Kehonhuolto on ollut Stingille selvästi aina lähellä sydäntä, ja se onkin kannattanut, sillä hän on rock-tähden haastavasta elämästä huolimatta pysynyt erittäin vetreässä kunnossa läpi uransa aina seitsemännelle vuosikymmenelle. Phil Collins kertoo elämänkerrassaan Stingin vierailusta Philin ja tämän vaimon yhteiseen kotiin aurinkoisena päivänä, ja kun Phil mainitsi sivulauseessa, että uima-allasta voi käyttää, Sting oli muitta mutkitta riisunut vaatteensa ja sujahtanut hoikkine hahmoineen altaaseen. Philiä tämä oli ujostuttanut ja hänen sen hetkistä vaimoaan kuulemma ilahduttanut.
David Lynch esitteli Stingin solakkaa vartaloa paljaana, pelkkään vaippahousuja muistuttavaan asuun puettuna elokuvassaan Dyyni. Samasta Frank Herbertin klassikkokirjasta on poiminut nimensä Dün-yhtye, ja kaksi sen ainoaksi levyksi jääneen Erosin neljästä kymmenminuuttisesta kappaleesta myös ammentavat tästä teemasta. Ensimmäinen, ”L’Epice” (mauste) kertoo Arrakis-planeetalla esiintyvien valtavien hiekkamatojen siemennesteestä tuotetusta harvinaisesta huumeesta, joka mahdollistaa tähtienvälisen navigoinnin. Toinen kappale onkin sitten nimetty Arrakis-planeetan mukaan. Kaksi muuta kappaletta, ”Bitonio” ja ”Eros” eivät ilmeisesti liity Herbertin kirjaan, mutta varma en ole. Tässä mielessä ei ole minulle selvää onko Eros suoranainen teemalevy vai ei.
Yhtye julkaisi levyn vuonna 1981 omakustanteena ja myi tuhannen kappaleen painosta keikoillaan. Levy on muodostunut hieman samanlaiseksi kulttiklassikoksi kuin kuudes viikon teos, Bubun Anabelas. Molemmat levyt ovat huolella sävellettyä ja sovitettua musiikkia, joka rakentuu pitkistä kappalekokonaisuuksista, joskin Eroksella ei lauleta, ja harmoniamaailma on ankarampi, lähempänä toista viikon teosta PinioLia. Itse kuulen levyllä varsin paljon King Crimson –vaikutetta eritoten symmetristen asteikkojen käytössä harmoniassa, ja ylipäätään raskasmielisessä tunnelmassa.
Kulttistatuksestaan huolimatta levy ei lukuisista kuuntelukerroista tee minuun lähtemätöntä vaikutusta. Sen ehdottomasti vahvin panos on viimeisenä tuleva nimikappale, joka on sovitettu viehättävän rikkaalla tavalla; upeat lyömäsoittimet vievät ajatukset Zappaan ja jopa edellisen viikon teokseen. Kaikki kappaleet ovat huolellisesti sävellettyjä ja sovitettuja, soitto on tiukkaa ja soundikin kestää iästään huolimatta melko hyvin (tiettyä pahvilaatikkomaisuutta esiintyy, mutta ajalle ominaista mautonta kaikujen käyttöä on vältetty).
Kuitenkin minun on todella vaikeaa olla vertaamatta tämäntyyppistä musiikkia joko taidemusiikkiin ja jazziin, ja valitettavasti jotain jää puuttumaan molemmissa vertailuissa. Jazz-näkökulmasta odotukset improvisoiduille osille nousevat korkealle, ja vaikka Eros onkin pitkälti läpisävellettyä, vaikkapa avauskappaleen kitarasoolo on aika karmeaa vemputusta. Taidemusiikin sävelkieli puolestaan on usein harmonisesti rikasta ja kehittyvää, ja sitä taustaa vasten varsinkin levyn kaksi avauskappaletta kuulostavat vähine harmonisine muutoksineen (varsinkin avauskappale pyörii pitkälti yhden vähennetyn asteikon ympärillä) klaustrofobisilta ja lukuisine toistoineen aika monotonisilta.
Kokonaisuudessaan mielenkiintoinen kokemus, muttei kyllä mikään merkkiteos meikäläisen mittarilla. Uskaltauduin valitsemaan levyn jäsenistön suosituksesta ja sen kiistattoman underground-klassikkostatuksen vuoksi. Luulen, että vähän kuin Anabelaksen kanssa, muut ymmärtävät tätä paremmin kuin minä.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa