Viikon Teos 54: Steely Dan – Aja (1977)

“Onko hissimusiikille tieteellistä määritelmää”, kysyi Janne taannoin. Kysymys on asiallinen; minusta siinä on jotain samaa kuin kysymyksessä, onko tieteellistä rajanvetoa taidemaiseman ja postikortin välillä. Monet loistavat teokset eivät vaadi kuulijan huomiota osakseen. Bill Evansin trion Village Vanguard –levytykset ovat jazzin historian merkkipaaluja, mutta voivat soida aulabaarissa, samoin Bachin Brandenburg-konsertot tai Norah Jonesin loistava esikoislevy. Samalla tavalla Steely Danin mestariteos Aja voi siloitellun pintansa vuoksi vajota hissimusiikiksi, jos siihen ei paneudu. Ansel Adamsin uljas maisema painetaan postikorttiin ja heitetään roskikseen.

Donald Fagen ja Walter Becker palkkasivat perfektionisteina soittajiksi maailman parhaat studiomuusikot. Nämä soittajat harjoitettiin täydellisyyteen ja sitä seuraavaan rennon intuitiiviseen soittoon alikersanttina toimineen kitaristi Larry Carltonin johdolla. Frank Zappa joutui käyttämään Synclavier-konetta visioidensa toteutukseen, mutta Becker ja Fagen ostivat suuremmilla rahoilla parasta laatua. Toisaalta Aja-levyllä soittaminen teki näistä studiomuusikoista legendoja, joita seuraava sukupolvi, kuten vaikka 80-lukua hallinneet Toton soittajat idolisoivat.

Siloitellusta pinnastaan huolimatta Aja on ainutkertainen ja erittäin erikoislaatuinen levy. Fagen ja Becker kirjoittavat harmonioita, joilla on aivan oma paikkansa musiikin historiassa. Ne liikkuvat jossain funktionaalisen ja modaalisen harmonian rajamaastossa; sointukulut muistuttavat kadensseja mutta eivät tottele dominantin ja toonikan vakiintuneita suhteita. Levyn päätöskappaleen Josien intro on hieno esimerkki tästä. Soinnut seuraavat toisiaan oudon johdonmukaisella tavalla, ja kun kappale rupeaa groovaamaan kuin hirvi, korva on jo unohtanut perinteiselle harmonialle tehdyt vääryydet. Ja levy tosissaan groovaa monin paikoin upeasti. Soitossa on vaivatonta, hiottua eleganssia, josta muut voivat vaan unelmoida.

Levyn sanoitukset sopivat mystiseen harmoniamaailmaan erinomaisesti. Kukaan ei tiedä miksi Josie rukoilee kuin palavasilmäinen roomalainen, ja harva kuulija varmasti tietää taustatyötä tekemättä, että ”Black Cow” on pirtelö, jota tarjoiltiin 60-luvun New Yorkissa. Oudot mielikuvat ja eriskummaliset viittaukset muodostavat ainutkertaisen kokonaisuuden elegantisti groovaavan ja harmonisesti levottoman musiikin kanssa.

Aja on täynnä ikonisia yksityiskohtia, joista on kirjoitettu kevyen musiikin aikakirjat täyteen. Wayne Shorterin majesteettinen saksofonisoolo nimikappaleessa Steve Gaddin kiivaan rumputaustan säestyksellä. Bernard Burdien shuffle Home at Last –kappaleessa, josta Jeff Porcaro kehitti Rosanna-komppinsa. ”Peg”-kappaleen peukkubasso ja Michael McDonaldin millintarkat taustalaulut. Millään näistä yksityiskohdista ei kuitenkaan olisi väliä, elleivät ne esiintyisi osana loistavia sävellyksiä. Aja on yksinkertaisesti täynnä mahtibiisejä, jotka on toteutettu ennenkuulemattomalla tinkimättömyydellä.

Kirjoittaja: SAKU MANTERE

Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: