Viikon Teos 47: Samuel Barber – Adagio (1936)

Neljäskymmenesseitsemäs Viikon Teos. Samuel Barber: Adagio (Berliinin Filharmonikot, Sir Simon Rattle)

Autenttisuus on mielenkiintoinen asia. Filosofian kehityttyä sille asteelle, että ”totuuden”, ”ulkoisen todellisuuden”, ja ”todistamisen” kaltaisten käsitteiden käyttö kritiikittä on melko hankalaa, ainakin tieteellisessä kielenkäytössä. Meillä yhteiskuntatieteen tutkijoilla on joskus yrittää kiertää tätä hankaluutta sanomalla, että pyrimme kuvaamaan tutkimuskohdettamme ”autenttisesti”. Samaa voidaan sanoa vaikka kirjailijasta, joka onnistuu pääsemään kuvauksessaan lähelle kohdettaan. Taiteessa autenttisuudella voidaan myös tarkoittaa alkuperäisyyttä, kausaalisen ketjun alkupistettä. Autenttinen maalaus on esine, joka ei ole kopio ensimmäisestä vain ensimmäinen itse.

Tomaso Albinonin ”Adagio”-teos on eräitä musiikkimaailman kuuluisia autenttisuusskandaaleita. Tiedetään, että italialainen musiikkitieteilijä ja Albinonin elämänkerran kirjoittaja on itse asiassa kirjoittanut teoksen 1900-luvulla joko osittain tai kokonaan, ja esittänyt sen Albinonin kirjoittamana barokkikappaleena. ”Adagiosta” on tullut hautajaismusiikin kiistaton merkkiteos, jota kuunnellessaan harvempi varmasti ajattelee kuuntelevansa 1900-luvulla kirjoitettua musiikkitietelijän tekemää jäljiltelmää. On tietysti toinen asia, onko tällä mitään väliä.

Minusta Albinonin ”Adagio” on kulunut ja suoraan sanottuna aika banaali kappale, joka ei rasita kyynelkanavia. Tämän viikon teos, amerikkalaisen Samuel Barberin ”Adagio”, on täysin toista maata. Einsteinin ja Kennedyn hautajaisissa soitettu klassikko on ajaton, ei hiilikopio barokkityylistä. ”Adagio” on täydellinen syyskappale, joka koskettaa minua jokaisella kuuntelukerralla.

Amerikkalaisilla säveltäjillä on ollut yllättävän hankalat oltavat. Protestanttisen lännen työetiikkaan ei selvästi sopinut musiikillisten visioiden luominen kammiossa, vaan inhimillinen toiminta nähtiin uudisraivaamisena ja rakentamisena. Konserttimusiikin pystyi aina tuomaan vanhalta mantereelta. Autenttinen amerikkalainen musiikki olikin käyttömusiikkia, joka kirjoitettiin tanssien ja muiden illanviettojen taustaksi. Samaa voi tietysti sanoa kaikesta musiikista; eurooppalainen taidemusiikkikin syntyi tanssittavaksi ja kirkonmenoihin. Sellaiset merkittävät Barberia edeltävän sukupolven säveltäjät kuin vaikkapa Charles Ives joutuivat tekemään sävellystyötä oman toimen ohessa.
Barberin ”Adagiosta” tuli eräs ensimmäisistä koko kansan rakastamista amerikkalaisesta taidemusiikkiteoksista. Barber sovitti jousiorkesterille jousikvartettonsa toisen osan. Jo kvartettoa kirjoittaessaan Barber itse oli huomannut osuneensa kultasuoneen; hän kirjoitti ystävälleen uuden teoksen olevan ”täystyrmäys”. Tarinan mukaan Barber lähetti teoksen kuuluisalle newyorkilaiskapellimestarille Artoro Toscaninille, joka palautti sen sen kummempia kommentoimatta. Pettynyt Barber yllättyi kun kuuli, että kapellimestari oli painanut teoksen muistiinsa ja kutsui Barberin kantaesitykseen. Toscanini esitti ”Adagiota” kiertueella ympäri maailmaa, ja siitä tulikin kansainvälinen menestys.
”Adagio” on minusta vähän kuin musiikin Mona Lisa. Se on ajaton klassikko, jonka viehätystä on vaikea selittää minkään yksittäisen tekijän avulla. Orkesterin sointiväri, kauniit melodiakulut ja vähäeleinen kontrapunkti luovat taianomaisen vaikutelman, jotka minulla liittyvät syksyisiin teemoihin: luopumiseen ja nostalgiaan. Vaikka 1900 luvun puolivälin paikkeilla kirjoitettu Adagio on täysin tonaalinen teos, se ei millään tavalla kuulosta museotavaralta: sillä lunastaa paikkansa musiikin kaanonissa siinä missä Sibeliuksen teokset. Barber oli taitava laulaja, ja melodioissa onkin laulavuutta: ne liikkuvat asteittaisesti välttäen suuria hyppyjä niinkuin laulumusiikki tapaa tehdä. Toisaalta melodioissa ei ole samanlaista yksinkertaista sokerisuutta kuin vaikka Albinonin teoksessa; Barberin Adagion muistaa kokonaistunnelmasta, ei niinkään yhdestä teemasta.

Viikon Teos on lyhyt, vain reilut kymmenen minuuttia. Jos haluat pysytellä Barberin tunnelmissa pitempään, suosittelen lämpimästi ”Jousikvartettoa” Hilary Hahnin esittämänä.


Kirjoittaja: SAKU MANTERE

Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: