Levyarvio: Steven Wilson – The Harmony Codex (2023)

The Harmony Codex on Steven Wilsonin seitsemäs sooloalbumi.

Yleensä Wilsonin soololevyillä on jonkinlainen musiikillinen teema. Hän ikään kuin rakentaa kokonaisen levyn tietyn genren pohjalle varioiden sitä omalla tyylillään. Insurgentes oli Wilsonin näkemys post-punkista, The Raven That Refused to Sing (And Other Stories) flirttaili retroprogen kanssa, To The Bone teki kunniaa 80-luvun taidepopille ja The Future Bites keskittyi electronicaan ja syntsapoppiin.

The Harmony Codexilla tällaista punaista lankaa ei ole vaan se tuntuu ikään tuovan yhteen kaikki Wilsonin eri vaikutteet. Wilson kertoi jo ennen levyn julkaisua ettei hän asettanut itselleen tällä kertaa minkäänlaisia rajoitteita musiikillisen linjan suhteen. Vaikutelmaa tuki ennen levyä julkaistujen ”sinkkujen” linjaton linjattomuus. Alkoi vaikuttaa siltä että kyseessä tulisi olemaan ikään kuin The Best Of Steven Wilson -kokoelma. Sillä erotuksella että että biisit olisivat tietenkin aivan uusia.

Ennen itse musiikin käsittelyä kuitenkin nopea vilkaisu siihen kenen kanssa ja miten levy on tehty. The Harmony Codex on tehty koronapandemian aikana eli se syntyi kokonaan etäyhteistyönä Wilsonin veistäessä kasaan kokonaisuutta omassa kotistudiossaan ympäri maailmaa siroteltujen muusikoiden lähettämistä aihioista.

Levyllä ei soita kiinteää yhtyettä vaan jokainen biisi on koottu vaihtelevasta määrästä muusikoita. Mukana ovat muun muassa Craig Blundell (rummut), Adam Holzman (koskettimet), Nick Beggs (Chapman Stick), Ben Coleman (viulu), David Kollar (kitara), David Kosten, Ninet Tayeb (vokaalit), Pat Mastelotto (rummut), Nate Navarro (basso), Theo Travis (puhaltimet) ja Niko Tsonev (kitara) Wilsonin aiemmista projekteista. Uusia keskeisiä kasvoja, jotka ovat mukana levyllä, ovat Jack Dangers (biitit, ohjelmointi), Sam Fogarino (rummut), Nils Petter Molvær (trumpetti), Guy Pratt (basso) ja Nate Wood (rummut). Kiinnostava ja taitava porukka!

Lue myös: Levyarvio: Porcupine Tree – Closure / Continuation (2022)5)

Levyn aloittaa seitsemän minuuttia kestävä ”Inclination” joka käynnistyy ihastuttavasti aasialaisilta kuulostavien puhaltimien utuisan mystisellä soinnilla. Terävästi soivien elektronisten rytmien iskiessä peliin tunnelma muuttuu varsin elokuvamaiseksi etenkin kun mukaan liittyy norjalaisen nu-jazz -specialisti Nils Petter Molvaerin tunnusomaisen kuulaasti soiva trumpetti. Kasassa on varsin komea äänimaisema. Kolmen minuutin kohdilla musiikki hiipuu hiljaisuuteen ja käynnistyy yllättävän pitkäksi venyvän taidepaussin jälkeen uudelleen Wilsonin lähes yksinään äänikuvassa leijuvien vokaalien kautta. Taustalle nousee kiinnostavasti nakuttava elektroninen rytmi, mutta valitettavasti sen rinnalle alkaa pian soimaan myös tyypillisempi electronica-biitti. Loppupuolisko kappaleesta on tylsempi kuin kiinnostava intro, mutta David Kollarin riitasointuinen sähkökitarointi nostaa hieman pisteitä.

”Inclination” ei mielestäni täysin toimi, mutta se on oikein kiinnostava yritys tehdä jonkinlaista avantgarde-elektronicaa jossa on mukana häivähdys jazzia. Täytyy myöntää että ”Inclination” ei tue alussa hahmottelevaani teoriaa best-of -levystä joka kierrättää Wilsonin eri puolia. ”Inclination” tuntuu jonkin uuden alulta. Vaan kuunnellaanpa pidemmälle.

Rohkean ”Inclinationin” jälkeen toisessa biisissä huomattavasti tutummille poluille. ”What Life Brings” on puoliakustinen nostalgisen melankolinen pop-biisi jollaisia Wilsonissa riittää katalogissaan. Tämä voisi olla peräisin vaikka 2000-luvun alun Blackfield -levyiltä joita Wilson tehtaili israelilaisen popparin Aviv Geffenin kanssa. Varsin yhdentekevän raidan pelastavia puolia on ihan tyylikäs sähkökitarointi (Wilsonin ilmeisesti ainoa oma sähkökitarasoolo koko levyllä), onnistunut vokaalimelodia ja Wilsonin hieno laulusuoritus. Tuntuu että yksi inspiroivimpia juttuja Wilsonille musiikissa tällä hetkellä on kehittyä laulajana. Edistystä onkin tapahtunut teknisesti, mutta ei Wilson silti ole erityisen kiinnostava vokalistina enkä usko että hän tulee sitä ikinä olemaan. Heti perään haluan todeta että minulla ei ole ikinä ollut mitään Wilsonin laulua vastaan eikä ole vieläkään. Marginaalinen tekniikan parantuminen ei vaan muuta asiaa juuri suuntaan eikä toiseen.

Kolmas kappale ”Economies Of Scale” on Wilsonille tyypillinen balladi joka tällä kertaa on puettu täysin elektroniseen instrumentaatioon. Kappale olisi toteutuksensa puolesta voinut hyvin istua Wilsonin edelliselle levylle The Future Bitesille. Miljoonaa kertaa kuullun oloinen vokaalimelodia puolestaan voisi olla peräisin melkein miltä tahansa aiemmalta Wilsonin levyltä. Kokonaisuutena ”Economies Of Scalen” elektroninen säkätys ja Wilsonin valittavat vokaalit luovat valitettavasti mielikuvan köyhän-miehen Thom Yorkesta. Parasta tässä laptop-biisissä on kertosäe joka on tuotantoteknisesti rakennettu todella vaikuttavasti. Wilsonin monelle raidalle jaetut vokaalit on kerrostettu hyvin kiinnostavalla ja väkevällä tavalla stereokuvaan. Sisältöä ”Economies of Scalessa” ei ole juurikaan, mutta komea tuotanto pelastaa paljon.

Neljäs raita ”Impossible Tightrope” vie levyä taas eri suuntaan. Eli tässä vaiheessa alkaa olla jo selvää että levyllä ei tosiaan ole mitään selkeää linjaa vaan Wilson tuntuu heittelevän tavaraa seiniin kuin katsoen että mikä sattuisi tarttumaan.

Wilson on itse kuvaillut ”Impossible Tightropea ”progressiivisen rockin, spirituaalisen jazzin ja electronican hybridiksi”. Spirituaalisen jazzin orgaanisen haahuilevaa mystiikkaa en kyllä Wilsonin biisissä kuule vaan enemmänkin se tuo mieleeni Gongin spacerockilla maustetun jazz-rockin ja etenkin You -levyn legendaarisen kappaleen ”Master Builderin”. Siinä missä Gongin musiikki oli täynnä energistä anarkiaa ja vaarallisia tilanteita niin Wilsonin kliininen tuotanto ohjaa ajatuksia myös Gongin jäljittelijän Ozric Tentaclesin suuntaan. Lopputulos on suht viihdyttävä, mutta varsin virkamiesmäinen. Sellainen ”suoritamme tässä nyt jatsirokkia hei.”

Joku internet-kommentaattori kirjoitti että ”Impossible Tightrope” pohjaraidat kuulostavat kuin jonkin kitaralehden mukana tulevalta, kitarasooloilun päälle tarkoitetulta, taustanauhalta. Hieman jyrkästi sanottu, mutta lausunnossa on totuuden siemen. Efektiä aiheuttaa ehkä selkeiten melko tylsä junnaava bassoraita jonka päälle rumpali Nate Wood jyrisyttelee kyllä messevästi monimutkaisissa tahtilajeissa (se ”mahdoton nuora”?). Jotain hieman jähmeää rytmiraidassa silti on. Groove uupuu. “Impossible Tightropen” pelastaakin sen useat eloisat soolo-osuudet. Adam Holzmanin omalaatuisesti pärisevä sähköpianosoolo lienee kappaleen herkullisin hetki. Koko hommassa on kuitenkin hieman mekaanisen ja yksiulotteisen jamin makua vaikka, mukana on kaikenlaista sälää elektronisista rytmeistä ja sähinöistä jousiin asti.

Wilson on kertonut että ”Impossible Tightrope” rakentui hänen vähäeleisen demon ympärille jonka päälle muut muusikot lähettelivät vapaamuotoisia ehdotuksiaan omista osuuksistaan. Näistä vaihtoehdoista Wilson sitten muotoili lopullisen kappaleen kuin kuvanveistäjä ikään. Tämä on ihan validi ja nykyään usein käytetty työskentelytapa, mutta uskoisin että ei se paras ratkaisu jazzia sivuavan musiikin työstämiseen. Vaikea uskoa että Alice Coltranen spirituaalisen jazzin klassikot olisivat olleet niin hienoja kuin ovat ilman mahdollisuutta muusikoiden väliseen todelliseen vuorovaikutukseen. ”Impossible Tightrope” onkin The Harmony Codexin biiseistä se joka kärsii luultavasti eniten koronapandemien sanelemasta valmistumistavasta. Uskoisin että biisillä on mahdollisuudet syttyä eloon aivan uudella tavalla jos sitä aikanaan esitetään livenä.

Kaiken kaikkiaan lähes 11 minuuttia kestävä ”Impossible Tightrope” jää kokoelmaksi herkullisia yksittäisiä hetkiä, mutta kokonaisuus ei ole erityisen innostava ja biisi tuntuu jopa hieman ylipitkältä. ”Impossible Tightrope” pyrkii selvästi yhdistämään Ravenin ja HCE:n progejazz-eepokset ja The Future Bitesin electronican, ajatus on hyvä, mutta kokonaisuus ei ole täysin onnistunut. Vaan enpä pahastuisi jos Wilson yrittäisi konseptia joskus uudelleen.

Neljäs raita “Rock Bottom” on Ninet Tayebin kanssa laulettu duetto ja tyylillisesti albumin tavanomaisinta pop/rock-antia ”What Life Bringsin” ohella. Biisi on itseasiassa Tayebin sävellys johon Wilson rakensi lopullisen sovituksen. Tayeb laulaa omat osuutensa tavanomaista käheämmällä tyylillä. Alussa Tayeb laulaa niin matalalta, että kun Wilsonin vokaalit tulevat lopulta mukaan hän laulaa korkeammalta. No Tayebilta kuullaan kyllä sitten myöhemmin korkeammalle kurottelevampaa venyttelyä. En henkilökohtaisesti ole Tayebin laulutyylin suuri ystävä, mutta hänen taitavuuttaan en toki halua kiistää. Loppupuolella kuullaan David Gilmour -henkinen sähkökitarasoolo Niko Tsonevilta. ”Rock Bottom” ei ole huono biisi, mutta kaikista biiseistä se tuntuu istuvan sekavaan kokonaisuuteen kaikista heikoiten.

Viides biisi ”Beatiful Scarecrow” nostaa mukavasti tasoa. Vähäeleisen tunnelmallisena ja surumielisenä alkavassa biisissä Wilson laulaa ivallisia sanoituksia vanhasta petollisesta ystävästä tai yhteistyökumppanista. Kappale kasvaa hienosti ja suorastaan huomaamattomasti tuhtien elektronisten perkussioiden ja kellomaisesti kilkattavien syntetisaattorien ja jousien johdattamana komeaksi elektroniseksi jylinäksi jonka keskellä valittaa hiljaa Travisin soittama armenialainen puupuhallin duduk. Lopussa mekkala vaimenee ja vokaalit palaavat vielä kerran jouset taustallaan soiden. Hieno biisi.

Nimiraita ”The Harmony Codex” on lähes kymmenenminuuttisena levyn toiseksi pisin. Se on myös albumin minimalistisinta antia ja kenties selkeiten jotain aivan uutta mitä tulee Wilsonin repertuaariin.

Wilson tuntuu ammentavan nyt vaikutteita Philip Glassin minimalismista tai ehkäpä vielä selvemmin Max Richterin postminimalismista. Kappale rakentuu yksinkertaisten kellomaisesti soivien syntetisaattoriäänien varaan jotka tuntuvat kiertävän loputtomasti kehää toistensa ympäri. Soveliaasti soundissa on jotain hieman karusellimaista. Loppupuolella mukaan liittyy vielä jouset.

Siinä missä Glassin minimalismi on usein aika päällekäyvää ja hänen valitsemissaan äänissä on särmää on Wilsonin näkemys aiheesta hampaattomampi ja kun soundiin vielä yhdistyy hänen vaimonsa Rotem Wilsonin tasaisella äänellä lausuma teksti niin mieleen alkaa ikävästi tulla jotkun pseudo-henkiset self-help -äänitteet. Väkisin tulee myös mieleen Porcupine Treen ”Sound Of Muzakin” sanoitukset. En tiedä onko 56 vuotias Wilson miljonääri ja kaksi kertaa kohde yleisöään vanhempi, mutta ”The Harmony Codex” on pelottavan lähellä tuon biisin kuvailemaa ”hissimusiikki Prozacia” josta on puristettu sielu ulos ja kaikki kulmat pyöristetty.

Silti, vaikka ”The Harmony Codex” ei täysin minua vakuuta on siinä kuitenkin jollain kiinnostavalla tavalla varsin hypnoottinen kokemus. Ainakin välillä. Ehkä kyseessä on teos joka vaatii juuri oikeanlaisen mielentilan toimiakseen. Kappaleen pitkä kesto on hieman kaksipiippuinen juttu; toisaalta ymmärrän että sen hypnoottista vaikutusta olisi mahdotonta saavuttaa ilman riittävää toistoa, mutta toisaalta kappale tuntuu ylipitkältä ja luo levylle liiankin pitkän suvantovaiheen.

”The Harmony Codexin” jälkeen kuultava ”Time Is Running Out” palauttaa levyn taaas tavanomaisemman popin pariin. ”Time Is Running Out” on melko yhdentekevästi eteenpäin puksuttavaa elektronista poppia.Sen kiinnostavin puoli on sen keskivaiheilla mukaan tuleva taustalla kuuluva outo, vahvasti efektoitu, matalaääninen puhelaulu. Pidän myös Tsonevin pehmeästi ujeltavalla soundilla soivasta lyhyestä sähkökitarasoolosta.

Modernin rumpukompin ja hyvin matalalla sykkivän synteettisen basson luoman hienon grooven kulkeva ”Actual Brutal Facts” kuulostaa kuin Mezzaninen aikainen Massive Attack coveroisi Wilsonin biisiä ”Index” (levyltä Grace For Drowning). Wilson pääosin puhelaulaa sanoitukset matalalla äänellä. Tai ehkä pitäisi puhua peräti räppäämisestä?

”Time Is Running Outin” lailla tässäkin biisissä kuullaan kummallisia matalia ihmisääniä jotka välillä kuulostavat kiinnostavasti yskinnältä tai nykivältä naurulta. Kollarin raskaasti efektoitu sähkökitara surisee kuin vihainen ampiaisparvi.

”Actual Brutal Facts” on biisi jossa Wilsonin electronica-vaikutteet kohtaavat ehkäpä luontevimmin hänen rock-taustansa. Yhdistelmä on todella onnistunut ja biisi onkin itselleni ehkäpä levyn kirkkain kokokohta. En panisi pahakseni levyä joka rakentaisi koherentin kokonaisuuden tämän tyylisen musiikin ympärille.

Levyn viimeinen raita ”Staicase” sulkee ympyrän näppärästi sillä se palaa ensimmäisen biisin avantgarde-elektronica -tunnelmiin lisäten siihen hieman lihaksikkaampaa progebändimeininkiä jota tuo mukanaan virtuaalisesti kasaan tuotu Beggs/ Blundell/ Holzman/ Tsonev -kvartetti. Kaikki entisiä Wilsonin kiertuekokoonpanon muusikoita. Biisissä on myös jotain sukulaisuutta nimiraitaan sillä tässäkin on mukana tivolimaisella kireällä soundilla soiva kiertävä syntetisaattorikuvio.

Blundellin rummut piiskaavat biisiä maukkaasti eteenpäin ja Beggsin omituisella synteettisella soundilla soiva Chapman Stick soi todella komeasti. Beggs soittaa loppupuolella jopa pienen bassosoolon kaltaisen. Wilsonin rytmikkäästi laulava kertosäe on vaikuttava ja laulusuoritus on muutenkin monipuolinen. Mukana on myös onnistunutta ahhh-aah-vokalisointia.

Aivan lopussa palaava Rotem Wilsonin puheääni, joka kierrättää nimibiisin tekstejä, latistaa hieman tähän mennessä komean biisin tunnelmaa, mutta ainakin hänen taustallaan ujeltavasti kiertelevä Holzmanin syntetisaattori kuulostaa hienolta. Biisi hiipuu hitaasti pois utuisesti soivien syntesaattorien myötä. Harmi että muuten erinomaisen kappaleen lopetus jää antikliimaksiksi.

Lue myös

Muutama sana The Harmony Codexin tuotannosta joka on luonnollisesti jälkeen Wilsonin omaa työtä. Wilsonia saa välillä hieman liikaakin hehkutusta soundeistaan, mutta vaikka en innostukaan kaikista levyn elektronisista rytmeistä niin puhtaasti äänitysteknisesti The Harmony Codex on vaikuttavaa työtä. Kyseessä on luultavasti Wilsonin parhaimman kuuloinen levy toistaiseksi. Albumi soi täyteläisesti ja tyydyttävän muhkeasti, muttei silti vajoa missään vaiheessa nykyään niin yleiseen turboahdettuun ähkyyn. Wilson fiksusti malttaa olla tunkematta jokaisen äänikuvan kulman täyteen tavaraa ja itseasiassa levyllä on paljon hyvinkin ilmavia ja vähäeleisiä osioita jotka toimivat mukavasti kontrastina tiiviimmille hetkille. Liiallisesta kompressoinnista Wilson ymmärsi luopua jo monta levyä sitten ja myös The Harmony Codex tarjoilee riittävästi dynamiikkaa. Negatiivisella puolella vaikuttaa Wilsonin tietynlainen liiallisuuksiin menevä täydellisyyden tavoittelu; soundeista on hiottu kaikki särmät pois eikä mitään kovin rohkeaa irrottelua myöskään kuulla.

No niin nyt kun kaikki kappaleet on käyty läpi on aika tarkastella että onko kyseessä Best Of Steven Wilson vai jotain ihan muuta. Levyn hajanaisuus ja laaja tyylien kirjo viittaa tähän, mutta vaikka muutama kappaleista kuulostaa jo liian moneen kuullulta vanhan kierrätykseltä tarjoilee levy kuitenkin riittävästi myös aivan uutta näkemystä. Tai näkemyksen kirkastumista ainakin. Siinä missä Wilsonin vaikutteet ovat usein enemmin olleet liiankin selviä tuntuu että The Harmony Codexilla ne sulautuvat aiempaa sulavammin nimenomaan Wilsonin omaksi musiikiksi. Eli sanotaan että The Harmony Codex on best-of, mutta sellainen best-of joka on varustettu raikkailla ja yllättävillä bonus-raidoilla!

64 minuuttia kestävä The Harmony Codex on kuitenkin ylipitkä levy. Wilsonin muinaista pop/rock-tyyliä edustavat ”What Life Brings” ja etenkin ”Rock Bottom” olisi voitu heivata hyvin mäkeen enkä olisi jäänyt myöskään kaipaamaan yhdentekevää ”Time Is Running Outia”. Näiden poistojen myötä syntynyt 52 minuuttinen levy olisi ollut edes hieman linjakkaampi kokonaisuus ja vähemmän ”kokoelmalevymäinen”.

Liiallisesta kestostaan huolimatta on pakko myöntää että The Harmony Codex yllätti minut positiivisesti. Yhdentekevän To The Bonen ja yksiulotteisen The Future Bitesin jälkeen Wilson vaikutti olevan taiteellisessa alamäessä, mutta The Harmony Codex on onnistunut korjausliike.

Lähes täysin elektroninen The Future Bites ei vaikuttanut innostavan itseni ohella monia muitakaan Wilsonin seuraajia, eikä se toisaalta tuntunut tuovan juurikaan uusia faneja, joten The Harmony Codex tuntuu tietoisesti ottavan yhden askeleen eteenpäin ja samalla kaksi takaviistoon. Vaikkei Wilson sitä ikinä tietenkään myöntäisi. Wilson ei ole erityisen kiinnostava tai rohkea elektronisen musiikin tekijä, mutta The Harmony Codexin tyyli jossa hän yhdistelee modernia elektronicaa monipuolisemmin oikeisiin instrumentteihin tuntuu huomattavasti hedelmällisemmältä maaperältä johon suunnata.

The Harmony Codexin myötä annan itselleni jälleen luvan odottaa kiinnostuksella Wilsonin seuraavaa levyä.

Parhaat biisit: ”Inclination”, ”Beautiful Scarecrow”, ”Actual Brutal Facts”, ”Staircase”

The Harmony Codex on julkaistu myös ”deluxe-painoksen” joka sisältää runsaan määrän bonus-biisejä, vaihtoehtoisia miksauksia ja kuunnelmaversion Wilsonin elämäkerrassa julkaistusta novellista ”The Harmony Codex”.

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Steven Wilson – Grace For Drowning (2011)

Kappaleet:

Inclination 7:16
What Life Brings 3:39
Economies of Scale 4:18
Impossible Tightrope 10:44
Rock Bottom 4:24
Beautiful Scarecrow 5:21
The Harmony Codex 9:50
Time Is Running Out 3:58
Actual Brutal Facts 5:06
Staircase 9:26

Muusikot:

Steven Wilson: laulu (1-6, 8-10), akustinen kitara (2-4, 8), ARP 2600 (1, 4, 7), audio feedback (9), bassokitara (3, 4, 7, 8, 10), celesta (8), Cobalt 8 -syntetisaattori (4, 5, 7, 10), sähkökitarat (2, 4-6, 8, 9), sähköpiano (9), harppu (raidat 4, 5), Hammond-urut (2, 4, 10), torvi (10). Mellotron (9), Moog Arpeggiator (10), Moog Sub 37 -syntetisaattori (2, 4-9), lyömäsoittimet (2, 6), piano, ohjelmointi (1, 3, 4, 6, 8-10), Profeetta-6-syntetisaattori (5, 7, 8), Rhodes-piano (4), Solina Strings (2, 4, 6, 8-10), jouset (3-7, 10), äänet (3)

Adam Holzman: Rhodes-piano (1, 4, 7), piano (9), DFAM-silmukat (10), modulaarisyntetisaattori (1, 3, 6), Moog-syntetisaattorisoolo (10), Wurlitzer-urut (5) Ben Coleman: viulu (4) Craig Blundell: rummut (2, 5, 6, 10), hi-hat (9), lyömäsoittimet (6, 9) David Kollar: soolokitara (1, 9), ambient-kitara (4) David Kosten: ohjelmointi (1, 10) Guy Pratt: bassokitara (2) Jack Dangers: elektroniset biitit (6), ohjelmointi (9). Jason Cooper: tomirummut (6) Lee Harris: psykedeelinen kitara (4) Nate Wood: rummut (4) Nick Beggs: Chapman Stick (6, 10) Niko Tsonev: kitarat (1, 4, 10), soolokitara (5, 8, 10) Nate Navarro: nauhaton basso (1), bassokitara (9) Nils Petter Molvaer: trumpetti (1) Ninet Tayeb: laulu (5), kitarat (5), taustalaulu (1, 2) Pat Mastelotto: rummut (1), lyömäsoittimet (1) Rotem Wilson: puheääni (7, 10) Samuel Fogarino: rummut (10) Theo Travis: huilu (1), saksofoni (4), duduk (6)