Ludwig van Beethoven: Viides sinfonia (London Philharmonic, Claudio Abbado)
Tätätätää! Beethovenin viidettä pidetään sinfoniataiteen kulminaatiopisteenä, lajin kypsänä ja tyylipuhtaana näytekappaleena. Beethovenin viimeiseksi jääneelle yhdeksännelle kuuluu ehkä kyseenalainen kunnia toimia lajityyppinsä viimeisenä edustajana, jonka jälkeen Beethovenia seuranneet säveltäjän kokivat suorituspaineita, sillä Beethoven oli sanonut taidemusiikin kuningaslajissa kaiken ja venyttänyt lajityypin äärirajoilleen. Tästä toivuttiin, mutta vieläkin moni nykysäveltäjä arastelee ”sinfonia”-termiä.
Viidennen sinfonian kuuntelijalle ensimmäinen koetinkivi on ensimmäisen osan ”Allegro Con Brion” kuluneisuus. Neljän nuotin sävelaiheen ympärille rakentuva, kohtalokkaan ja ankaran kuuloinen teema on ihmiskunnan kuuluisimpia melodioita, ja sitä on vaikea kuunnella tuorein korvin. Juuri tuossa teemassa piilee eräs selitys viidennen sinfonian nauttimalle arvostukselle; Beethoven onnistuu kutomaan erittäin niukasta aiheesta valtavan tarinan varioimalla sävelaihetta ja törmäyttämällä sitä muihin teemoihin.
Sinfonia syntyi klassisismin aikakaudella; barokkisäveltäjät kirjoittivat konserttoja, jotka muistuttivat muodoltaan sinfoniaa ja jopa tarkoittavat etymologisesti melko samaa asiaa (’sinfonia’: kreikan ’syn’ (yhdessä) + ’phone ’ (ääni); ’konsertto’: latinan ’con’ (kanssa) + ’certare’ (pyrkiä, tavoitella). Vaikka konsertot perustuvat useiden äänien yhteistyöpyrkimuksiin, ne perustuvat yhden tai useamman solistin ja orkesterin väliseen vuoropuheluun, kun sinfoniassa vuoropuhelua käyvät teemat. Rakennetta leimaa saksalaisten ja itävaltalaisten säveltäjien kehittämä sonaattimuoto, jossa kaksi tai useampi teemaan tuodaan yhteen dialektisessa suhteessa, sävelaiheiden kamppaillessa ja päätyessä lopulta synteesiin.
Tässä näkyy klassisismin ottama pesäero barokin raskaampaan ja teknisempään tyyliin; klassisistit pyrkivät vapauttamaan melodiat ja jalostamaan niitä elegantilla tavalla verrattuna barokin koukeroisempaan kirjoitustapaan. Klassisisteja seuranneet romantikot puolestaan vapauttivat sinfonian dramaattisen potentiaalin klassisistien vähäeleisestä eleganssista ja juhlistivat säveltäjäneron tunneilmaisua säännönmukaisuuden ja ”hyvän maun” kustannuksella. Beethovenin ajatellaan usein toimivan vaa’ankielenä näiden kahden tyylisuunnan välillä. Hän jatkaa selvästi klassisistien työtä kehitellen teemoja elegantilla tavalla, mutta usein täysin omintakeisin ratkaisuin ja suurta paatosta ilmaisten. Viimeisinä vuosina hän kurotti yhä kauemmas sekä eteen, että taaksepäin ottaen tyylikeinokseen Bachille tunnusomaisen fuugan mutta ajaen sen harmoniat lähelle 1900-luvun sävelkieltä. Nero mikä nero, ei voi mitään.
Viidennessä sinfoniassa on ylikuluneen ensimmäisen osan jälkeen kolme huomattavasti vähemmän tunnettua, upeaa osaa, joista skeptinen kuuntelija voisi jopa aloittaa nautiskelun. Toisessa osassa esitellään kaksi teemaa, joita kehitellään mietiskelevään sävyyn. Kolmannessa osassa ensimmäisen osan ”tätätätää” nostetaan esiin upean mollisävytteisessä variaatiossa, jonka vasket esittelevät. Kolmannessa osassa on myös upeaa kontrapunktia. Neljäs osa on upea finaali, joka tuo aiemmat sävelaiheet yhteen. Viides sinfonia on mainio juuri siksi, että vähistä aineksista luodaan kaikessa massiivisuudessaan selkeä säveltarina, jossa orkesteri nousee yksittäisten soitinten kokoelmasta suuren kertomuksen palvelijaksi. Tämän tarinan sankarit ja konnat eivät ole soittimet tai soittajat vaan säveltäjän hengenilmaisuina syntyneet teemat.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa