Emerson Lake & Palmerin eponyymi levy on paitsi yhtyeen debyytti myös progressiivisen rockin ensimmäinen ns. supergroup. Supergroupin määritelmälle olennaista on että se on yhtye joka kootaan jäsenistä jotka ovat jo ennestään kuuluisia. Kuuluisuus on toki aina suhteellista, mutta herrojen Emerson, Lake ja Palmer voidaan sanoa olleen omassa skenessään vähintäänkin tunnettuja hahmoja.
Yhtyeen tässä vaiheessa tunnetuinta jäsentä, kosketinsoittaja Keith Emersonia (1944-2016) voisi kuvailla jopa jonkinmoiseksi staraksi. Emerson oli enimmäkseen itse oppinut muusikko, mutta silti kykenevä ammentamaan sujuvasti vaikutteita klassisesta musiikista ja jazzista ja tuomaan niiden teknisiä ominaispiirteitä rock-musiikin sekaan.
Juuri ennen ELP:ia Keith Emerson oli saavuttanut suurta suosiota The Nice -yhtyeen nokkamiehenä. The Nicen suosio perustui pitkälti juuri Emersonin virtuosimaisiin soittosuorituksiin jotka olivat aivan eri tasolla kuin rock-muusikoilta oli tässä vaiheessa totuttu odottamaan. Emerson oli myös räväkkä showmies ja teki koskettimien soittamisesta yhtä villin ja coolin näköistä kuin kitaroinnista parhaimmillaan. Emerson paini lavalla Hammond-urkujen kanssa, puukotti niitä tikareilla ja poltti siinä sivussa Amerikan lipun protestina Vietnamin -sodalle saaden porttikiellon Royal Albert Halliin. Ei siis mikään tyypillinen hissukka piilottelemassa pianon takana.
Kolmas avain The Nicen menestykseen oli Emersonin rock-sovitukset klassisesta musiikista mikä oli tähän aikaan vielä hyvin tuoretta. Ja progressiivista. Voidaankin sanoa että triona toiminut (aluksi The Nicella oli kitaristikin) The Nice oli progressiivisen rockin syntyaikojen yksi merkittävimmistä pioneereista. The Nice saavutti myös yllättävän suurta menestystä ja sai muutaman albumin jopa Englannin top kymppiin asti. Jälkikäteen ajatellen The Nicen levyt eivät ole kuitenkaan kestäneet aikaa kovin hyvin eikä Emersonkaan ollut tyytyväinen yhtyeeseensä. Emerson ei pitänyt yhtyetovereitaan rumpali Brian Davisonia ja basisti-laulaja Lee Jacksonia itsensä veroisina muusikkoina eikä uskonut pääsevänsä enää pidemmälle heidän kanssaan. Oli aika hajottaa The Nice (tähän aikaan bändeistä/brändeistä uskallettiin vielä luopua!) ja kasata uusi ryhmä jonka siivittämänä voisi nousta seuraavalle tasolle.
Greg Lake (1947-2016) taasen oli saavuttanut huomiota omalla sarallaan King Crimsonin riveissä joka oli edellisenä vuonna julkaissut uraauurtavan ja kaupallisestikin menestyneen In The Court Of The Crimson King -levyn (lue lisää levystä ja King Crimsonin synnystä täällä) jota usein pidetään ensimmäisenä todellisena progressiivisen rock -genren albumina. Crimsonin leirissä kaikki ei kuitenkaan ollut hyvin kahden keskeisen jäsenen, multi-instrumentalisti Ian McDonaldin ja rumpali Michael Gilesin ilmoittaessa kesken kiertueen lähtevänsä bändistä. Lake oli jammaillut yhdessä Emersonin kanssa Crimsonin ja The Nicen yhteiskiertueella ja huomanneet kemioidensa toimivan hyvin (tässä vaiheessa…) ja lopulta ajoituksen ollessa täydellinen he päättivät perustaa yhdessä uuden yhtyeen. Olihan Lake täydellinen korvaaja Lee Jacksonille. Laulajana hän oli ylivertainen ja basistina vähintäänkin yhtä hyvä. Tämän lisäksi Lake oli myös laulunkirjoittaja. Mutta mistä löytää uudelle yhtyeelle rumpali josta oli päätetty tehdä jälleen koskettimet-basso-rummut -trio siitäkin huolimatta että jopa Robert Fripp tarjosi itseään kitaristiksi.
Rumpujakkaralle harkittiin hetken aikaa Jimi Hendrixin yhtyeessä soittanutta Mitch Mitchellia. Tunnelmat kuitenkin viilenivät kun Mitchell tuli käsiasetta heilutellen bänditapaamisen. Emerson ja Lake päättivät passata ja etsiä itselleen tasapainoisemman rumpalin. Emersonin manageri Tony Stratton Smith ehdotti Atomic Roosterissa soittavaa nuorta, vain 20 vuotiasta Carl Palmeria (s.1950). Palmer oli ikäisekseen erittäin taitava rumpali ja jo paljon kokenut. Hän oli saavuttanut menestystä jo ennen Atomic Roosteria The Crazy World of Arthur Brownin riveissä soittaen mm. top kymppi hitti-biisissä ”Firessa”. Palmer ei aluksi suostunut Emersonin ja Laken tarjoukseen koska hän oli tyytyväinen Atomic Roosterissa jonka suosio kasvoi tasaisesti. Lopulta hän kuitenkin taipui itsepintaisiin suostutteluihin kun Lake vakuutti Palmerin vahingoittavan kieltäytymisellään paitsi itseään niin myös herroja Emerson ja Lake.
Vaan mikä uuden supergroupin nimeksi? Nimiä Triton, Triumvirat (myöhemmin Saksasta hiipi esiin ELP:iä imitoiva yhtye tällä samalla nimellä…) ja Seahorse (eh?) harkittiin, mutta lopulta päädyttiin hieman egoistiselta vaikuttavaan Emerson, Lake & Palmer -nimeen. Syy tähän oli kuitenkin nöyrempi kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää sillä nimivalinnalla haluttiin tuoda muutkin kuin Emerson esiin sillä muuten olisi ollut riski että uutta bändiä olisi ajeltu vain The Nice 2:sena eli Emerson taustabändeineen.
Kolmikon vanhan maineen ansiosta ELP:n asiat lähtivät sujumaan hyvin nopeasti. Bändi soitti yhden pienimuotoisen konsertin, ikään kuin harjoituksena, mutta seuraava keikka tapahtuikin sitten tykkien soidessa Isle Of Wight -festivaaleilla 600 000 ihmisen edessä. ELP:n hurja ja energinen esitys festivaaleilla oli menestys ja bändin nimi oli pian kaikkien rockista jotain tietävien huulilla. Oli aika siirtyä studioon ja tehdä ensimmäinen albumi.
ELP aloitti ensimmäisen levynsä äänitykset heinäkuussa 1970 Advision studioilla Lontoossa. Greg Lake omaksui itselleen tuottajan roolin (Emerson on myöhemmin kyseenalaistanut sitä että tuottiko Lake bändiä sen enempää kuin muutkaan jäsenet…) ja äänittäjäksi valittiin nuori Eddy Offord josta seuraavina vuosina tuli merkittävä työkumppani paitsi ELP:lle niin myös toiselle tulevaisuuden proge-jätille eli Yesille. Offord tekikin loistavaa työtä ELP:n debyytillä. Syyskuussa valmistuneen levyn soundit ovat aivan vuoden 1970 huipputasoa. Tanakan iskevät, erottelevat, mutta silti luonnollisen kuuloiset. Offord yhdessä Laken kanssa onnistui taltioimaan hienosti yhtyeen valtavan energian.
The Barbarian
Levy alkaa räjähtävästi ”The Barbarianilla” joka nimensä mukaisesti on varsin raakalaismaisen rankka ja suorastaan rehvakas kappale. ”The Barbarian” on Emersonin sovitus unkarilaisen 1900-luvun alun säveltäjämestari Béla Bartókin (1881-1945) soolopianolle vuonna 1911 säveltämästä unkarilaisia ja romanialaisia skaaloja yhdistelevästä kappaleesta. Emerson hyödyntää Bartókin teemoja suht uskollisesti, mutta rock-triolle sovitettuna kappale saa aivan uudenlaista voimaa joka tekee kunniaa kappaleen nimelle. Kokonaisuus tuntuu todella luontevalta eikä lainkaan tyypilliseltä rock-goes-to-classics -sovitukselta jossa sooloinstrumentti soittelee alkuperäisen sävellyksen melodiaa sinne päin ja muu bändi komppaa tasaisesti taustalla.
”The Barbariania” johdattelee Emersonin vimmainen urkutyöskentely, mutta myös Greg Laken ronskisti soittama aggressiivinen fuzz-basso on nerokas veto. Välillä Emerson vaihtaa pianoon soittaen kappaletta kuin konserttipianisti Palmerin potkiessa hommaa eteenpäin notkealle rumpaloinnillaan. ”The Barbarianin” tekee hienoksi pitkälti sen rouhean rankka soundi-maailma. Se on kaikkea muuta kuin kohteliaan kuuloinen veto. ELP todella laittaa Bartókin rokkaamaan! Ominaista ”The Barbarianille” on myös se että kappale ei hellitä hetkeksikään vaan se tuntuu puskevan eteenpäin voimalla kuin höyryjuna. Tästä itsepintaisessa eteenpäin menemisen tunteesta tulikin ikään kuin ELP:n tavaramerkki ja se on mukana monissa yhtyeen parhaissa kappaleissa.
ELP:n yhdistelmä rock-musiikkia ja Bartókia on varmasti ollut esikuva monelle myöhemmälle ns. avant-proge -yhtyeellekin vaikkeivat he sitä välttämättä tahtoisi myöntääkään. Myös Robert Fripp oli hyvin kiinnostunut Bartókista enkä ihmettelisi vaikka ELP:n tulkinta aiheesta olisi inspiroinut myös häntä Crimsonin myöhemmän musiikin kohdalla.
Ikävä yksityiskohta ”The Barbarianiin” liittyen on se että ELP unohti alkuperäisen julkaisun kohdalla kreditoida Bartókia… Tai levy-yhtiö unohti kuten bändin näkemys asiasta kuului. Valitettavasti sama ongelma toistui myös levyn ”Knife-Edge” -kappaleen kohdalla.
Take A Pebble
Oleellinen osa progressiivista rockia alusta alkaen on ollut ”pehmeän” ja ”kovan”, hiljaisen ja äänekkään musiikin vuorovaikutus ja vastakkain asettelu. Tätä tehdään paitsi toki yksittäisten kappaleiden sisällä, mutta myös albumi-mitassa vuorotellen rankempia ja kevyempiä kappaleita. ELP osasi homman ensi levyltään alkaen ja raskaan ”The Barbarianin” lähes hevimetalmaisesta vyörytyksestä bändi siirtyykin kevyemmän ja lyyrisemmän ”Take A Pebblen” pariin.
Yli 12 minuuttinen pastoraalisesti jazzahtavan kappaleen pääteema on Greg Laken sävellys ja kokonaisuutena se voi hyvinkin olla hänen uransa kunnianhimoisin teos. Yleensä Laken sävellykset ELP:lle olivat niitä bändin pop-paloja, mutta ”Take A Pebble” on aivan toista maata. ”Take A Pebble” on hyvin omaperäinen kappale ollen sekoitus kaunista folkahtavaa lauluosuutta (joka alkaa Emersonin avatun pianon kielien näppäilyllä) ja pitkää instrumentaaliosuutta jossa Emersonin tyylikäs pianon soitto ottaa pääosan Laken hieman bluegrassmaisen kitaraosuuden jälkeen. Palmer koristellee kokonaisuutta harkituilla symbaalien kilistelyillä ja rumpujen lyönneillä. Palmerin hillitty ja orkestraalinen soitto kappaleessa on muutenkin nappisuoritus. Palmer soittaa kappaleessa vuoroin kuin sinfoniaorkesterin perkussionisti ja vuoroin kuin jazzrumpali. Mitään vastaavaa ei oltu aiemmin kuultu rock-levyllä. Ei niin että itse kappaleella juuri mitään tekemistä rockin kanssa olisikaan. ”Take A Pebble” on yksi parhaista esimerkeistä Laken ja Emersonin onnistuneesta yhteistyöstä jossa molempien parhaat puolet pääsevät loistamaan ilman että kumpikaan päätyy dominoimaan lopputulosta. Hieman yllättävää on että Emerson ei saanut kappaleesta sävellyskrediittiä. Sen verran ilmeinen hänen kädenjälkensä kuitenkin on kappaleen instrumentaali-osuudessa. Niin paljon kuin ELP tekikin huikeaa musiikkia seuraavina vuosina on hieman harmi ettei yhtye tutkinut tätä ”Take A Pebblen” eeppisen pastoraalisuuden suuntausta pidemmälle.
Knife-Edge
”Take A Pebblen” jälkeen palataan jälleen rankempiin tunnelmiin upean ”Knife-Edgen” myötä. Raivokkaasti, ja suorastaan ilkeän, kuuloisesti rokkaavan kappaleen juuret ovat ”The Barbarianin” lailla klassisessa musiikissa. Tällä kertaa ELP lainailee Leoš Janáčekin (1854–1928 )sävellyksestä ”Sinfonietta” (1926).
Toisin kuin ”The Barbarian” ”Knife-Edge” on kuitenkin vain hyvin viitteellisesti velkaa joillekin ”Sinfoniettan” teemoille. Yleiseltä tunnelmaltaan ”Knife-Edge” on aivan erilainen kuin ”Sinfonietta”. Synkempi ja vihaisempi ja tietenkin rokkaavampi. Hieman yllättäen biisissä on myös blues-sävyjä jotka eivät yleensä ELP:lle ole kovinkaan tyypillisä.
Laken yhdessä ELP:n tuolloisen roudarin Alex Fraserin kanssa kirjoittamat sanoitukset maalaavat epätoivoisen kuvan apokalyptisesta tulevaisuudesta sopien musiikkiin täydellisesti.
Tread the road cross the abyss
Take a look down at the madness
On the streets of the city
Only specters still have pity
Patient queues for the gallows
Sing the praises of the hallowed
Our machines feed the furnace
If they take us they will burn us
Lake laulaa sanat antaumuksella ja jotenkin kiinnostavan ivallisesti sanat lausuen. Kappaleen keskivaiheilla Emerson lainaa upeaan Hammond-sooloonsa melodian Johann Sebastian Bachin (1685-1750) sävellyksestä ”French Suite in D minor, BWV 812” (1722).
”Knife-Edge” on yksi ELP:n hienoimmista rokki-biiseistä ja siitä tulikin suosittu konserttikappale.
Lue myös: Levyarvio: Emerson Lake & Palmer – Tarkus (1971)
The Tree Fates
Emersonin kolmiosainen sävellys ”The Tree Fates” aloittaa levyn b-puolen. Sävellyksen ensimmäisessä osassa nimeltä ”Clotho” Emerson soittaa jylisevällä voimalla Lontoon Royal Festival Hallin valtavan kokoista pilliurkua. Taitavasti taukoja hyödyntävä urkuosio on hyvin dramaattinen.
Urkuosiosta siirrytään pianon kuljettamaan osaan ”Lachesis” joka on todella upeaa kuultavaa. Emerson soittaa flyygeliä konserttipianistin itsevarmuudella virtuuosimaisesti. Perkussiivisesti soitetun alun jälkeen Emerson siirtyy varsin romanttisen kuuloisiin taiturimaisiin juoksutuksiin. Emerson osoittaa kappaleessa olevansa teknisiltä taidoiltaan aivan eri tasolla kuin kukaan muu rock-kosketinsoittaja vuonna 1970. Ja kesti vielä vuosia ennen kuin ketään uskottavia haastajia edes ilmaantui samoille areenoille.
”The Tree Fates” huipentuu noin viiden minuutin kohdalla urkujen soitettua kertauksen alun teemasta viimeiseen osaan nimeltä ”Atropos” jossa Palmerin rummut tulevat mukaan soittaen polyrytmejä Emersonin hakatessa pianoa vimmaisesti seiskaan menevässä rytmissä. ”Atropos” on villi ja kaoottinen kappale joka tuo mieleen Igor Stravinskyn ”Kevätuhrin” brutaaleimmat hetket. Palmer soittaa taustalla myös mm. marakasseja, kastanjetteja ja lehmänkelloja tuoden mukaan outoja, hieman outoja latinomaisia tunnelmia, jotka yllättäen kuitenkin toimivat kappaleessa täydellisesti. Greg Lake ei soita tai laula ”The Three Fatesissa” lainkaan.
Vajaa kahdeksan minuuttinen ”The Tree Fates” on yksi Emersonin upeimmista sävellyksistä ja on niin täynnä hienoja ideoita että se paradoksaalisesti tuntuu jotenkin kestoaan pidemmältä teokselta muttei millään tavalla negatiivisessa mielessä.
Tank
”The Tree Fatesin” klassisista tunnelmista siirrytään ”Tankin” myötä futuristisempaan paahtoon. Emersonin säveltämä kappale alkaa Palmerin tiukalla rumpukompilla ja Laken bassolla jonka päälle Emerson alkaa sommittelemaan kolmea päällekkäin äänitettyä klavinettia jotka kuulostavat hieman sähköisiltä cempaloilta. Klavinetti raidat muodostavat mutkikkaan kontrapunktin jonka alla Lake soittaa monimutkaista bassokuviota joka on yksi hänen basisti-uransa hienoimmista suorituksista. ”Tankin” kaksi ensimmäistä minuuttia on aivan mahtavaa kuultavaa, mutta sen jälkeen valitettavasti meno hieman lässähtää kun Palmer aloittaa teknisesti vaikuttavan, mutta silti lopulta aika tylsän rumpusoolon. Rumpusoolon jälkeen Emerson ja Lake palaavat mukaan ja kappale muuttuu marssimaisemmaksi. Pikkuhiljaa Emerson alkaa klavinetin rinnalle tuomaan Moog-syntetisaattorisen hieman trumpettimaisen soundin. Tämä on ensimmäinen hetki kun keksijä Robert Moogin seinän kokoinen kapistus soi tällä levyllä. Oli se suunniteltua tai ei niin on kiinnostavaa että Moog säästettiin vain levyn kahdelle viimeiselle raidalle. ”Tank” päättyy voitokkaaseen fanfaariin suht tyydyttävästi vaikkei kappaleen loppupuolisko upealle aloitukselle aivan kunniaa onnistukaan tekemään.
Lucky Man
Levy päättyy Greg Laken varsin kevyeseen folk/pop-raitaan ”Lucky Man”. Greg Laken sanotaan luonnostelleen kappaleen jo 12 vuotiaana mitä ei ole tavattoman vaikea uskoa sillä onhan se hieman naiivi kertomus sotasankarista ja naistenmiehestä jonka luoti lopulta tavoittaa. ”Lucky Man” on kahdella tavalla merkittävä biisi. Ensinnäkin popmaisessa helppoudessaan ja tarttuvuudessa se oli tärkeä ELP:n suurelle yleisölle inhimilistävä tekijä. ”Lucky Man” tarjosi satunnaisemmallakin yleisölle portin yhtyeen musiikkiin laajan radiosoiton kautta ja mahdollisti osaltaan sen että ELP:stä tuli muutamaksi vuodeksi yksi maailman suurimmista rock-bändeistä.
Toinen merkittävä asia on että kappale esitteli synterisaattorin ja erityisesti Moog -syntesisaattorin miljoonille ihmisille jotka olivat kuulleet aiemmin syntetisaattoria käytettävän ehkä enintään jossain sci-fi -leffojen piipityksissä. Emersonin Moog-soolo kappaleen lopussa oli ihan viime hetken päätös. Emerson improvisoi soolon yhdellä otolla ja ajatteli että kyseessä on vasta harjoitus. Greg Lake oli kuitenkin vakaasti sitä mieltä että juuri tuo otto oli täydellinen eikä, Emersonin mielipahaksi, sallinut toista ottoa. On tietenkin mahdotonta sanoa millaisen soolon Emerson olisi tuottanut jos hänellä olisi ollut mahdollisuus hioa suoritustaan eteenpäin, mutta ilman selvänäkijän kykyjä ikoniseen asemaan noussut soolo tuntuu täydelliseltä. Dramaattisesti esiin nouseva ja massiiviseksi ujellukseksi kasvava soolo esittelee kappaleelle upeasti uuden tason ja muuttaa sen pelkästä ihan kivasta folk-biisistä joksikin aivan uudenlaiseksi pop-hybridiksi.
”Lucky Man” toi yhtyeeseen ensimmäiset ristiriidat jotka enteilivät jo tulevia vaikeuksia. Emerson ei olisi halunnut kappaletta levylle sillä se ei vastannut lainkaan hänen visiotaan ELP:sta. Tulevaisuudessa Emersonin ja Laken hyvin erilaiset maut tulisivat törmäilemään useaan otteeseen. Välillä hedelmällisesti, mutta lopulta hyvinkin vahingollisesti.
ELP:n debyytti on tekniikan, kauneuden ja brutaalin voiman huikea fuusio. Se on ällistyttävän vahva esikoisalbumi ja yksi varhaisen progen merkkipaaluista. On myös yllättävää miten koherentilta kokonaisuudelta levy tuntuu vaikka siinä käydään niin monessa eri ääripäässä. Levyllä kuullaan raskasta rockia, jazzia, vahvoja vaikutteita 1900-luvun klassisesta musiikista, kirkkourkujen pauhua, rumpusoolo, kepeää folkia ja jotenkin kummassa ELP on saanut kaiken sopimaan luontevasti yhteen.
Levy oli ilmestyessään marraskuussa 1970 välitön menestys nousten Briteissä albumilistan neloseksi ja USA:n valtavilla markkoillakin top kahteen kymppiin. Vaikkei ELP:n arvostus enää tänä päivänä ole järin suurta oli yhtyeellä valtava vaikutus vuonna 1970 alkutekijöissä olevan progressiivisen rockin kehityksen kannalta. ELP:n debyytti viimeistään teki selväksi sen että koskettimet ovat progressiivisessa rockissa vähintään yhtä tärkeä instrumentti kuin kitara ja etenkin Italian hedelmällisessä skenessä useat progebändit ammensivat innolla yhteen esimerkistä niin instrumentaation kuin musiikillisen tyylinkin osalta. Emerson Lake & Palmer aloitti yhtyeen hurjan voittokulun jota kesti viiden levyn verran aina vuoteen 1973 asti.
Parhaat biisit: ”Take A Pebble”, ”Knife-Edge”, ”The Tree Fates”
Arvosana: *****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet:
- The Barbarian
- Take A Pebble
- Knife-Edge
- The Three Fates
- Clotho
- Lachesis
- Atropos
- Tank
- Lucky Man
Kokonaiskesto: 51 minuuttia
Bändi:
Keith Emerson: Hammond urut, piano, klavinetti, pilliurut, Moog modular syntesisaattori Greg Lake: vokaalit, basso, akustinen- ja sähkökitara Carl Palmer: rummut, perkussio
Levy-yhtiö: Island / Atlantic
Muut levyarviot löydät täältä.
Pienemmät Purot 