Allekirjoittaneen valinnat vuoden 2018 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 21-40. Vuoden kirkkaimman kärjen löydät täältä.
21. Nik Bärtsch’s Ronin : Awase
Jos Awase olisi Nik Bärtsch’s Roninin ensimmäinen albumi olisin siitä luultavasti hyvinkin tohkeissani. Mutta koska kyseessä on jo Roninin seitsemäs levy sitä alkaa kaipaamaan jo joten uusia temppuja yhtyeen sinänsä vaikuttavaan avant-jazziin.
Perkussionisti Andi Pupaton (s.1947) jätettyä yhtyeen luulisi että simppelimpi kvartetti olisi ehkä pystynyt vielä hurjempaan yhteissoittoon ja kenties isompien riskien ottoon, mutta en kuule suurta muutosta tuolla saralla. Bändi soittaa tietenkin edelleen todella hyvin ja yhtyeen loihtimat hypnoottiset groovet epäsäännöllisissä tahtilajeissa ovat yhä kiehtovaa kuultavaa.
Ehkä jonkinlaista inspiraation puutetta osoittaa myös että kaksi levyn kappaleista (”Modul 36” ja ”Modul 60”) ovat uusia tulkintoja Nik Bärtschin (s.1971) vanhasta repertuaarista? Itseasiassa myös ”Modul 34” on vanha sävellys, mutta sitä ei ole koskaan aiemmin äänitetty.
Sävellyksellisesti hieman uusia tuulia tuo se että ensimmäistä kertaa Roninin historiassa levyllä on muun kuin Bärtschin sävellys. Puhallinsoittaja Shan säveltämä hidas kahdeksan minuuttinen ”A” on tervetullut pieni poikkeama levylle, mutta ei sinänsä kuulu yhtyeen tuotannon, tai edes tämän levyn, kohokohtiin.
Awase on loistavaa musiikkia, mutta osoittaa samalla myös että Nik Bärtschin luoma, sinänsä nerokas ja uniikki konsepti, alkaa tulla tiensä päähän.
Paras biisit: ”Modul 36”
****
22. Yes Featuring Jon Anderson, Trevor Rabin, Rick Wakeman : Live At The Apollo
Kuten niin monen muunkin veteraaniyhtyeen kohdalla myös Yesin kohdalla ollaan päädytty tilanteeseen jossa maailmaa kiertää kaksi eri Yes-nimeä kantavaa yhtyettä. Toinen näistä on kitaristi Steve Howen johtama Yes ja toinen vokalisti Jon Andersonin, kitaristi Trevor Rabinin ja kosketinsoittaja Rick Wakemanin muodostama ryhmä. Jälkimmäinen toimii niinkin hankalan nimikkeen alla kuin Yes Featuring Jon Anderson, Trevor Rabin, Rick Wakeman.
Kolmikon ensimmäinen livealbumi on positiivinen yllätys. Live At The Apollo on suurin piirtein niin hyvä konserttilevy kuin tältä porukalta enää tässä vaiheessa uskalsi toivoa etenkin jos annetaan lähinnä 70- ja 80-luvun ilmeisimmistä Yes-biiseistä koostuva settilista anteeksi. Bändi soittaa energisesti ja innokkaan oloisesti ja Jon Andersonin lauluääni on yhä uskomattoman hyvässä kunnossa.
Parhaat biisit: ”Awaken”, ”Changes”, ”Rhythm Of Love”, ”Heart Of The Sunrise”
****
Lue koko arvostelu levystä täältä >
23. Mopo: Mopocalypse
Mopocalypse on suomalaisen vuonna 2009 perustetun jazz-trio Mopon kolmas studioalbumi. Mopossa soittaa saksofoneja Linda Fredriksson (s.1985), bassoa Eero Tikkanen (s.1987) ja rumpuja Eeti Nieminen (s.1987).
Mopo soittaa riehakkaan romuluista jazzia jossa on mukana aimo annos rujoa rokkiakin. Jotkut yhdistävät Mopon soundiin jopa punk rockin. Tiedä häntä, mutta itseäni ainakiin viehättää Mopossa eniten Linda Fredrikssonin baritonisaksofoni-tööttäily jonka ärjy pörinä on parhaimmillaan todella päräyttävää kuultavaa. Toki hänen kidutetun riipivän kuuloiset altosaksofoni-soolot ovat myös mannaa korville.
Levy alkaa komeasti toisiaan suht paljon muistuttavilla ”Tökköllä” ja ”Noidalla” joissa molemmissa pääosissa on ronski, aika rock-henkinen, riffittely. Sekä baritoni – että alttosaksofoni saavat kunnolla kyytiä! Kappaleet ovat simppeleitä, mutta riffit sen verran tarttuvia ja maukkaita etteivät ne käy puuduttamaan etenkin kun ne ovat kestoltaan tiiviitä kolmen ja neljän minuutin vetoja.
Kolmas kappale ”Ruusu” tuo mukanaan selkeämmin ”oikealta jazzilta” kuulostavan fiiliksen maukkaan ”walking bass” -linjansa ja hieman monimutkaisemman harmoniansa myötä. Levy jatkaa ”Mustafan” myötä yhä syvemmällä jazz-tunnelmiin ja mukana on myös aavistus etnistä tunnelmaa ja slaavilaista melankoliaa. Lopussa Fredrikssonin vimmainen altosaksofoni tykittää todella tyydyttävästi.
Levyn b-puoli eli seuraavat neljä kappeletta on vahva kokonaisuus nekin ja keskimäärin ehkä enemmän kallellaan perinteiseen jazziin kuin ensimmäinen puolisko. Erityisesti levyn toiseksi viimeinen biisi ”Noita” todella kova veto! ”Noita” on jossain määrin paluuta kahden ensimmäisen kappaleen rokkaaviin tunnelmiin, mutta kompleksisemman sovituksen kera ja Otto Eskelisen Farfisa-urkujen ryydittämänä. Toisaalta ei yhtään hassumpi ole myöskään uninen ”Sinut muistan ainiaan” jossa Tikkanen soittaa jousella ihanan ruosteisen bassosoolon.
Mopo on ilahduttavan persoonallinen porukka suomalaisessa jazz-kentässä ja Luulen että yhtye voi toimia monelle kokeellisen rockin ystävälle hyvänä porttina jazz-musiikin pariin.
Parhaat biisit: ”Tökkö”, ”Mustafa”, ”Noita”
****
24. Adam Holzman : Truth Decay
Truth Decay on, Steven Wilsonin bändissä viime vuosina uraa luoneen ja aikoinaan 80-luvulla jopa Miles Davisin bändissä soittaneen, kosketinsoittajataituri Adam Holzmanin (s. 1958) neljäs studiolevy.
Truth Decoy on maukkaan kuuloista jazz-rockia joka tyylillisesti liikkuu onnistuneesti perinnetietoisen, hieman funkahtavan jazz-rock -soundin ja modernimman sekvenssoituja rytmejä sisältävän tyylin välimaastossa. Levyllä on myös runsaasti sävyjä progressiivisesta rockista ja jazz-muusikoiden ohella levyllä kuullaan myös proge-piireistä hyvinkin tuttuja kavereita kuten edellä mainittu Steven Wilson sekä hänen bändissään myös soittavat rumpali Graig Blundell, puhallinsoittaja Theo Travis ja basisti Nick Beggs. Pääosassa levyllä on Holzmanin muikean kuuloiset, pääosin analogisilta vaikuttavat kosketinsoittimet, mutta levyllä kuullaan myös runsaasti erilaisia puhaltimia saksofoneista, trumpettiin, huiluun ja flyygelitorveen.
Pääosin instrumentaalisella levyllä on myös pari laulettua kappaletta ja itseasiassa albumin kohokohta onkin erittäin hieno versio 60-luvun proto-progressiivisen yhtyeen Loven kappaleesta ”A House Is Not a Motel” (levyltä Forever Changes, 1967). Myös toinen levyn lauletuista kappaleista, poliittisesti latautunut nimikappale, ”Truth Decay” toimii komeasti. Hieman turhaa läskiä tunnin mittaisella levyllä on etenkin muutamien turhan viihteellisten kappaleiden muodossa on, mutta vaihtelevuutensa ansiosta kokonaisuus kantaa kuitenkin kirkkaasti voiton puolelle.
Parhaat biisit: ”Ectoplasm”, ” A House Is Not A Motel”, ”Truth Decay”
****
25. Sons Of Kemet : Your Queen Is A Reptile
Vuonna 2011 perustetun brittiläisen Sons Of Kemetin kolmas levy Your Queen Is A Reptile on yksi vuoden kiinnostavimmista jazz-levyistä.
Sons Of Kemet on saksofonisti Shabaka Hutcingsin (s.1984) yhtye, mutta bändin tuubansoittaja saa myös runsaasti tilaa koska bändissä ei ole lainkaan bassoa vaan tuuba hoitaa sen roolin. Tuon melko poikkeuksellisen kuvion lisäksi eksotiikkaa soundiin tuo vahvat vaikutteet afrobeatista ja karibialaisesta musiikista. Tämä kuuluu etenkin runsaassa perkussioiden käytössä, hypnoottisesti jumittavassa groovessa ja muutamassa kappaleessa myös varsin aggressiivisissa vokaaleissa.
Your Queen Is A Reptile tarjoilee varsin tymäkkää meininkiä ja voi olla hyvä portti jazzin maailmaan rock-faneille.
Parhaat biisit: ”My Queen Is Ada Eastman” ja ”My Queen Is Harriet Tubman”
****
26. 3.2 : The Rules Have Changed
The Rules Have Changed on 3.2 -projektin ensimmäinen studiolevy.
Tämä Robert Berryn yhdessä Keith Emersonin (1944-2016) säveltämä The Rules Have Changed -albumi oli minulle vuoden 2018 paras ”guilty pleasure” -levy. Yllätyin miten paljon levystä nautin siihen nähden että Berryn aikaisemmat tuotokset eivät ole minua juuri koskaan sykähdyttäneet.
The Rules Have Changed on multi-instrumentalisti Robert Berryn albumi jonka materiaalin työstämisen hän aloitti yhdessä Keith Emersonin kanssa kunnes Emersonin itsemurha katkaisi projektilta siivet karulla tavalla. Emersonin ja Carl Palmerin kanssa Berry oli työskennellyt jo 80-luvun lopulla bändissä nimeltä 3 jolle 3.2 -projekti on ikään kuin jatkoa.
Siinä missä 3:n vuoden 1988 levy …To the Power of Three oli lähes puhdasta AOR:ää ja enimmäkseen vielä harvinaisen noloa sellaista on The Rules Of Changed huomattavasti vaikuttavampi albumi. AOR:n kylkeen on lisätty aimo annos suht lihaksikasta ja vauhdikasta kosketinsoitin-vetoista progea, kappaleiden melodioiden ollessa vahvoja ja soittosuoritusten laadukkaita. Tiettyä AOR-korniutta mukana kuitekin edelleen on. Sanoitusten paatoksen tekee monessa kohtaa siedettäväksi kuitenkin niiden tietynlaisen henkilökohtaisuuden. Niissä luodataan paitsi Emersonin kohtaloa myös Berryn toisen musiikkoystävän Trent Gardnerin (1961-2016) itsemurhaa.
Robert Berry soittaa tyylillä kaikki instrumentit ja etenkin emersonmaiset -kosketinsoitinosuudet ovat parhaimmillaan todella messevää kuunneltavaa. Se miten tiiviisti Emerson oikeastaan on ollut mukana kappaleita tekemässä jää avoimeksi (ja lopulta ehkä epäoleelliseksikin), mutta Emersonin perikunta kielsi hänen soittosuorituksiensa käytön joten Berry sitten soitteli ne uusiksi itse. Lapsuuden pianotunnit ilmeisesti kannatti sillä hyvältähän se Berryn soitto pääosin kuulostaa vaikkei toki Emersonin parhaiden päivien tasolle yllä. Vaan kukapa yltäisi!
The Rules Have Changed on todella viihdyttävä vaikkei ehkä kaikilta osiltaan kovin vakavasti otettava levy.
Parhaat biisit: ”One By One”, ”Powerful Man”, ”The Rules Have Changed”
****
27. David Cross & Andrew Booker: Ends Meeting
Ends Meeting on ex-King Crimson -viulisti David Crossin (s.1949) ja mm. Sanguine Humissa soittavan rumpali Andrew Bookerin yhteislevy joka äänitettiin jo vuonna 2006, mutta syystä tai toisesta sai julkaisunsa vasta nyt.
Booker valmisteli äänityssessioon (Booker ja Cross kohtasivat studiossa vain kerran) joitakin yksinkertaisia teemoja ja elektronisia rytmiraitoja jonka päälle Cross improvisoi sähköviululla ja Booker itse rummuilla. En tiedä miten paljon kappaleita on kehitelty alkuperäisen improvisaation pohjalta, mutta parhaimmillaan niissä on hämmästyttävän hyvä flow ja jopa ihan kunnollista teemojen kehittelyä.
Cross soittaa viuluaan välillä villisti vingutellen kuten pohjois-afrikkalaisia sävyjä sisältävässä intensiivisessä ”The Shakes Rattledissa” tai välkehtiviä soundscapeja taikoen kuten ambientmaisesti tunnelmoivassa ”Sleekissä”. Crossin soitto on jatkuvasti huiman monipuolista niin fraseeraukseltaan kuin soundeiltaan josta hyvä esimerkki on jo edellä mainittu ”Sleek” jossa hänen viulunsa kasvaa loppua kohden kuulostamaan kuin hyvin piinatun kitarasankarin tuskaiselta soololta. Välillä taas hänen nopeat äänivallimaiset juoksutuksensa tuovat mieleen jopa John Coltranen kuten ”Worship The Gourdissa”. Bookerin luomat tyylikkäät elektroniset taustat ja hillitty rumpalointi antavat Crossille hyvän pohjan jolla liitää viulunsa kanssa.
Ends Meeting on hieno, paikoin suorastaan mystiseltä kuulostava, sekoitus ambientia, electronicaa ja etnistä musiikkia. Lopputuloksena hyvinkin omaperäinen cocktail maagista sielua ravitsevaa progressiivista musiikkia.
Parhaat biisit: ”The Shakes Rattled”, ”Ends Meeting” ja ”Worship The Gourdissa”
****
28. Fred Frith Trio : Closer To The Ground
Closer To The Ground on Fred Frith Trion toinen studioalbumi. Trio muodostuu kitaristi Fred Frithin (mm. Henry Cow, Art Bears, Skeleton Crew) lisäksi Jack O’ The Clockista tutusta taitavasta rytmiryhmästä Jordan Glennistä (rummut) ja Jason Hoopesista (basso) jotka ovat molemmat Frithin entisiä oppilaita Mills Academysta jossa Frithillä on professuuri.
Trion musiikki on täysin improvisoitua ja bändin rankka ja kovaa päin näköä iskevä soundi on yhdistelmä jazzia ja rockia ollen silti hyvin kaukana tyypillisestä sisäsiististä jazz-rockista. Jonkinmoinen vertailukohta voisi olla Frithin ja Bill Laswellin yhtye Massacre 80-luvun alusta.
Parhaat biisit: ”Bones to Pick with Graveyards”, ”A Path Made by Walking”
****
Bubbling Under:
29. Justin Hurwitz : First Man
Justin Hurwitzin tunnelmallinen score Damien Chazellen taiteelliseen Neil Armstrong -elokuvaan First Man sekoittelee onnistuneesti folkahtavaa pienyhtye-sointia, elektroniikkaa ja isoa orkesterisoundia.
Levyn kaksi pääteemaa on yksinkertainen kaunis folk-henkinen melodia joka soitetaan yleensä harpulla tai jousilla ja kiehtova uliseva Theremin-teema jota ei niinkään käytetä scifi-henkisenä elementtinä vaan ihmisäänen korvikkeena.
Levyn hienoin kappale on elokuvassa kuuhuun laskeutumisen taustalla pauhaava ”The Landing” jonka peräänantamaton rytminen voima tuo mieleen Philip Glassin sävellykset.
36 lyhyestä (alle minuutista noin 5 minuuttiin kestäviä) pätkästä koostuva 65 minuuttinen levy ei todellakaan ole kovin koherentti kuuntelukokemus, mutta parhaat ja pidemmät kappaleet palkitsevat silti. Ja taustamusiikkina levy toimii mainiosti myös koko kestossaan.
Parhaat biisit: ”Houston”, ”Sextant”, ”Apollo 11 Launch”, ”The Landing”
***½
30. Forgas Band Phenomena : L’Oreille Electrique
L’Oreille Electrique rumpali Patrick Forgasin perustaman seitsenhenkisen ranskalaisbändin kuudes studiolevy.
Forgas Band Phenomanan musiikki on vauhdikasta jazz-rockia jossa on vahvasti mukana myös progressiivisen rockin sävyjä. Viulut, saksofonit, flyygelitorvi ja trumpetti rikastavat myös koskettimia ja sähkökitaraa käyttävän bändin sointia mukavasti.
Kuusi pitkähköä (10-12 min.) biisiä sisältävä L’Oreille Electrique ei tuo mitään radikaalisti uutta pöytään verrattuna yhtyeen aikaisempiin saavutuksiin, mutta miellyttävää kuunneltavaa se silti on bändin faneille.
Paras biisi: ”Septième ciel”
***½
31. Needlepoint : The Diary of Robert Reverie
Canterbury-skene tuntuu minusta aika tiukasti paitsi paikkaan niin myös aikaan (70-luku) sidotulta jutulta. Nykyään ilmestyy hyvin harvoin levyjä jotka olisi helppo liittää luontevasti Canterburyn alle. 2010 aloittanut norjalainen Needlepoint ei tietenkään kotiseutunsa johdosta voi Canterburyn-skenen speksejä 100% täyttää, musiikillisesti sen soittamassa jazzin ja rockin sekoituksessa on samanlaista leppoisaa kotikutoisuutta kuin Canterbury-bändeillä usein.
Needlepointin kolmas studiolevy The Diary of Robert Reverien soundi-maailmakin on kuin suoraan Caravanin tai Soft Machinen ensimmäisiltä albumeilta 60- ja 70-luvun vaihteesta. Urku vonguttelee kuin Dave Sinclairilla on konsanaan ja fuzz-basso surisee ja murisee kuin Hugh Hopperin käsissä.
Ihan esikuviensa taholle norskit eivät kuitenkaan yllä tällä kolmannella levyllään The Diary of Robert Reverie joka on kuitenkin pieni parannus kahteen aiempaan levyyn nähden. Needlepointin musiikki ei ole samalla tavalla leuat loksauttavan kompleksista kuin Soft Machinella hurjimmillaan eikä toisaalta yhtä koukuttavan melodista kuin Caravanilla parhaimmillaan. Suunta bändillä on kuitenkin oikea ja The Diary of Robert Reverie miellyttää varmasti etenkin monia sellaisia proge-faneja jotka eivät kaipaa musiikkiinsa mitään turhia moderneja kotkotuksia.
Parhaat biisit: ”On The Floor”, ”All Kinds Of Clouds”
***½
32. Hampshire & Foat : Nightshade
Hampshire & Foat duo eli Englannin jazz-skenestä ponnistavat Warren Hampshire ja Greg Foat ovat työskennellyt muutaman vuoden yhdessä ja Nightshade on heidän kolmas yhteinen albuminsa. Duon musiikki ei varsinaisesti ole jazzia vaan enemmänkin aika huolellisesti sävellettyä kamari-folkkia.
Nightshaden alanimi on “Library Music Vol. 1” mikä ei ehkä ole kovin lupaavaa, mutta levyn, ikään kuin kuvitteellisille elokuville, sävelletyt rauhalliset ja akustiset kappaleet ovat varsin kauniita ja parhaimmillaan jopa hurmaavia. Välillä liikutaan western-tunnelmissa, välillä tehdään musiikkia jännärin taustalle ja välillä pistäydytään Japaniin, mutta levy toimii silti yllättävän hyvin myös yhtenäisenä kuuntelukokemuksena. Soitinvalikoimassa kuullaan mm. autoharppua, koskettimia, huuliharppua, huilua, pianoa, rumpuja ja jousia.
Nightshade on miellyttävä levy esimerkiksi työnteon taustamusiikiksi, mutta kestää myös aktiivikuuntelua.
Parhaat biisit: ”Jasmine” ja ”Mariposa Lily”
***½
33. Camembert : Negative Toe
Ranskalaisen Camembertin toinen levy Negative Toe on suhteellisen monimutkainen coctail jazz-rockia ja progressiivista rockia.
Jotkut ovat kuulleet Camembertin musiikissa zeuhl – ja Canterbury-vaikutteita, mutta minusta ylivoimaisesti selkein vaikute on kyllä Frank Zappa ja etenkin hänen musiikkinsa Waka/Jawakan ja The Grand Wazoon ajoilta.
Hetkittäin levyn riehakkaasta melskeestä tulee kyllä mieleen Shakespearen Macbethin suuhun kirjoittama lausahdus ”… full of sound and fury, signifying nothing”. Negative Toen musiikki on makeaa ja täyteläistä, mutta silti jotenkin tyhjää.
Levyn kohokohta on sen pisin kappale eli 15 minuuttia kestävä ”Fecondee par un extra-terrestre” joka yltyy suureellisimmillaan aikamoiseksi ilotulitukseksi.
Paras biisi: ”Fecondee par un extra-terrestre”
***½
34. Perfect Beings: Vier
Vier on 2010 perustetun amerikkalaisen Perfect Beingsin (vaatimaton nimi!) kolmas studioalbumi. Levyn nimen saksalainen sana ”neljä” ei siis viittaa levyn järjestysnumeroon vaan siihen että levy koostuu neljästä pitkästä suitesta jotka kaikki on jaettu joko neljään tai viiteen osaan.
Vierin musiikki taitavaa, hyvin modernin, mutta toisaalta samaan aikaan suht perinteisen, kuuloista sinfonista progea. Yhtyeen tyylissä on havaittavissa vaikutteita etenkin Yesiltä ja hieman Gentle Giantilta, mutta mukana on vaikutteita myös 80-luvun sliipatusta art rockista ja näistä aineksista syntyy varsin omaperäinen lopputulos. Etenkin Ryan Hurtgenin vokaaliosuudet ovat hienoja ja puhaltimet tuovat koskettimet-rummut-basso-kitara-kvartetin sointiin kaivattua vaihtelua. Enemmänkin puhaltimia olisi kyllä mielellään kuullut. Japanilaiset instrumentit erhu ja koto tuovat eksotiikkaa muutamassa kohtaa.
Vierin ongelma on että vaikka materiaali on pääosin laaduksta se ei kuitenkaan ole aivan riittävän hyvää kantamaan levyn peräti 72 minuuttista kestoa. Vier on auttamattoman ylipitkä albumi. Harmillista etenkin koska muutamaa utuisinta new age -henkistä osuutta olisi hyvin voinut lyhentää reippaasti tai jättää kokonaan pois. Perfect Beings kuitenkin osoittaa Vierillä potentiaalinsa nousta nyky-progen ihan kirkkaimpaan kärkeen. Ehkä jo ensi levyllä?
Parhaat biisit: ”Enter The Center”, ”Turn Off The World”, ”Mysteries Not Answers”, ”Lord Wind”
***½
35. GoGo Penguin: A Humdrum Star
A Humdrum Star on brittiläisen jazz-trio GoGo Penguinin neljäs studioalbumi. A Humdrum Starilla GoGo Penguin jatkaa drum & bass henkisen electronican yhdistämistä akustiseen jazziin ja limittää onnistuneesti keskenään lyyrisiä tunnelmia ja räväkämpiä rytmisiä osuuksia. Erityisesti Nick Blackan akustinen basso yhdistettynä elektroniseen säkätykseen on hieno oivallus yhtyeeltä. Kokonaisuuden tasolla biisimateriaali ei ihan täysin kanna ja osa kappaleista jää hieman yhdentekeviksi. Mielestäni edellinen levy Man Made Object (2016) oli sävellyksiltään aavistuksen verran terävämpi tapaus.
***½
36. Bubu: El Eco del Sol
Argentiinalainen Bubu ei hötkyile: mainio esikoislevy Anabelas ilmestyi vuonna 1978 ja nyt saimme tasan 40 vuotta myöhemmin sille jatkoa. Ihan Anabelasin tasolle ei El Eco del Sol yllä, mutta mainiota vauhdikasta ja värikästä progeilua se silti on. Bändin musiikki on edelleen valoisaa, kevyehköä ja rikkaasti sovitettua viuluineen ja saksofoneineen. Etenkin 9 minuuttinen nimibiisi on hienoa musiikkia, mutta myös kansanmusiikkisävyjä sisältävä ”Omer” toimii mainiosti.
Parhaat biisit: ”El Eco del Sol” ja ”Omer”
***½
37. Gleb Kolyadin : s/t
iamthemorningista tutun venäläisen kosketinsoitinvirtuoosi Gleb Kolyadin ensimmäinen nimetön soololevy (2018) ei ole yhtään hassumpi tapaus. Hyvällä maulla toteutettua sinfonista progea jossa kosketinsoittimilla on suuri rooli. Akustista pianoa kuullaan myös paljon mikä on nykyisessä proge-skenessä piristävä poikkeus. Kolyadin sävellyksissä kuuluu vaikutteita mm. ELP:sta, mutta myös Kolyadin oma klassinen koulutus kuuluu monissa levyn lyyrisemmissä kappaleissa.
Rytmiryhmäkseen Kolyadin on saanut kovan kaksikon: Gavin Harrisonin ja Nick Beggsin. Lisäksi levyllä on mukana myös nimekäs vierailijakaarti pienemmissä rooleissa: mm. Steve Hogarth (päävokalisti kahdessa kappaleessa), , Jordan Rudess ja Theo Travis antavat oman panoksensa levylle.
Ainakin omaan makuuni tämä Kolyadin soololevy toimii huomattavasti paremmin kuin iamthemorningin jotenkin geneerisempi perusprogeilu.
Paras biisi: ”Kaleidoscope”
***½
38. Angles 3: Parede
Ruotsalainen saksofonisti Martin Kuchen (s.1966) johtaa monia eri kokoonpanoja tunnuksella Angles. Perässä vain vaihtuu numero sen mukaan kuinka montaa henkeä missäkin kokoomnpanossa on mukana. Yhdeksänhenkinen Angles 9 teki vuonna 2017 yhden vuoden hienoimmista jazz-levyistä eli hurjan Disappeared Behind The Sunin. Kuten tämän uuden kokoonpanon nimestä voi päätelläl tällä kertaa kyseessä on trioksi skaalattu kokoonpano. Kuchenin rinnalla soittaa siis vain rumpali Kjell Nordeson ja basisti Ingebrigt Haker Flate.
Parede on Portugalissa äänitetty livealbumi jonka repertuaarina toimii pääosin eri Angles-kokoonpanojen repertuaari, mutta luonnollisesti hyvin erilaiseksi sovitettuna ja runsaasti improvisointia sisältäen. Meno on vauhdikasta ja riehakasta avantgarde jazzin ja afrobeatin sekoitusta. Kuchenin saksofoni-soundin on kaikkea muuta kuin kepeää, puhdasta ja rauhallista. Kuchen riipii soittimistaan irti varsin riipivän ruosteisia ääniä. Ja hyvä niin! Angles 9:in massiivisesta ”Equality & Deathista” kuullaan huima riisutun pelkistetty, lähes punkahtava versio.
Aivan yhtä hyvin Angles 3:sen pelkistetty ja vapaampi ote ei minuun pure kuin Angles 9:n tiukempi ja suurempi soundi ja osassa Pareden neljässä (9-22 minuuttisia) pitkässä biisissä on hieman löysiä ja tylsiäkin osuuksia. ”Satan In Plain Clothesin” pitkä bassosoolo ei esimerkiksi oikein levyltä jaksa sykähdyttää vaikka livenä luultavasti olisikin hauskaa kuunneltavaa ja katseltavaa.
Paras biisi: ”Equality & Death (Mothers, Fathers, Where Are Ye?)”
***½
39. Fire!: The Hands
The Hands on 2008 perustetun ruotsalaisen avantgardeen kallellaan olevaa jazz-rockia soittavan Fire! -trion kuudes studioalbumi. Trio koostuu saksofonisti Mats Gustafssonista tenor basisti Johan Berthlingistä ja Anglesistakin tutusta rumpali Andreas Werlinistä.
The Handsin kuulostaa välillä lähes hevimetallililta simppeleine riffitttelyineen (”The Hands”) ja sitten taas välillä krautrock-maiselta jumittelulta jonka päälle ladotaan todella villiä ja rupista avantgardemaista saksofoni-revittelyä (”When Her lips Collapsed”). Enimmäkseen meininki on aika painostavaa ja väkivaltaista, mutta välillä sentään hiljennytään tunnelmoimaan tosin aika synkästi silloinkin kuten matalassa rekisterissä tummasti pörisevässä ”Touches Me with the Tips of Wonderissa”.
Levyn tiukka 39 minuutin kesto on juuri sopiva aika näin ärjylle väännölle suurempi annos olisi luultavasti käynyt liian raskaaksi.
Parhaat biisit: ”When Her lips Collapsed” ja ”Washing Your Heart in Filth”
***½
40. The Pineapple Thief: Dissolution
Dissolution on vuonna 1999 kitaristi/laulaja Bruce Soordin sooloprojektina alkaneen The Pineapple Thiefin 12. studioalbumi. Sittemmin The Pineapple Thiefistä on tullut enemmän oikea bändi vaikka Soor hommaa selkeästi yhä vetääkin. Vertailukohta Porcupine Treehen ja sen suhteeseen Steven Wilsoniin on siis selvä paitsi johtaja-hierarkisesti niin myös musiikillisesti. Molemmat bändit ovat aina tasapainoilleet popin ja progen välissä vaihtelevasti hieman enemmän suuntaan tai toiseen kallistuen.
The Pineapple Thiefillä suunta viime vuosina on ollut enemmän pop kuin proge ja Dissolutionilla bändi jatkaakin viime vuosiensa linjalla eli kompaktien noin neliminuuttisten pop-rallien tehtailua. Toki kappaleissa yhä on häivähdys progressiivisen rockin tuntua. Jälkimmäistä elementtiä vahvistaa etenkin rumpali Gavin Harrisonin (Porcupine Tree, King Crimson) vahva rytminen ote. Harrison on mestari synkopoimaan tavallisen 4/4 tahtilajinkin kiinnostavan kuuloiseksi. Harrison oli jo edellisen levyn sessioiden loppuvaiheissa mukana, mutta nyt hän oli Dissolutionin teossa mukana alusta alkaen ja hän on bändin virallinen jäsen. Harrisonin panos sovituksissa ja rytmien luonnissa on ollut niin suuri että Soord on myöntänyt hänelle säveltäjäkrediitin melkein jokaiseen biisiin.
Dissolutionin parhaat biisit kuten ”All That You’ve Got” sekoittavat juuri oikealla tavalla tarttuvia pop-koukkuja ja pieniä proge-kiemuroita, mutta osa kappaleista jää hieman yhdetekeviksi kuten niin usein ennenkin. Stupid Dream/Lightbulb Sun -kauden Porcupine Treetä fanittavat löytävät kuitenkin varmasti paljon kuunneltavaa Dissolutioniltakin.
Parhaat biisit: ”Not Naming Any Names”, ”Threatening War”, ”All That You’ve Got”
***½
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 