Levyarvostelu: Miles Davis – Aura (1989)

Miles Davis on eittämättä yksi jazzin historian suurimmista legendoista. Davis oli bebopin, cool jazzin, modaalisen jazzin ja jazz-rockin pioneeri ja yksi instrumenttinsa trumpetin soinnin merkittävimmistä uudistajista. 70-luvun puolivälissä hänen uransa kuitenkin hiipui tai oikeastaan törmäsi kuin tiilimuuriin.

Miles Davisin (1926-1991) yksityiselämä oli ollut aina myrskyisää ja 70-luvun puolivälissä koitti hänen elämänsä ehkä synkin aikakausi. Davis katosi musiikkimaailmasta ja täytti musiikin jättämän aukon alkoholilla ja huumeilla. Milesin (minusta tuntuu oudolta kirjoittaa muusikoista etunimellä, mutta koska kaikki muutkin tuntuvat tekevän niin Miles Davisin kohdalla niin menköön!) syöksykierre oli niin jyrkkä että monet ystävät eivät uskoneet hänen enää nousevan siitä. Vastoin odotuksia Davis kuitenkin onnistui tekemään paluun 80-luvun alussa. Vuonna 1981 ilmestynyt Man With The Horn oli Milesin ensimmäinen uutta materiaalia sisältävä studiolevy seitsemään vuoteen.  Päihderiippuvuudet hän onnistui karistamaan kuitenkin vasta vuonna 1982.

Vaikka Miles onnistui tekemään paluun hän ei kuitenkaan ollut yhtä luomisvoimainen kuin aikoinaan. Hänen 80-luvulla julkaisemat levyt kyllä myivät kohtuullisesti vanhan maineen voimin, mutta entisestä pioneerista oli tullut perässä hiihtäjä. Pääosin hänen 80-luvun levynsä ovat melko keskinkertainen sekoitus 80-lukulaista funkpoppia ja kevyttä jazzia. Kehnommillaan liikutaan vaivaannuttavan fuzakin suunnalla. Ikä, pitkä tauko soittamisessa ja loputon määrä myrkkyjä kehossa olivat tehneet myös hallaa maestron soittotaidoille ja niin ainutlaatuiselle trumpetti-soundille. Yllättävän hyvin vanha mestari silti sai taas otteen instrumentistaan 80-luvun edetessä ja eeppisimmään hän soitti jopa yli neljän tunnin konsertteja!

Kaiken edellä olevan valossa on miellyttävää todeta että viimeinen Milesin elinaikana julkaistu levy Aura on hänen parhaansa sitten 70-luvun. Tästä kiitos kuuluu toki pitkälti tanskalaiselle säveltäjä/trumpetisti Palle Mikkelborgille.

Tanskalainen Mikkelborg (s.1991) tunnetaan luultavasti parhaiten roolistaan trumpetistina kitaristi Terje Rypdalin levyillä. Klassisesti koulutetun Mikkelborgin ja Milesin tiet kohtasivat vuoden 1984 joulukuussa kun Milesille myönnettiin merkittävin kunnianosoitus jonka muusikko voi Tanskassa saada. Miles sai ensimmäisenä jazz-muusikkona Léonie Sonningin musiikkipalkinnon. Mikkelborgilta puolestaan tilattiin suurimuotoinen sävellyksen nimeltä Aura juhlistamaan Davisia. Davis soitti sävellyksen yhdessä osassa solistina ja ihastui teokseen vaatien että siitä tehtäisiin myös studioäänite jossa hänen rooliaan kasvatettaisiin.

Mikkelborg oli tietenkin hyvin otettu Milesin innostuksesta ja noin viikon mittainen äänityssessiot järjestyikin tammikuussa 1985 vain vajaa kaksi kuukautta maestrojen ensitapaamisen jälkeen. Äänitykset sujuivat hyvin, mutta levy-yhtiösotkut viivästyttivät julkaisua vuosikausiksi ja Aura ilmestyi lopulta vasta syyskuussa 1989.

Lue myös: Miles Davis: Bitches Brew (1969)

Mikkelborgin sävellys on kymmenen osainen suite. Palkintogaalassa sen kesto oli vielä noin 50 minuuttia, mutta levytetty versio laajeni peräti 67 minuuttiin. Sävellys muuttui muutenkin radikaalisti sillä Miles työsti ja sovitti sitä yhdessä Mikkelborgin kanssa haluamaansa suuntaan. Alkuperäinen versio kuulosti ilmeisesti huomattavasti enemmän big band -musiikilta ja Milesin tahdosta tätä puolta karsittiin levytetystä versiosta. Lopullinen sävellys onkin kiinnostava yhdistelmä jazzia ja taidemusiikkia aavistuksella rock-vaikutteita. Mikkelborg on suuri Olivier Messiaen –tuntija ja musiikissa kuuluukin selviä vaikuttaita ranskalaissäveltäjältä. Etenkin kieppuva harpun helinä tuo itselleni usein mieleen Messiaenin. Toisaalta yhdistän levyn keveämpiin ja kuulaisiin hetkiin myös Claude Debussyn. Kolmas merkittävä vaikuttaja jonka paikallistan on Milesin vanha merkittävä yhteistyökumppani sovittaja/säveltäjä Gil Evans. Mikkelborgin sovituksissa tuntuu olevan jotain samaa tietynlaista pidäteltyä intohimoa ja ikään kuin saturoitunutta väriä kuin Evensilla. Värit toimivatkin Mikkelborgille tärkeänä inspiraationa sillä alunperin suiten seitsemän kappaletta edustivat värejä jotka hän näki Milesin aurassa. Huuhaata? No ainakin Miles tuntui ajattelevan niin. Lopulta suiteen lisättiin vielä kolme kappaletta lisää mikä hieman rikkoi Mikkelborgin alkuperäistä aura-konseptia

Kirjoitin aiemmin että Aurasta karsittiin big band -meininkiä, mutta yhtyeen kokoonpano on pitkälti big bandmainen. Levyllä soittaa kolmekymmentä muusikkoa, vaikkei toki koko porukkaa missään vaiheessa samaan aikaan. Itseasiassa levyn yksi ihailtavista piirteistä on se miten säästeliäästi suurta musiikkijoukkoa käytellään. Uskoisin että osa kunniasta kuuluu nimenomaan Milesille.

Merkittävä osa Auran muusikoista on puhallinsoittajia. Pelkästään trumpettia soittaa Milesin ja Mikkelborgin lisäksi viisi muutakin soittajaa. Tämä tekee itseasiassa Milesin soiton laadun arvioimisen hieman vaikeaksi koska ymmärtääkseni hän ei myöskään soita itse kaikkia solistisia osuuksia. Osassa kohtia Miles on helppo tunnistaa, mutta kaikista osioista en ainakaan minä voi olla täysin varma. Puhaltimien lisäksi bändiin kuuluu pari basistia, pari rumpalia, perkussionisti (Marilyn Mazur josta tuli myöhemmin Milesin yhtyeen jäsen), kosketinsoittaja, sähkökitaristi ja harpisti jonka rooli onkin aika merkittävä. Suurin osa, ellei kaikki, ovat tanskalaisia. Poikkeuksena toinen sähkökitaristeista joka sattuu olemaan hahmo Milesin menneisyydestä. Miles sai tietää että kitaristi John McLaughlin oli aivan sattumalta konsertoimassa Kööpenhaminassa Auran sessioiden aikaan joten hänet kutsuttiin mukaan soittamaan yhdelle raidalle.

Auran kohokohdat ovat mielestäni ”Intro”, Yellow”, ”Indigo” ja ”Violet”.

Levyn aloittava ”Intro” käynnistyy viiltävästi soivalla sähkökitaralla joka tuo mieleen Rypdalin tyylin. Kitara soittaa kymmenen nuotin teeman (joka perustui aakkosiin jotka löytyvät nimestä MILES DAVIS) joka toistuu siellä täällä myöhemmin levyllä. Sitten yhtäkkiä musiikki räjähtää käyntiin katkonaisten epäsäännöllisten rytmien myötä tuoden mieleen Igor Stravinskyn Kevätuhrin. Sähkökitara vonkuu läpi katkoryhmien ja pian mukaan yhtyy myös viileästi soiva trumpetti. Vieraileva kitaristi McLauglin soittaa nopean tilulilusoolon trumpetti rinnallaan. Kappale vaikenee kuulaan sähkökitasoundin myötä. Kerrassaan erinomainen startti levylle!

”Yellow” käynnistyy herkän impressionistisesti harpulla ja huilulla, mutta kasvaa todella dramaattiseksi teokseksijossa puhaltimet soivat painostavasti ja orkestraalisesti. Rummut jyrisevät läpi musiikin hetkittäin kuin tykistökeskitys. Rummut ovat usein Auran heikko lenkki, mutta ”Yellowissa” ne toimivat upeasti. Miles ei soita ”Yellowissa” lainkaan.

Levyn toiseksi viimeinen raita ”Indigo” edustaa Auran avantgardistisinta laitaa. Nopea tempoinen kappale on kuin avantgarde-jazz versio 70-luvun takaa-ajokohtauksissa usein käytetystä jazzista. Vikkelät ja villit piano-osuudet saavat paljon tilaa, puhaltimet iskevät mukaan massiivisella voimalla vasta aivan sävellyksen lopussa. Myös tämä kappale on yksi niistä joissa rummut ja perkussiot toimivat hienosti.

Viimeisessä raidassa ”Violetissa” kuullaan albumin upeinta soittoa Milesilta. Hän tuntuu laittavan siinä kaiken peliin. Mukana on kuulasta sordiinoa, villejä intervalli-loikkia, nopeita juoksutuksia ja viiltävästi iskeviä korkeita nuotteja. Myös sähkökitaristi Bjarne Roupélla on iso rooli kappaleessa. Valitettavasti taustalla komppaa pökkelösti aivan liian kovalle miksatut sähkörummut. ”Violet” oli ainoa kappale jossa Miles soitti Auran alkuperäisessä konserttiversiossa.

Kehnoimmillaan Aura on ”Orangen” sähkörummut keskeiseen rooliin nostavassa kasarifunkissa. En myöskään ole kovin innoissani sähkökitaristi Roupén heavymetal-henkisestä vonkusoolosta. Davisin vikkelä trumpettisoolo on paremmalla maulla soitettu ja pelastaa jonkin verran biisiä. Kellomaisesti soiva syntetisaattoriteema on myös kiinnosta vaikka soundi on hieman korni. 

Yleisesti ottaen Auran soundimaailma tökkii minulle hieman. Keskellä sakeinta 80-lukua äänitetty (muistetaan että levy valmistui jo 1985!) ei ole kestänyt kaikin puoli aikaa tuotantonsa osalta. Etenkin kylmästi kalskaavat sähkörummut ovat välillä ikävää kuunneltavaa eikä kaikki syntetisaattorisounditkaan ole herkkua korville. Ei Mikkelborgin itsensä tuottama levy tältä osin toki mikään katastrofi ole, mutta on helppo kuvitella että materiaali olisi toiminut huomattavasti paremmin vaikka ECM:n suosimalla luonnollisemmalla ja vähäeleisemmällä soundilla.

On sääli ettei Aura ilmestynyt jo vuonna 1985 sillä sen jazzin ja taidemusiikin fuusio olisi voinut olla kiinnostava uusi suuntaus Davisille. Nyt se jäi yksittäiseksi kuriositeetiksi. Ja toisaalta myös eräänlaiseksi epilogiksi sillä Aura jäi myös viimeiseksi Miles Davisin elämän aikana julkaistuksi levyksi. Hän kuoli kahta vuotta myöhemmin syyskuussa 1991. Davis ehti kuitenkin vastaanottamaan vuonna 1990 Auran saaman Grammy-palkinnon vuoden parhaasta jazz-levystä.

80-luku oli Miles Davisin studiolevyjen kannalta melko alavireistä aikaa, mutta Aura on hieno päätös vuosikymmenelle. Toki levyn laadusta on kiittäminen nimenomaan Mikkelborgia, mutta toisaalta yksi Davisin nerouden kulmista on aina ollut se että hän onnistuu samaan lähes poikkeuksetta yhteistyökumppaneistaan parhaan irti. Näin kävi myös Auran tapauksessa minkä vahvistaa myös Mikkelborgin omat kertomukset joissa hän on kuvaillut yhteistyötään Milesin kanssa elämänsä inspiroivimpiin hetkiin kuuluviksi.

Parhaat biisit: ”Intro”, ”Yellow”, ”Indigo”, ”Violet”, ”Red”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 4 out of 5.

Kappaleet

  1. ”Intro” – 4:48
  2. ”White” – 6:07
  3. ”Yellow” – 6:55
  4. ”Orange” – 8:41
  5. ”Red” – 6:05
  6. ”Green” – 8:13
  7. ”Blue” – 6:36
  8. ”Electric Red” – 4:19
  9. ”Indigo” – 6:06
  10. ”Violet” – 9:04

Muusikot:

Miles Davis: trumpetti Benny Rosenfeld, Idrees Sulieman, Jens Winther, Palle Bolvig, Perry Knudsen, Palle Mikkelborg: trumpetit, flyygelitorvet Jens Engel, Ture Larsen, Vincent Nilsson: pasuunat Ole Kurt Jensen: bassopasuuna Axel Windfeld: Bassopasuuna: tuuba Bent Jædig, Flemming Madsen, Jesper Thilo, Per Carsten, Uffe Karskov: saksofonit, puupuhaltimet Niels Eje: oboe, käyrätorvi Kenneth Knudsen, Ole Kock Hansen, Thomas Clausen: koskettimet Bjarne Roupé, John McLaughlin: kitarat Niels-Henning Ørsted Pedersen: basso  Bo Stief: bassokitara ja nauhaton basso Lennart Gruvstedt: rummut Vincent Wilburn Jr.: sähkörummut Ethan Weisgaard, Marilyn Mazur: perkussiot Lillian Thornquist: harppu Eva Hess-Thaysen: vokaalit

Producer: Palle Mikkelborg
Label: Columbia

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑