo kirskuvine kitaroineen muistoja Tin Machinen ajoilta. Bowie valitsi kappaleen levylle sen sanoitusten huumorin vuoksi. ”Pablo Picasso never got called an asshole” on kyllä minustakin hauskan provosoivasti esitetty mielipide. Selkeän suora rokkibiisi esitetään energisesti, eikä tällainen kappale turhia koristeluja kaipaakaan.
Seuraavalla kappaleella tempo laskee, mutta vain vähän. ”Never Get Old” on jännästi funky, alun kitarakuviot tuovat hämärästi mieleen Young Americansin hittibiisi ”Famen”. Mukavasti groovaavalla kappaleella kuullaan jälleen Earl Slickin ehkä turhankin häiriintynyttä ja häiritsevää kitaranvinguttelua, mutta eiköhän sillä ole tarkoitus korostaa kappaleen sanoituksissa havaittavaa aggressiivisuutta. Bowie on kertonut laulun kertovan pahantuulisesta laulajasta, joka ilmoittaa ettei halua tulla vanhaksi. Bowien mielestä idea tuntui niin hyvältä, että hän päätti tehdä se ennen kuin joku muu hänen ikäluokkansa artisti ehtii tehdä sellaisen.
”Never Get Oldille” on päätynyt pätkä ”Rebel Rebelin” sanoituksia ja itse asiassa uudelleen äänitetty versio tuosta Bowien viimeisestä glam rock -biisistä löytyy Realityn spesiaaliversion bonuslevyltä. ”Never Get Old” ja uusi ”Rebel Rebel” julkaistiin myös yhteen miksattuna nimellä ”Rebel Never Gets Old”.
Laiskasti soljuvan ”The Loneliest Guyn” outo, hieman ambientin suuntaan viittaava tunnelma kuljettaa kuulijan 1. Outsiden rauhallisemmille alueille. Mike Garsonin piano toimii pääasiallisena säestäjänä, joskin myös alkuaikojen psykedeelisen Pink Floydin mieleen tuovat kitaraäänet vahvistavat tunnelmaa.
”Looking For Water” alkaa samalla rummutuksella kuin ”Rebel Rebel” lähes 30 vuotta aiemmin, mutta muuten tällä kappaleella ei palailla 1970-luvun glam rock -aikoihin. Läheisemmät yhtymäkohdat löytyvät Earthlingilta ja toisenlaisella biitillä varustettuna tämä kiihkeätempoinen kappale olisikin sopinut tuolle albumille.
Vinkuvat kitarat ovat todenteolla palanneet tällä albumilla! Myös ”She’ll Drive The Big Car” alkaa kitaran korahduksilla, joita sitten kuullaan myöhemminkin Bowien käsitellyn lauluäänen taustalla. Kappale on lievästä junnaavuudestaan huolimatta tarttuva, mutta toisaalta siitä jää hieman keskeneräinen vaikutelma.
Kolmeminuuttinen “Days” ei oikein ole auennut minulle. Lähes monotoninen kappale on sanoituksiltaan valitus, jossa kertoja tuntuu katuvan käytöstään. Kun Bowie oli kuitenkin saanut oman elämänsä järjestykseen – avioliitto Imanin kanssa vaikutti onnelliselta ja pariskunta oli saanut lapsen, Alexandran – tuntuu tällaisen kappaleen tekeminen teennäiseltä.
Lue myös:
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
“Fall Dog Bombs The Moon” toimii minusta paremmin sanoitusten kuin musiikin osalta. Sanoitukset luultavasti – Bowien tekstien merkityksiä voi yleensäkin vain arvailla – kritisoivat tuolloin käynnissä olevaa Irakin sotaa. Fall Dog lienee jälleen George W. Bush ja Irakin sodan pommituksethan olivat niin kaukana, että ne olisivat yhtä hyvin voineet olla vaikka Kuussa. Ja aina löytyy niitä, jotka hyötyvät uudesta sodasta taloudellisesti.
“There’s always a moron
Someone to hate
A corporate tie
A wig and a date
Just a dog”
George Harrisonin kirjoittama “Try Some, Buy Some” keikkuu kauniin rauhallisena suvantona muuten reippaasti rokkavalla albumilla. Bowie oli ihastunut 1970-luvun alussa Ronnie Spectorin singleen, jolla kappale kuultiin jo ennen kuin Harrisonin julkaisi oman versionsa. Bowien mukaan hän vain halusi levyttää tuon laulun ja tuli samalla tiedostamattaan muistelleeksi loppuvuodesta 2001 kuollutta hiljaista beatlea.
Tällä albumilla on monta kohtaa, joilla peräkkäiset kappaleet muodostavat vahvan kontrastin. Lähes punkhenkinen, Iggy Popin mieleen tuova “Reality” on melkoinen yllätys rauhallisen ”Try Some, Buy Somen” jälkeen. Albumin angstinen nimikappale tuntuu ihmettelevän sitä, mitä todellisuus oikeastaan nykyään onkaan.
Upea “Bring Me The Disco King” päättää hienon albumin yllättäen jazzahtavissa tunnelmissa. Melko monotoninen, mahdollisesti loopilla toteutettu rumpukomppi jättää Mike Garsonin pianolle reilusti tilaa. ”Bring Me The Disco King” oli ollut Bowiella työn alla jo vuosikymmentä aiemmin ja sen piti olla mukana Black Tie White Noisella. Nile Rodgersin mukaan tuo alkuperäinen versio kuulosti lähinnä parodialta, eikä sitä lopulta julkaistu. Seuraava versio äänitettiin Earthlingin sessioissa, mutta vasta tämä kolmas, kauniisti riisuttu versio julkaistiin. Ja kieltämättä tätä kappaletta kannatti kypsytellä. Mutta kenestä tällä kappaleella oikeastaan lauletaan? Bowien teksteistä on aina koetettu löytää vilahduksia Bowien sisimmästä. Onko Disco King Bowie itse vai Kuolema?
Realitya seurasi vuosikymmenen mittainen levytystauko. Sen aikana alettiin uskoa, että Bowie on lopettanut musiikin tekemisen. ”Bring Me The Disco King” tuntui saavan ympärilleen mystisen auran, se alkoi vaikuttaa artistin tyylikkäiltä jäähyväisiltä. Jos Reality todellakin olisi jäänyt Bowien viimeiseksi albumiksi, niin tuskinpa levyn loppu olisi voinut olla hienompi. Toisaalta ”Bring Me The Disco Kingin” voi näin jälkiviisaasti väittää jo enteilevän Bowien viimeiseksi jääneen Blackstarin tunnelmia.
Uusi albumi sai pääosin positiivisen vastaanoton. Sitä pidettiin onnistuneena jatkona Heathenille ja sen ansiosta Bowie nähtiin jälleen tämän päivän musiikkia tekevänä artistina, eikä vain vanhoilla meriiteillä ratsastavana jäänteenä menneeltä vuosituhannelta. Myös Bowien lauluääntä kiiteltiin ja Tony Viscontin mukaan tupakoinnin lopettamisella olikin positiivinen vaikutus Bowien äänialaan. Albumin listasijoituksetkin olivat kunnioitettavia, Reality oli useissa Euroopan maissa kymmenen levyn myydyimmän joukossa.
Reality oli suunniteltu levyksi, joka musiikkia pystyy soittamaan keikoilla. Kiertue vaikutti siis jo etukäteen itsestäänselvältä asialta. Valitettavasti Bowie sai A Reality Tour -kiertueen loppupuolella sydänkohtauksen, jonka jälkeen hän vetäytyi melko täydellisesti musiikkimaailmasta vuosikymmeneksi. Ryhtyminen täysipäiväiseksi isäksi ja aviomieheksi tuntui kuitenkin sopivan miehelle, joka ilmeisesti harmitteli sitä, ettei ollut 1970-luvun alussa parempi isä Duncan-pojalleen.
Mike Garson on sittemmin väittänyt Bowien suunnitelleen sydänoperaationsa jälkeen melko pikaista paluuta konserttilavoille. Garson kertoo sanoneensa Bowielle, että tämän pitäisi siinä tapauksessa olla sataprosenttisen halukas keikkailemaan, sillä pelkästä velvollisuudentunnosta johtuva kiertäminen tekisi vain koko yhtyeen onnettomaksi.
Heathen ja Reality tuntuvat muodostavan parin, jonka ansiosta Bowie sai lopullisesti puhdistettua Tonightin ja Never Let Me Downin avulla tahritun maineensa. Bowie itse tuntui 2000-luvun alussa nauttivan ajatuksesta nopeassa tahdissa tulevista uusista albumeista. Saisimmepa tietää, millaiseksi Bowien 2000-luku olisi muodostunut ilman tuota sydänkohtausta.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: David Bowie – ★ [Blackstar] (2016)
Tuottaja: David Bowie, Tony Visconti
Levy-yhtiö: ISO / Columbia
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti