Tuskaa on monenlaista. Varpaan potkaiseminen tuolinjalkaan tuottaa napakan, välähdyksenomaisen kipuaistimuksen. Jos tapaturman yhteydessä murtaa varpaansa, tiedossa on toisentyyppinen, viipyilevämpi, kuukausiakin kestävä kävelemisen tuska, joka hälvenee ajan kanssa, ja ehtii harmittaa useaan kertaan.
Kun lukee rumpali Bill Brufordin kuvauksia Yesin Close to the Edge –levyn syntyprosessista, ei voi olla ajattelematta jälkimmäisen kaltaista, viipyilevää tuskanaistimusta. Jon Anderson oli Yesin suuri visionääri, jonka puutteellinen musiikkikoulutus hankaloitti vision operationalisoimista instrumentaatioksi. Basisti Chris Squire oli ilmeisesti temperamentiltaan Brufordin täydellinen vastakohta: hidasliikkeinen perfektionisti Billin nopeasti räjähtävän improvisoijan rinnalla. Tästä näkökulmasta Billin muistokirjoitus edesmenneelle kollegalleen on poikkeuksellisen liikuttava:
”Really saddened to hear of the death of my old Yes band-mate, Chris Squire. I shall remember him fondly; one of the twin rocks upon which Yes was founded and, I believe, the only member to have been present and correct, Rickenbacker at the ready, on every tour. He and I had a working relationship built around our differences. Despite, or perhaps because of, the old chestnut about creative tension, it seemed, strangely, to work.
He had an approach that contrasted sharply with the somewhat monotonic, immobile bass parts of today. His lines were important; counter-melodic structural components that you were as likely to go away humming as the top line melody; little stand-alone works of art in themselves. Whenever I think of him, which is not infrequently, I think of the over-driven fuzz of the sinewy staccato hits in Close to the Edge (6’04” and on) or a couple of minutes later where he sounds like a tuba (8’.00”). While he may have taken a while to arrive at the finished article, it was always worth waiting for. And then he would sing a different part on top.
An individualist in an age when it was possible to establish individuality, Chris fearlessly staked out a whole protectorate of bass playing in which he was lord and master. I suspect he knew not only that he gave millions of people pleasure with his music, but also that he was fortunate to be able to do so.”
Seurauksena levyn syntyprosessi oli kaoottinen. Äskettäin julkaisemassamme, johtajuuteen keskittyvässä Bruford-keskusteluartikkelissa Bill luonnehtii asiaa seuraavasti (suomennos Saija Turunen): ”SM: Omaelämäkerrassasi kerrot ”Close to the Edge” -teoksen syntyprosessista ajoittain kaoottisena ja musertavan hitaana (pahoittelen, jos tulkitsen liikaa). Historia on osoittanut sen mestariteokseksi. Toinen esimerkki on King Crimsonin Red; kertomustasi lukiessa saan käsityksen, että ryhmän muodollinen johtaja päätti varta vasten olla harjoittamatta johtajuutta musiikin suhteen. Tuloksena on näköjään toinen kiistämätön mestariteos. Voimmeko oppia jotakin näistä kokemuksista, vai onko tyydyttävä hyväksymään kohtalon käden vaikutus?
Lue Janne Yliruusin arvostelu Close To The Edgestä täällä
BB: ”Mielestäni kaoottinen ja hidas kuulostaa kutakuinkin oikealta. Yesin itsenimitetyllä johtajalla, laulaja Jon Andersonilla, oli valitettavasti kaikkein vähiten sopivia musiikillisia työkaluja vahvojen ideoidensa välittämiseen. Hän joutui siis odottamaan, että jotakin hänen ideoitaan muistuttavaa nousisi esiin kollegoiden enemmän tai vähemmän vastahakoisista soitteluista ennen kuin hän pystyi kehittämään niitä eteenpäin, jalostamaan niitä. Asetelma oli hänelle turhauttava ja epämukava, ja siitä tuli ajoittain räjähdysaltis. Kohtalon kättä ei pidä aliarvioida. Se tarjosi suotuisat olosuhteet, joissa 70-luvun alkupuolella työskentelimme: laajeneva yleisö ja levymyynti, kehittyvä tekniikka ja uuden luomisen jano sekä kuluttajilla että tuottajilla.”
Vaikka Bill vaatimattomasti kiittää hyvää tuuria ja 70-luvun alun musiikkimarkkinoita, pidän ”Close to the Edgea” kiistattomana merkki- ja mestariteoksena, joka paitsi vei proge-eepoksen loogiseen päätepisteeseensä ja loi näin mallin lukuisille jäljittelijöille, on niin vilpittömän riemukas ja vetoava musiikillinen matka, että sen edelläkävijyys jää jopa toiseksi musiikin silkalle nautittavuudelle.
”Close to the Edgen” viehättävimpiä piirteitä on sen rakenteellinen eheys, mikä tuntuu eriskummalliselta sitä tietoa vasten, että teokset luotiin jonkinlaisella leikkaa-liimaa menetelmällä. Nimikappaleen rakenne muistuttaa sinfonisesta musiikista teemojen risteillessä ja palatessa yhteen. Kun kappaleen päätösosa saavuttaa fraasit:
”Now that it’s all over and done; Called to the seed, right to the sun; Now that you find, now that you’re whole; Seasons will pass you by; I get up, I get down”
kokonaisuus sulkeutuu eheäksi. Koko levy on myös hyvin rakennettu. ”And You and I” muodostaa miellyttävän suvannon sisältörikkaampien nimieepoksen ja ”Siberian Khatrun” väliin.
Toinen nautittava piirre Close to the Edgessa on rikas sovitusjälki, jossa Chris Squiren kirkkomusiikista ponnistava ”kenraalibasso”, Rick Wakemanin vikkelä kosketinsoitintyyli ja Steve Howen abstraktion ja juurimusiikin välissä heilahteleva kitarointi löytävät harmonisen tasapainon.
Bill Bruford lähti yhtyeestä läpimurron äärellä, mutta taiteellisin perustein: hän koki yhtyeen luovan työn saavuttaneen tuskallisen lakipisteensä. En voi olla olematta hänen kanssa samaa mieltä, vaikka Yes paikoin onnistui myöhemmillä levyillään tuottamaan nautittavaa musiikkia.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa