Levyarvio: Porcupine Tree – Signify (1996)

Signify on Porcupine Treen neljäs studiolevy.

Porcupine Tree käynnistyi Steven Wilsonin (s. 1967) projetina vuonna 1987. Samoihin aikoihin Tim Bownessin kanssa perustettu No-Man oli Wilsonin pääprojekti. No-Manilla tähdättiin todelliseen läpimurtoon ja Porcupine Tree oli pitkään vain eräänlaista hassuttelua tai harrastelua.

Porcupine Treen ensimmäinen oikea levy oli aiempien kasettijulkaisuiden pohjalta rakennettu On the Sunday of Life… (1992). Vielä tässäkin vaiheessa Porcupine Tree oli tiukasti Wilsonin yhden miehen projekti (Alan Duffy tosin kirjoitti sanoituksia). Debyytti on hieman köpöinen, mutta viehättävä päivitys, tai oikeastaan pastissi, 60/70-luvun taitteen psykedeelisestä rockista ja progesta. Etenkin Syd Barrettin aikainen Pink Floyd lienee ollut Wilsonille keskeinen johtotähti tuohon aikaan. 

Seuraavalla levyllä Up The Downstair (1993) tunnelmat vakavoituivat. Up The Downstairilla kanavoitiin edelleen Pink Floydia, mutta nyt mukaan tuli myös vahvoja vaikutteita 90-luvun kokeellista electronicaa julkaisevilta artisteilta. Nämä vaikutteet olivat vielä korostuneemmin esillä 30 minuuttia kestävällä sinkku-julkaisulla Voyage 64 joka julkaistiin samoihin aikoihin.

Up The Downstairilla Wilsonin tukena oli ensimmäistä kertaa myös muita muusikoita. Basisti Colin Edwinin ja Japanin entisen kosketinsoittajan Richard Barbierin panos levyllä rajoittui kuitenkin vielä vain yhteen kappaleeseen.

Vuonna 1995 ilmestyneellä The Sky Moves Sidewaysilla käynnistyi Porcupine Treen kehitys oikeaksi bändiksi. Wilson dominoi edelleen yhtyeen äänikuvaa, mutta Edwin ja Barbieri olivat nyt yhtyeen virallisia jäseniä ja saivat instrumentalisteina isomman roolin. The Sky Moves Sidewaysilla mukaan saatiin myös ensimmäistä kertaa oikeat rummut kun yhtyeeseen liittyi rumpali Chris Maitland. The Sky Moves Sideways on kuitenkin edelleen enemmän yhden miehen yhtye vahvistettuna muilla muusikoilla kuin todellinen bändilevy.

Lue myös: Levyarvio: Porcupine Tree – Closure/Continuation (2022)

Viimeistään The Sky Moves Sidewaysin aikoihin oli alkanut käydä selväksi, että No-Manin läpimurto ei ollut onnistunut kovasta yrittämisestä huolimatta (ja jälkiviisaina voimme nyt todeta, ei onnistunut myöhemminkään). Sivuprojekti Porcupine Treestä oli sen sijaan vaivihkaa tullut se Wilsonin menestyksekkäämpi yhtye. Tämä perustui osittain siihen, että progressiivinen rock teki internetin avustamana uutta nousua monien nuorten bändien vetämänä. Porcupine Tree siis osui kuin vahingossa progressiivisen rockin ”kolmannen aallon” viriiliin joukkoon jonka eturiviä edustivat mm. Spock’s Beard, Echolyn, The Flower Kings ja Änglagård. Näiden yhtyeiden suosio (joka oli toki kaukana todellisesta mainstream-menestyksestä) ruokki toisiaan.

Uusi progressiivinen rock katseli osittain nostalgisesti taaksepäin ja sen markkinarako perustui usein siihen, että se tyydytti fanien ”oikean progen” nälkää kun alkuperäiset genren yhtyeet olivat yksinkertaistaneet musiikkiaan 80-luvun alkupuolella. Myös Porcupine Treen suosiota siivitti nimenomaan sen kumartelu Pink Floydin kulta-aikojen suuntaan. The Sky Moves Sidewaysilla vaikutteet etenkin 70-luvun puolivälin Floyd-musiikkiin olivat jo niin selviä, että se on hetkittäin suorastaan vaivaannuttavaa kuultavaa. Wilson itsekin katui liiallista uppoamistaan Floyd-nostalgiaan pian albumin julkaisun jälkeen ja päätti tehdä seuraavalla levyllä merkittäviä korjausliikkeitä.

Keskeinen muutos levyllä on, että Signify ei ole enää pelkkä Steven Wilson -show satunnaisilla vierailijoilla vaan Edwin, Maitland ja Barbieri saavat joka raidalla merkittävän rooliin instrumentalisteina. Useat biiseistä oli kuitenkin Wilsonin tarkkaan demoamia joten monessa kohtaa muiden bändin jäsenten tehtäväksi jäi vain toistaa ”oikeilla” instrumenteilla se mitä Wilson oli syntetisaattoreillaan ja ohjelmoinnellaan alunperin demonnut. Muiden muusikoiden panos on silti merkittävä ja etenkin oikea rytmiryhmä tuo musiikkiin aivan uudenlaista eloa ja groovea.

Merkittävämpi uudistus oli kuitenkin se, että Wilson laajensi Signifylla vaikutteidensa kirjoa. Aiempien Floyd -ja spacerock-tunnelmien rinnalla nousee erityisen vahvoja vaikutteita krautrockista ja progressiivisen rockin vaikutteet tuntuvat tulevan muutenkin aiempaa laajemmalta pohjalta. Erilaisten puhe-sämplejen ja toisaalta abstraktien syntetisaattorisoundien kirjo tuovat puolestaan mukanaan aiempaa avantgardistisempaa otetta.

Pink Floyd kuuluu yhä musiikissa, mutta yksittäisten biisien vaikutus ei ole enää niin selvä ja suorista imitaatiosta ollaan siirrytty ikään kuin toistamaan samaa kokeellista eetosta omasta näkökulmasta. Mitään suoria Animals -lainoja Signifylla ei ole, mutta molempien levyjen synkässä ja painostavassa tunnelmassa on jotain samaa ja etenkin sanoitusten kyynisessä asenteessa on samoja yhtymäkohtia vaikkei Wilsonin tekstit olekaan samalla tavalla poliittisia kuin Roger Watersin.

Signify ei ole varsinainen konseptialbumi, mutta monet sen kappaleista viittaavaat ihmisille ominaiseen tarpeeseen saavuttaa jotain merkittävää. Luoda omalle elämälle joku merkitys ja jättää edes jollain pienellä tavalla jokin jälki itsestään tälle planeetalle. Kukin meistä tavoittelee tuota merkittävyyttä tietenkin omilla tavoillaan ja niihin omat kipupisteensä liittäen.

Uutta Signifylla on myös kappaleiden aiempaa tiiviimpi formaatti. 62 minuuttinen levy koostuu, jos unohdetaan pari lyhyttä välikettä, pääosin 3-9 minuuttisista raidoista jotka noudattelevat aiempaa tarkemmin populaarimusiikin rakenteita niitä toki usein venyttäen ja vanuttaen.

Porcupine Tree vuonna 1996.
Lue myös

Levy käynnistyy alle kaksi minuuttisella introlla ”Bornlivedie” jolla jostain vanhasta radio-ohjelmasta napattu miesääni tokaisee tasaisen rauhoittavalla äänellä And we invite you, wherever you are, whether you’re at home, or whatever / To kick your shoes off and put your feet up, and lean back and / Get yourself a cup of coffee or something, and just relax and / Join us in enjoying some very quiet and / Romantic and relaxed music for a couple of hours. Tämä on tietenkin peri-brittiläistä sarkasmia sillä luvassa ei todellakaan rentouttavaa ja romanttista musiikkia.

Asian tekee selväksi varsinaisesti albumin käynnistävä lujaa päällekäyvä nimiraita. ”Signify” on hieman yli kolme minuuttinen instrumentaali joka tuo selkeiten pintaan levyn krautrock-vaikutteet. Biisin alkuperäinen demo oli ilmeisesti aivan puhdasta krautrockia, mutta bändisovitus vei sitä uuteen suuntaan. Ja varsin kiinnostavalla tavalla. Etenkään Maitlandille krautrock ei sanonut mitään ja ilmeisesti juuri hänen vaikutuksestaan biisi muuttui energisemmäksi ja mukaan tuli selviä Rush -vaikutteita. Lopputuloksena rajusti riffittelevä biisi onkin sitten varsin kummallinen hybridi Neu!:n ”Hallogalloa” ja Rushin ”YYZ”:iä. ”Signifyn” metallinen riffi jonka seassa kiemurtelee välillä kiehtovasti Barbierin repaleisia syntetisaattoritekstuureja viittaa myös Porcupine Treen metallisempaan tulevaisuuteen. Tavallaan yksinkertaisen rakenteen omaava ja aggressiivisesti päällekäyvä raita tuo mieleen myös King Crimsonin ”Redin”.

”Signify” on malliesimerkki siitä että ei haittaa vaikka vaikutteiden lähde paistaisi läpi selvästi kunhan vaikutteita otetaan riittävän monesta suunnasta ja niistä kiehautetaan riittävän omaperäinen uusi keitos.

Seuraava kappale ”The Sleep Of No Dreaming” rauhoittaa aluksi tunnelmia. Kevyesti pumppaavan hammond-kuvion päälle rakentuu tummasävyinen tunnelmointi joka kertosäkeissään räjähtää rajuihin nostatuksiin. Edwin loihtii yöllistä tunnelmaa välillä kontrabassolla ja Maitlandin energinen rumpalointi potkii kappaletta tyydyttävästi eteenpäin. Shakespearen Hamletista nimensä napannut ”The Sleep Of No Dreaming” esittelee Wilsonin aiempaa synkemmät lyriikat joista kuvaa antaa etenkin tämä hilpeät säkeet: ”At the age of sixteen I grew out of hope / I regarded the cosmos through a circle of rope”. Levyn teemaan istuen kappale tuntuukin viittaavan tuskaan tai ehkä turtuneisuuteen jota koetaan ilman siiheen sisältyvää merkityksellisyyttä.

”The Sleep Of No Dreamingin” jälkeen kuullaan lyhyt aavemainen ambient-instrumentaali ”Pagan” jonka kautta siirrytään levyn sinkkujulkaisuun ”Waiting Phase One”.

”Waiting Phase One” on levyn keveintä antia kappale jossa Porcupine Tree lähestyy selkeimmin valtavirran pop/rock-musiikkia tosin varsin taiteellisella otteella. Kappaletta kannattelee Wilsonin mainio kitarointi ja kaunis laulumelodia, mutta etenkin komeagroove joka on pääosin Edwinin yksinkertaisesti, mutta notkeasti pumppaavan bassolinjan ansiota. Sanoituksissa on kevyesti pervo sivumaku S/M -viittauksineen mikä yhdistää sitä levyn jansikuvaan. Graafikko John Blackfordin ottamassa kuvassa 1920-luvun vaatteisiin puettu nainen roikkuu köysissä varsin epämukavan oloisessa asennossa. ”Waiting Phase One” -sinkku ei yltänyt listoille Briteissä eikä muuallakaan.

”Waiting Phase Two” on yli kuusi minuuttinen instrumentaalinen kooda itseään lyhyemmälle ”Waiting Phase Onelle”. Hypnoottisen, ilmeisesti käsirummuilla soitetun, rytmin päälle rakentuu mainio psykedeelinen tunnelma jota katkotaan erilaisilla sähkökitaralla ja syntetisaattoreilla luoduilla hälyäänillä. Puolivälissä Maitland loikkaa takomaan rumpusettiään ja kappaleen intensiteetti kasvaa komealla tavalla ja Wilsonin soittaa sinne tänne lasersädemäisesti kimpoilevan kitarasoolon. Tavallaan ”Waiting Phase Two” on Signifyn kappaleista eniten yhtyeen menneisyyteen katsova raita, mutta lopputulos on huomattavasti tyydyttävämpi kuin aiemmin nyt kun Wilsonilla on takanaan Maitlandin ja Edwinin väkevä rytmiryhmä. Molemmat ovat erinomaisia muusikoita. Ei ehkä eturivin virtuooseja, mutta tyylitaju on molemmilla enemmän kuin kohdillaan ja tekniikka toki hallussa myös riittävällä tavalla. Maitland ja Edwin saavat musiikin myös groovaamaan maukkaalla tavalla mikä ei progressiivisen rockin parissa ole mikään itsestäänselvyys.

”Sever” on synkkä laulu joka kulkee Edwinin paksun bassolinjan varassa. Maitland terävästi iskevät crash-peltien lyönnit luovat jyrkkää kontrasti Edwinin pyöreästi soivalle bassolle. Välissä Wilson riffittelee sähkökiteralla ja Barbieri taikoo sekaan kaikenlaista surinaa syntetisaattoreillaan. Kertosäkeessä kuullaan kauniita lauluharmonioita Maitlandilta. Lopussa kappaleen äänikuva alkaa olla varsin täyteen ahdettu kun mukaan ujutetaan monenlaisia puhesämplejä joista vaikuttavinta antia on demoniselta kuulostavan saarnaajan messuaminen johon yhdistyy maaninen nauru. ”Hallelujah, hallelujah, hallelujah.. that’s the only way to survive, is on your knees”.

Yli seitsemän minuuttinen ”Idiot Prayer” keventää hieman tunnelmaa. Kappale alkaa leijailevana ambienttina jonka taustalla puksuttaa retro-henkinen rumpukone. Rytmejä halkoo huilumaisesti soiva syntetisaattori. Parin minuutin kohdilla kappale kasvaa tuhdimmin soivaksi ohjelmoitujen teknorytmien myötä jotka tuovat mukanaan ajanmukaisempaa henkeä joka tosin sekin tuntuu tässä vaiheessa hieman vanhentuneelta.  Tumph-tumph -rytmien seassa kuullaan jälleen satunnaisia pätkiä puhetta ja Wilsonin kuulasta sähkökitarointia ja Barbierin syntetisaattori pyyhkäisyitä. Lopussa kierroksia nostetaan vielä kerran ja rytmisen jumputuksen sekaan isketään Wilsonin vimmaisesti suriseva sähkökitara. Lopulta kappale hiipuu futuristisesti kuplivien syntetisaattoriäänien saattelemana.

”Every Home Is Wired” on surumielinen kappale jossa Wilson laulaa ensimmäistä kertaa internetin yhteiskuntaa rapauttavista puolista. Tämä on aihe johon hän palaisi urallaan useita kertoja. Suht abstraktit ja runolliset tekstit ovat omalla tavallaan varsin kaukonäköiset. Etenkin kun muistetaan miten paljon optimismia internetiin liittyi vielä 90-luvun jälkipuoliskolla ja pitkään sen jälkeenkin. Musiikillisesti”Every Home Is Wired” on suht kevyt kappale. Wilsonin säestää itseään itseään akustisella kitaralla ja taustalla liukuu aavemaiset syntetisaattorimatot. Moniäänisesti laulettu kertosäe kuvastaa hienosti tietoverkoissa leijailevaa tietoisuutta. Rummut tulevat mukaan vasta aivan loppupuolella ja se onkin hieno hetki sillä rummut on kaiutettu todella väkevästi mikä synnyttää upean poukkoilevan efektin jonka seassa Edwin sooloilee kontrabassollaan. ”Every Home Is Wired” on toistaiseksi paras osoitus Wilsonin, välillä liikaakin, ylistetyistä studiotaidoista. Signify kuulostaa toki yleisemminkin huomattavasti paremmalta kuin yhtyeen aiemmat levyt.

”Friend, in these days you need more than advice / With this satanic invasion from legion diabolic, you need Christ”.  Näillä dramaattisilla sanoilla alkaa ”Intermediate Jesus”. Lähteenä on jälleen joku tuntemattomaksi jäävä saarnaaja. Vaikka Signify on Porcupine Treen ensimmäinen todellinen bändialbumi niin käytänössä yhtye ei mahtunut soittamaan Wilsonin pienessä kotistudiossa samaan aikaan vaan musiikki koottiin yksittäisesti äänitetyistä soittosuorituksista. Poikkeuksena ”Intermediate Jesus” jonka bändi jammaili kasaan yhdessä soittaen. Sessiot olivat niin onnistuneet, että niiden pohjalta julkaistiin myöhemmin kokonainen albumi nimeltä Metanoia (1998) joka kokoaa yhteen tunnin verran yhtyeen improvisaatioita. Metanoia on viehättävä kuriositeetti Porcupine Treen tuotannossa. Tyylillisesti ”Intermediate Jesus” viittaa jälleen Porcupine Treen aiempaan tuotantoon psykedeelisesti soivan avaruusrockinsa myötä, mutta lopputulos on jälleen huomattavasti aiempaa väkevämpää kun sitä on soittamassa oikea bändi. Etenkin Maitlandin tarmokas rumpalointi on upeaa kuultavaa.

”Light Mass Prayers” on ainutlaatuisuus Porcupine Treen katalogissa siinä mielessä, että se on ainoa kappale yhtyeen katalogissa josta Wilson ei napannut itselleen sävellyskrediittiä. ”Light Mass Prayers” on Maitlandin sävellys (Maitlandin itsensä mukaan Wilsonin panos oli niin suuri, että myös hän olisi ansainnut krediitin), mutta vastoin odotuksia se ei suinkaan ole mikään rumpusoolo vaan itseasiassa täysin rummuton ambient-raita joka perustuu eteerisesti velloviin syntetisaattoriääniin ja Maitlandin itseänsä sanattomasti laulamiin vokaaleihin jotka luovat kuoromaisen efektin. ”Light Mass Prayers” ei varmasti toimisi itsenäisenä kappaleena lainkaan, mutta albumin kontekstissa se on suht onnistunut välike tosin aavistuksen liian pitkä.

This has become a full-time career
To die young, would take only 21 years
Gun down a school or blow up a car
The media circus will make you a star

”Dark Matter”

Levyn päättää yhdeksän minuuttinen ”Dark Matter” joka lienee Signifyn tunnetuin raita sillä Porcupine Tree on soittanut sitä livenä satunnaisesti vielä 2000-luvullakin. ”Dark Matterin” työnimenä oli ”Tour Song” ja siinä vaiheessa sen sanoitukset keskittyivät tilittämään kiertuelämän puuduttavuutta rock-muusikon näkökulmasta. Bändin kannustamana Wilson muutti sanoituksia universaalimpaan suuntaan vaikka ne edelleen tuntuvat käsittelevän kuuluisuuden ja merkityksellisyyden (tai merkityksettömyyden) tematiikkaa muusikon näkökulmasta. Kylmästi soivilla syntetisaattoripyyhkäisyillä alkava kappale on hidas ja tunnelmallinen raita jota värittää rikkaat lauluharmonia ja loppupuolella kuultava kitaran ja bassokitaran unisono-riffittely joka tuntuu antavan esimakua Porcupine Treen tulevasta flirttailusta metallimusiikin kanssa.

Aivan lopussa kuullaan vielä puhesämple joka kontrastoi terävästi levyn alussa kuullun lempeämmän viestin kanssa: ”You’ve just had a heavy session of electroshock therapy / And you’re more relaxed than you’ve been in weeks / All those childhood traumas magically wiped away / Along with most of your personality”,

Noin 20 000 kappaletta myynyt Signify on ensimmäinen levy jolla Porcupine Tree luo jotain aidosti uutta ja merkittävää. Samaan aikaan kyseessä on kuitenkin siirtymävaiheen levy sillä seuraavilla albumeilla yhtye lähti jälleen aivan uuteen suuntaan. Tästä ei tietenkään voi moittia Wilsonia ja kumppaneita, mutta on tavallaan harmi, että Signifyn tonttia ei kaavoitettu jatkossa yhtään pidemmälle.

Parhaat biisit: ”Signify”, ”Waiting Phase Two”, ”Sever”, ”Every Home Is Wired”, ”Dark Matter”

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Steven Wilson – Grace For Drowning (2011)

Kappaleet

  1. Bornlivedie (1:41)
  2. Signify (3:26)
  3. The Sleep of No Dreaming (5:24)
  4. Pagan (1:34)
  5. Waiting Phase One (4:24)
  6. Waiting Phase Two (6:15)
  7. Sever (5:30)
  8. Idiot Prayer (7:37)
  9. Every Home Is Wired (5:08)
  10. Intermediate Jesus (7:29)
  11. Light Mass Prayers (4:28)
  12. Dark Matter (8:57)

Porcupine Tree

Steven Wilson: vokaalit, sähkö- ja akustiset kitarat, samplerit, nauhat, urut, Mellotron, piano, rumpuohjelmointi, soittorasia Richard Barbieri: piano, Hammond, syntetisaattorit (Prophet-V, Roland System 700), nauhat, sekvensserit Colin Edwin: bassokitara, kontrabasso Chris Maitland: rummut, symbaalit, lyömäsoittimet, rumpusilmukat, taustavokaali (5,7,11), koskettimet (11).

Tuottaja: Steven Wilson
Levy-yhtiö: Delerium

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑