Seulasten eli pleiadien tähtijoukko sijaitsee härän tähtikuviossa. Avoin tähtijoukko näyttää paljaalla silmällä muutamalta tähdeltä, mutta kiikarilla katsottuna paljastuu tiiviiksi tähtikentäksi, joka on täynnä pieniä valopisteitä. Seulasia voi ihailla Suomessakin yötaivaalla iltojen pimennyttyä. Seulasilla oli erityisasema filosofi-matemaatikko Giordano Brunon hermeettisessä järjestelmässä, joka oli ilmeisesti jonkinlainen horoskooppien jatke. Bruno oli myös koperkaanisen maailmankäsityksen kehittäjä, jonka inkvisitio tuomitsi poltettavaksi roviolla.
King’s X –yhtyeen parhaan levyn Gretchen Goes to Nebraskan kappale ”Pleiades” tarkastelee Brunon teloitusta ja uskonnollisten instituutioiden pahuutta. Sikäli se on hyvä aloituskohta levyn tarkastelulle, sillä se niputetaan usein uskonnollisen rockin kentälle, osaksi niin sanottua ”white metallia”. Tämä johtuu ilmeisesti yhtyeen alkuvuosien managerin Sam Taylorin markkinointistrategiasta, jolla hän yritti nostaa levymyyntiä hengellisen kuluttajasegmentin joukossa. Basisti-laulaja Doug Pinnick, musta mies jolla oli mohawk-kampaus sai nuoruudessa osakseen syvän etelän kirkkokansan halveksuntaa, ja tuli lisäksi kaapista myöhemmin yhtyeen uran varrella. Levy onkin monessa mielessä agnostinen ja uskontoa kohtaan melko ahdistunut, ja yhtye erotti myöhemmin manageri-Taylorin varsin myrskyisissä merkeissä.
Palatessani tämän klassikon pariin vuosien tauon jälkeen ensimmäisenä korvani valloittaa Ty Taborin kitarasoundi, kermainen Hendrix-särö joka hipoo rentoudessaan täydellisyyttä. Se ansaitsee korkeimman ylistyslaulun Allan Holdsworthin ja Eric Johnsonin kaltaisten soundinerojen rinnalla. Julkaisuajankohtana innovatiivinen drop-D vireen käyttö kitarassa ja bassossa tukee rennon murisevaa yleisvaikutelmaa. Levyn avaa kenties sen paras raita, psykedeelissävytteinen ”Out of the Silent Planet”, jonka luomakuntaa ylistävä sanoitus nostattaa optimistisia tunnelmia. Sävyt käyvät synkemmiksi levyn edetessä, ja blues saa selvemmän roolin. ”Mission”-kappale pohtii saarnamiesten moraalia, ja levyn päättävä ”Burning Down” on eräänlainen uskonnollisen etsijän hätähuuto.
King’s X:n musiikki ammentaa mustan Amerikan musiikkiperinteessä: se on harvoja progebändejä, jonka musiikissa soi selvästi se sama gospelin klangi, joka luonnehtii varhaista R&B:a. Doug Pinnickin blues-laulussa on aistittavissa Ray Charlesin perintöä. Babtistikirkkojen ylistävää tunnelmaa tasapainottaa myöhäiskauden Beatlesin vaikutus, joka kuuluu harmonioiden lisäksi kitaristi Ty Taborin laulutavassa, jolla on paljon velkaa John Lennonille. Tämän resurssit ovat paljon Pinnickiä rajallisemmat, mutta kahden laulajan välinen kontrasti on miellyttävä. Kun otetaan mukaan kaikkien kolmen bändin jäsenen harmonialaulut, trio saa loihdittua levylle erittäin miellyttävän ja rikkaan harmonisen maiseman.
Gretchen Goes to Nebraska on minun kirjoissani klassikko, 80-luvun parhaita levyjä. Se on selvästi yhtyeen paras levy, vaikka paikoin kuulee väitteitä, että raskaampi ja synkempi Dogman olisi parempi. En usko. Gretchenissä yhdistyvät tämän bändin hyveet: leijuvat harmonialauluilla tuetut tunnelmat, tiukka, omaperäisesti soinnutettu blues-gospel-mättö ja Hendrix-kitarointi.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 