Peter Hammillin 80-luku etenee vahvassa artrock-hengessä. Sitting Targets ja Enter K saavat jatkokseen levyt Patience ja Skin, jälkimmäisen kulkiessa jo brittiläisen artpopin suuntaan. And Close as This onkin sitten jo toisesta maailmasta; ja jollei tietäisi, sitä ei yhdistäisi kasarilevyksi lainkaan.
Patience (1983)
Patience on levyistä monipuolisin, joskaan mitään varsinaisesti uutta ja kokeilevaa se ei julkituo. Levy julkaistaan samana vuonna kuin Loops and Reels, jonka alkuperäisversio lienee harvinainen aarre kenen tahansa Hammill-diggarin levyhyllyssä. Eikä ihme, sillä äänite julkaistiin alun perin vain c-kasettina.
Patience’n ytimen muodostaa Enter K – albumille kasattu K-Group. Mukana ovat siis tutut Nic Potter (basso) ja Guy Evans (rummut.) ja John Ellis (kitara). Näistä viimeksimainittu saavutti myöhemmin kuuluisuutta mm. punkbändi Stranglersin riveissä. Hän on kiertänyt keikkalavoja myös Peter Gabrielin kanssa ja löytyy myös mestarillisen PG IV: n kokoonpanosta. Ja mainittakoon vielä, että samaisen K-Groupin kanssa Hammill julkaisee myös ensimmäisen liveäänitteensä Margin pari vuotta myöhemmin -85. K-Groupin lisäksi Patience- albumilla soittavat VdGG-fonisti David Jackson, sekä Stuart Gordon (viulu) ja David Lord (koskettimet), joka myös vastaa levyn äänityksestä ja miksauksesta. Läpikotaisin tuttua väkeä siis.
Levyn avaa “Labour of Love”, yksinkertaisuudessaan yksi Hammillin tyylikkäimmistä pop-vedoista. Hidastempoinen intensiivinen tekele, jota täydentää tehokas kuusijakoinen väliosa, jota varsinkin David Jacksonin foni ryydittää paikoitellen mainiosti. Sitä seuraava ”Film Noir” on sekin varsin tyylipuhdas artpop-biisi, joka olisi mainiosti sopinut myös Enter K– albumille.
Mukaan mahtuu myös progempaa kamaa, kuten hyvinvointinuorison pinnallisuutta luotavaa ”Jaunesse D’Oree” ja sitä seuraava ”Traintime”. Molemmat varsin kelpo vetoja.
Vaikuttavimman tekeleen Hammill jättää totuttuun tapaansa levyn viimeiseksi. Kyseessä on biisi nimeltä ”Patient”, jossa Hammill sukeltaa mielenhäiriöiden ja sairauksien todellisuuteen, jossa paraneminen on lopulta vain pelkkää kuvitelmaa (”the poison is in essence just the virus of the real”). Hypnoottinen ja vaikuttava biisi, jossa taiteilijan synkimmät yllykkeet pääsevät jälleen kerran esiin.
Henkilökohtainen suosikkini on yksikertainen ja balladinomainen ”Just Good Friends”. Ei mestariteos, ja paljolti vanhojen teemojen ja sävelkulkujen toistoa, mutta silti taas kerran vaikuttavaa jälkeä. Sillä jos jonkin Hammill taitaa, niin balladeiksi puetun parisuhdenostalgian. Harva artisti kykenee olemaan rakkauslauluissaan yhtä uskottava kuin Peter Hammill. Ja mainittakoon, että ”Just Good Friends” avaa myös 1985 julkaistun Love Songs albumin, jolle PH on koonnut vanhoja rakkauslaulujaan uudelleen sovitettuina. Kelpo levy, joskin alkuperäiset ovat mielestäni kautta linjan innostavimpia.
Kokonaisuutena Patience on onnistunut yhdistelmä tuttua omaäänistä progevelhoa sekä yksinkertaisempaa ilmaisua etsivää taiteilijaa. Ja vaikka itsetoistolta ja paikoin jopa häiritseviltä manöövereiltä ei vältytäkään, levyn intensiteetti pitää silti kutinsa kuten niin monesti aiemminkin. Erityismaininta menee tällä kertaa Nic Potterin vakuuttavalle bassotyöskentelylle.
Arvosana: ***½
Skin (1986)
Hammillin 14. sooloalbumi Skin ilmestyy 1986. Levyn äänimaailma poikkeaa aikaisemmista siinä, että PH: n itsensä soittama Yamaha DX7 saa nyt hallitsevan osan. Soundimaailmaa täydentää Hugh Bantonin sello, Guy Evansin rummut ja David Jacksonin foni. Myös Stuart Gordonin viulu tuo mielenkiintoisen lisänsä, David Coulterin didjeriduusta puhumattakaan. Kitaroinnista vastaa tekijä itse.
Vaikka Skin ei aivan edellisten tasolle ylläkään, huono levy se ei ole. Levyn kolme viimeistä biisiä ”A Perfect Date”, ”Four Pales” ja ”Now Lover” ovat vaikuttavia näyttöjä Hammillin omintakeisesta linjasta myös kasariajan pinnallisten virtausten valtavirrassa.
Yksi levyn helmistä on eittämättä ”Four Pails”, joka poikkeuksellisesti ei ole PH:n omaa käsialaa. Biisin takana ovat VdGG- originaali, lauluntekijä, kirjailija Chris Judge Smith sekä kitaristi, multi-instrumentalisti Max Hutchinson, jonka kanssa edellä mainittu perusti suurelle yleisölle varsin tuntemattomaksi jääneen Heebalob– yhtyeen heti pian jätettyään Van Der Graaf Generatorin 1960-luvun lopussa.
”Four Pails” on yksikertainen majesteettinen balladi, jonka teemat ovat kuin ”Saarnaajan kirjasta”. Ihminen ei ole muuta kuin ”maan tomua”, aineellisista osista kokoonpantua, – biisin sanoin: vettä ja suolaa. Mitään henkeä ei ole. Sielu on vain nimi, ei muuta. Sopii siis täydellisesti Hammillin jo valmiiksi synkkämieliseen repertuaariin. Hieman samaa tematiikkaa jatkaa päätösbiisi ”Now Lover”, taidokkaasti rakentuva filosofinen pohdinta ajan ja mielen, hetken ja jatkuvan muutoksen suhteesta.
Surrender to nothing, welcome the flood
Of the here and now
Slicing through time in a perfect curve
Due for a moment of energy
Somehow we’ll get what we most deserve;
Melt in the crucible, flesh and blood
Bodies, consumed by the catalyst
Surrender to nothing
Nip the thought in the bud
We are always now
We are Always Now!
Musiikillisesti ”Now Lover” on useasta osasta koostuva progepläjäys, jossa Jacksonin foni pääsee taas kerran oikeuksiinsa. Myös Coulterin didjeriduu tuo mielenkiintoisen kohtalonomaisen lisänsä. Erittäin onnistunut ja taidokkaasti rakentunut kokonaisuus.
Skin lienee yksi Hammillin helpostilähestyttävimmistä levyistä ja saattaa sellaisenaan innostaa mös progeen perehtymätontä kuulijaa. Muutama rimanalitus, kuten ”All Said and Done ”ja singlenäkin julkaistu ”Paiting by Numbers” laskevat kuitenkin levyn kokonaisarvosanaa pari piirua alaspäin.
Arvosana: ***
And Close as This (1986)
And Close as This julkaistaan samana vuonna kuin Skin, joka tosin äänitettiin jo edellisen vuoden puolella. Loops and Reelsin tavoin myös And Close as This on yhden miehen projekti. Vierailevia muusikoita ei levyllä kuulla.
Levyllä on kahdeksan sävellystä, jotka Hammill tulkitsee pääosin MIDI-syntikan säestyksellä käyttäen niin sähköpiano- kuin urkusoundeja. Myös piano on mukana muutamalla biisillä. Levyn tunnelma on intiimi, täynnä henkilökohtaista latausta ja läsnäoloa. Saman luonnehdinnan voisi toki antaa monelle muullekin Hammillin levyistä, mutta tässä se kaikki on jollakin tavoin lähempänä ja herkimmilleen vietynä aivan kuten albumin nimikin viittaa
Musiikki kulkee klassisen musiikin suuntaan enemmän kuin yksikään albumi miehen tuotannossa aikaisemmin. Tätä vaikutusta lisää toki myös se, että läsnä ei ole muuta kuin Hammillin vahvatulkintainen laulu ja koskettimet. Poikkeuksen tekee levyn loppupuolella kuultava ”Confidence”, joka rytmiikkansa ja sävelkulkujensa puolesta edustaa levyn rockimpaa linjaa, jopa niin, että Evansin, Potterin ja Jacksonin miltei kuulee soittavan mukana.
Yksi suosikeistani on levyn avausbiisi, yksikertaisen selkeä, voimallinen balladi ”Too Many of My Yesterdays”, jossa PH palaa jälleen kerran, tässäkin kirjoituksessa mainittuun, ajan, kohtaamisen ja muistojen väliseen teemaan. Ajan virrassa mikään pysy samana, varsinkaan rakkaus. Mutta silti …. muistojen jäljet kohtaamissamme ihmisissä säilyvät.
“So many years ago, I thought you were the one –
who knows when people change, surrender into strangeness,
adrift upon their lives, encompassed by the past?
Who knows which one becomes the last goodbye?
Don’t try to tell me nothing dies.
Don’t try to tell me nothing’s changed,
don’t try to tell me nothing’s new,
too many of my yesterdays belong to you.”
Toinen mestarillinen vetäisy on ”Empire of Delight”, jonka sävellyksestä vastaa suuruus nimeltä Keith Emerson. Tarina kertoo, että Hammill ja Emerson suunnittelivat laajempaakin yhteistyötä, joka ei sitten kuitenkaan lopulta toteutunut. Mutta onneksi jotakin sentään jäi, kuten tämä Hammillin sanoittama ”Empire of Delight”. Tyylikäs, sensitiivisesti laulettu, hieman barokinomainen veto, jonka ainoana miinuksena sähköpianosoundit. Tämä olisi ehdottomasti pitänyt soittaa flyygelillä. Mutta muutoin biisi on todellinen helmi.
Vaikuttava vokaalinen näyttö on myös “Silver”, joka lähenee jo jonkinmoista runonlaulantaa. Biisi itsessään ei ole kummoinen, mutta tulkinta on kyllä kuulemisen arvoinen, sekä tietysti teksti, jossa päähenkilö saa puhelinsoiton itseltään Mefistolta, merkittävältä demonitarinoiden arkkityypiltä.
Kolmas suosikkini on ”Beside The One You Love”, ja kuten nimestäkin voi päätellä, niin rakkauslaulusta on jälleen kyse. Kaunis herkkäeleinen balladi tai pikemminkin kehtolaulu, joka tuo mieleen Rufus Wainwrightin varhaiset vähäeleiset, pelkän pianon säestyksellä esitetyt balladit. Hieno biisi. Harvoin sitä kuulee Peter Hammillia näin seesteisenä.
Samaa voi sanoa levyn päättävästä laulusta ”Sleep Now”. Kehtolaulu sekin ja mitä ilmeisemmin Hammillin omalle lapselle kirjoitettu. Sävellyksenä se ei ole aivan niin innostava kuin pääosa levyn muista tekeleistä, mutta puoltaa paikkansa levyn intiimissä kokonaisuudessa, jossa ei montaa heikkoa hetkeä ole
Arvosana: ****
Kirjoittaja: JOHANNES OJANSUU
Peter Hammill -sarjan muut osat löydä täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa