Levyarvio: Porcupine Tree – Closure/Continuation (2022)

Closure/Continuation on Porcupine Treen 12. studioalbumi.

Porcupine Treen juuret ulottuvat 80-luvun lopulle jolloin kyse oli vielä vokalisti/kitaristi Steven Wilsonin bändiksi naamioidusta sooloprojektista. Vuoden 1993 Up The Downstair -levyllä soitti vierailijoina basisti Colin Edwin ja kosketinsoittaja Richard Barbieri (ex-Japan) jotka liittyivät yhtyeen jäseniksi seuraavana vuonna rumpali Chris Maitlandin kera. Porcupine Treestä tuli The Sky Moves Sideways (1995) -levyn myötä oikea bändi. Bändi jonka ohjakset olivat kuitenkin tiukasti Wilsonin käsissä joka sävelsi ja sanoitti lähes kaiken yhtyeen musiikin.

Porcupine Treen ensimmäiset levyt olivat psykedelialla maustettua progressiivista rockia joka oli velkaa erityisesti Pink Floydille. 90-luvun lopulla Stupid Dream (1999) ja sitä seurannut (2000) Lightbulb Sun siivosivat yhtyeen soinnista lopullisesti psykedelian ja tilalle tuli aiempaa selvemmin pop – ja alternative rock -vaikutteita. 

Seuraava käännekohta oli vuoden 2002 In Absentia. Maitland korvattiin virtuoosirumpali Gavin Harrisonilla Porcupine Tree ottaen samalla terävän askeleen kohti raskaampaa rokkia. In Absentia ja sitä seurannut Deadwing (2005) flirttailivat progemetallin kanssa. Musiikki pysyi kuitenkin edelleen helposti lähestyttävänä ja mukana oli aina aimo annos pop-sävyjä raskaamman väännön seassa. Tässä vaiheessa Porcupine Tree alkoi ensimmäistä kertaa saavuttamaan myös hieman merkittävämpää menestystä. Henkilökohtaisesti tutustuin Porcupine Treehen vuonna 1998 ja oli palkitsevaa seurata yhtyeen nousua täysin marginaalisesta bändistä isoja areenoita täyttäväksi pikkujättiläiseksi. Yhtyeen menestys huipentui vuonna 2007 ilmestyneeseen Fear Of A Blank Planetiin joka myi maailmanlaajuisesti yli 250 000 kappaletta.

Vuoden 2010 kiertueen jälkeen jatkuvasti menestystään kasvattanut yhtye kuitenkin katosi vähin äänin horisonttiin. Wilson oli käynnistänyt soolouransa vuonna 2008 Insurgentes -levyllä ja kolmanteen soololevyynsä mennessä The Raven That Refused to Sing (And Other Stories) (2013) hän oli jo suositumpi kuin Porcupine Tree koskaan. Näihin aikoihin Wilsonin vakiokommentti ”Porcupine Tree on tauolla ja palaa joskus” alkoi muuttumaan muotoon ”keskityn soolouraani ja Porcupine Tree tuskin palaa enää”.

Porcupine Treen tuhoon ei liittynyt sen suurempaa draamaa. Bändin jäsenet alkoivat vaan olla hieman kyllästyneitä toisiinsa vuosia kestäneen albumi/-kiertue -syklin myötä. Kaikki kokivat myös yhtyeen musiikin alkaneen väljähtyä. Siinä nelikko olikin oikeassa sillä viimeisin levy The Incident (2009) oli jo varsin epäinspiroitunutta vanhan toistoa.

Lopulta Wilson julisti vuosi vuodelta haastatteluissaan yhä painokkaammin että Porcupine Tree ei palaa koskaan. Erityisen uhmakkaiksi nämä kommentit nousivat hänen suunnatessa yhä enemmän popin suuntaan levyillä To The Bone (2017) ja The Future Bites (2021). Wilson kertoi tahtovansa pop-tähdeksi ja julisti samalla kitaramusiikin kuolleeksi.

Myös muilla Porcupine Treen jäsenillä riitti hommaa emoaluksen hyydyttyä. Colin Edwin teki sooloalbumeita ja perusti Pat Mastelotton ja muutaman italialaisen muusikon kanssa progebändi O.R.k:in joka on tehnyt toistaiseksi kolme levyä. Barbieri teki muutaman soololevyn lisäksi yhteistyötä Marillion-vokalisti Steve Hogarthin kanssa. Eniten näkyvyyttä Wilsonin ohella on saanut kuitenkin Harrison joka on esiintynyt lukuisten rumpulehtien kansissa voitettuaan jälleen jonkin ”maailman paras rumpali” -pystin. Hän liittyi myös paitsi The Pineapple Thiefiin niin myös King Crimsonin jäseneksi. Crimsonissa Harrison johti uuden kokoonpanon ”etulinjaan” nostettua kolmen rumpalin ryhmää. Harrisonin tekemisistä kannattaa nostaa esiin myös hänen erinomainen soololevynsä Cheating the Polygraph (2015) joka koostuu omaperäisistä big band -sovituksista Porcupine Treen musiikista.

---

Lue myös: Levyarvio: Pink Floyd – Wish You Were Here (1975)

---

Vuonna 2019 alkanut koronaepidemia näyttelee merkittävää roolia Porcupine Treen paluussa. Koronakaranteenien tehdessä keikkailusta hankalaa monet yhtyeet vetäytyivät studioihin työstämään uutta materiaalia. Näin teki lopulta myös Porcupine Tree. Koronan vaikutus taisi motivoida Wilsonia myös muilla tavoin. Hänen kunnianhimoinen The Future Bites -kiertue siirtyi ensin kuukausikaupalla ja peruuntui lopulta kokonaan korona-rajoituksiin vedoten. Huhujen mukaan Wilsonin buukkaamille isoille areenoille ei oltu myyty lippuja odotetulla tavalla. Peruuntunut kiertue oletettavasti aiheutti Wilsonille merkittävät tappiot ja kun samaan aikaan hänen pop-taivaalle tähynneet kaksi viimeistä levyä olivatkin, ironista kyllä, myyneet vähemmän kuin niitä edeltänyt progelevy Hand. Cannot. Erase. (2015) on ymmärrettävää Porcupine Tree alkoi näyttämään taas houkuttelevalta turvasatamalta.

Porcupine Treen paluuta ei tarvinnut kuitenkaan aloittaa nollasta sillä Wilson ja Harrison olivat työstäneet salassa uutta musiikkia yhtye mielessään jo 2012 alkaen. Näissä sessioissa syntyi ainakin ”Harridanin” ja  ”Chimera’s Wreckin” ensimmäiset versiot. Wilson ja Harrison ilmeisesti työstivät kappaleita aina silloin tällöin vuosien varrella, mutta todenteolla työ jatkui vasta syksyllä 2021. Barbieri kutsuttiin mukaan Wilsonin ja Harrisonin jameihin ja pian kävi selväksi että Porcupine Treen paluu tapahtuisi tällä triolla ilman Edwiniä. Syyksi tähän kolmikko on antanut lähinnä sen että Wilson soitti uusissa sessioissa bassoa (ja itseasiassa sävelsi suuren osan materiaalista nimenomaan bassokitaralla) eikä Edwinille täten ollut käyttöä. Asian sinetöi heidän mielestään se seikka ettei Edwin ollut osoittanut tauon aikana lainkaan mielenkiintoa Porcupine Treetä kohtaan ja oli ilmeisesti ollut passiiviinen jo yhtyeen viimeisinä vuosina. Fanien keskuudessa on huhuttu välirikosta Wilsonin ja Edwinin kesken, mutta vahvistusta asialle ei ole saatu. Edwin itse on kertonut yllättyneensä Porcupine Treen paluusta. Hän oli kuullut asiasta vasta siinä vaiheessa kun Wilson lähetti meilin jonka sanoma ilmeisesti oli suunnilleen: ”Tehtiin levy, et ole mukana”. Tämän jälkeen yhteyttä otti Wilsonin lakimies. Oletettavasti sopimuksen kera jolla Edwin ostettiin ulos bändistä. Jäätävää. Mutta sellaista ammattimaisten bändien toiminta välillä on.

Edwinin kohtelu oli kylmä kyytiä, mutta muuten uusi Porcupine Tree tuntuu olevan aiempaa toverillisempi kollektiivi.Siinä missä aiempien levyjen musiikki syntyi pääosin niin että Wilson teki tarkat demot joiden pohjalta muut muusikot sitten soittivat omat osuutensa niin Closure/Continuation on selkeämmin oikea demokraattinen bändialbumi. Levyn seitsemästä raidasta vain yksi on merkitty pelkästään Wilsonin nimiin. Muista hänen rinnallaan on saanut sävellyskrediitin joko Harrison tai Barbieri. Yksi biiseistä, ”Herd Culling”, on trion yhteistä käsialaa.

---

Lue myös

• Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
• Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
• Review: Present – This Is NOT The End (2024)
• Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
• Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
• Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)

---

Levy käynnistyy Wilsonin bassoriffillä kuin tehden heti selväksi ettei Edwin ole todellakaan enää mukana. Kahdeksan minuuttinen ”Harridan” kulkee Wilsonin tuhdisti soittaman vitoseen menevän pärisevän bassogrooven varassa. Ero Edwinin tyyliin tulee heti hyvin selväksi. Siinä missä Edwin soittaa usein pehmeän legatomaisesti hieman Mick Karnin mieleen tuovalla tyylillä on Wilsonin tyyli kitaristimaisempi ja rämisevämpi. Wilson basson varressa kuulostaa välillä kuin Chris Squirelta rouheimmillaan. Kaiken kaikkiaan Wilsonin basson soitto kautta levyn yllättää positiivisesti ja parhaimmillaan se on juuri ”Harridanilla”.

Bassokitaran ronski sointi tuo yhtyeen soundiin uudenlaista rosoa. Jopa aggressiivisuutta. Vaikka selkeimmät metallivaikutteet ovat karsiutuneet bändin tyylistä kuulostaa musiikki nyt paikoin rankemmalta kuin koskaan aiemmin. Ja koska Wilson on kertonut säveltäneensä suuren osan levystä bassokitaralla on sen rooli myös aivan erilainen kuin aiemmin. Bassokitara ottaa usein roolin joka normaalisti olisi sähkökitaralla ja soittaa usein myös keskeisiä melodisia osia.

”Harridanin” tähti on Wilsonin bassokitara, mutta Harrisonin massiivisesti ja villisti soivat rummut eivät todellakaan häpeä sen rinnalla. Barbierin vähäeleiset syntetisaattoritekstuurit puolestaan tuovat mieleen yhtyeen Signify-levyn. Hienovaraisesti käytetyt sekvenssoidut pulputukset taas viittaavat Wilsonin viimeisimmän soololevyn The Future Bitesin suuntaan. ”Harridan” on oikein hieno startti levylle.

”Harridanin” jälkeen kuullaan levyn ainoa Wilsonin yksinään säveltämä kappale “Of The New Day”. Kappale on valitettavasti levyn vähäisintä antia. Se on hyvin tyypillinen Wilson-balladi joka ei tuo mitään uutta hänen lukuisten saman kaltaisten melankolisten valitusvirsien repertuaariin. Useista tahtilajin vaihdoksistaan huolimatta “Of The New Day” on levyn popmaisinta antia, mutta siitä puuttuu kunnon koukku ja tarttuva melodia jollaisia Porcupine Tree onnistui tarjoilemaan aikoinaan vaikkapa “Lazaruksen” kaltaisella verrokilla.

Levyn kolmas kappale ”Rats Return” palaa ”Harridanin” riehakkaisiin tunnelmiin ja on levyn rankinta antia. Kovaa iskevä biisi sisältää äärimmäisen tehokkaan riffin jonka arvoa tosin heikentää hieman se että se tuntuu hyvin saman henkiseltä kuin ”Luminal” (Wilsonin soololevyltä The Raven That Refused to Sing) Toisaalta riffi soi metallimaisemmin ja onkin levyn selkein viittaus In Absentia -aikakauden Porcupine Treehen. Kiinnostavinta biisissä on Harrisonin taustalla itsepintaisesti soittama morsekoodimaisesti nykivä rytmitys.

“Dignity” on levyn toinen balladi, mutta se on “Of The New Dayta” monipuolisempi ja kiinnostavampi kokonaisuus. Sen rauhallisemmat osiot tuovat mieleen Wilsonin soolobiisin “Drive Home”, mutta kappaleen lihaksikkaampi keskiosa, Wilsonin ärhäkästi murisevan bassokitaran ja kaukana horisontissa ujeltavan sähkökitaran kanssa, kasvattavat sen onneksi reippaasti ohi keskimääräisestä Wilson-balladista. Valitettavasti biisin vokaali-melodiat eivät ole kummoisia ja henkilökohtaisesti olen varsin kyllästynyt Wilsonin yksiulotteiseen laulutyyliin. Toisaalta on onni hän ei tällä levyllä yritä laajentaa ilmaisuaan falsetti-laululla kuin kerran lyhyesti ”Chimera’s Wreck” biisissä. Aiemmat Wilsonin falsetti-yritelmät ovat olleet pelkästään myötähäpeää aiheuttavaa hänen parilla edellisellä soololevyllään, mutta tällä kertaa homma toimii hieman paremmin. Closure/Continuation on kuitenkin tehokkaimmillaan nimenomaan instrumentaalisena ja toisaalta muutamissa suorastaan mantramaisiksi muuttuvissa kertosäe-osioissa joissa laulu sulautuu luontevasti vain yhdeksi osaksi musiikkia.

Levyn muu materiaali syntyi enimmäkseen vuosien varrella, mutta ”Dignityn” perään kuultava ”Herd Culling” on tavallaan tilaustyö. Se on albumin tuorein kappale ja kirjoitettiin aivan viimeiseksi kun bändi koki että levyn draaman kaaresssa on vielä yhden biisin mentävä aukko.

Elektronista sykettä ja raskaita riffejä yhdistelevä ja kimurantissa tahtilajissa kulkeva ”Herd Culling” sisältää kiinnostavan toistuvan ”LIAR” -karjahduksen joka tuo hieman vaihtelua Wilsonin tasapaksuun laulutyyliin. Nokkelasti ”LIAR” huudahdus sekoittuu välillä kevyeseen la-laa -lallatteluun niin ettei aina ole varma kummasta fraasista on kyse.

Myös levyn toiseksi viimeinen biisi ”Walk The Plank” on sen tuoreempaa antia ja kirjoitettiin vasta aivan sessioiden loppuvaiheessa. Se onkin levyn kappaleista se joka viittaa selkeimmin musiikkiin jota Wilson on tehnyt viime vuosina. ”Walk The Plank” on ikään kuin progressiivisempi versio The Future Bitesin elektropopista. Toisaalta biisissä kuuluu myös vahvasti Barbierin soololevyjen tunnelmat ja se onkin Wilsonin ja Barbierin yhteinen sävellys. ”Walk The Plankissa” synteettinen basso sykkii voimakkaasti, Harrisonin rumpuja ympäröi ohjelmoidut rytmit eikä kappaleessa soiteta lainkaan kitaraa. Yhtä räjähtävää särösointua lukuunottamatta (joka sekin saattaa tosin olla peräisin bassokitarasta). ”Walk The Plank” on ihan onnistunut biisi, ja olisi suorastaan ilahduttanut The Future Bitesilla, mutta tuntuu Closure/Continuationilla hieman irralliselta muun biisimateriaalin joukossa.

Levyn päättää sen pisin, ja ehkäpä hienoin biisi, hieman yli yhdeksän minuuttinen ”Chimera’s Wreck”.Kappalealkaa aavemaisena valitusvirtenä joka tuo mieleen Storm Corrosionin (Wilsonin ja Opeth-nokkamies Mikael Åkerfeldtin yhteinen projekti) usvaisen materiaalin. ”Chimera’s Wreck” on ihastuttavan orgaanisesti kehittyvä kappale ja monien eri osiensa johdosta levyn kaikista biiseistä tavallaan lähinnä progressiivisen rockin perusajatusta. Jossain määrin kappale tuntuu myös sitovan yhteen levyn eri suunnat.

”Chimera’s Wreckissä kuullaan myös levyn synkimmät ja kiinnostavimmat sanoitukset jotka tuntuvat luotaavan jonkinlaista keski-iän oivallusta siitä että ei ole oikeastaan karttuneiden vuosien ja kokemuksien myötä todella ymmärtänyt eikä oppinut yhtään mitään elämästä.

Afraid to be (afraid to be)
What I should be (what I should be)
The sum of all (the sum of all)
Of new and old (of new and old)
Experience has made me none the wiser
I’m afraid to be happy and I
Couldn’t care less if I was to die
I’m afraid to be happy and I
Couldn’t care less if I was to die, whoa

Porcupine Treen levyillä on tuotannollisesti hyvä maine ja Closure/Continuation jatkaa laatulinjalla. Itseasiassa reippaasti entisestä parantaen siinä mielessä että siinä missä etenkin 2000-luvun Porcupine Tree -levyt olivat lyttyyn kompressoituja soi Closure/Continuation tyydyttävän dynaamisesti. Soundi on tuhti, muttei missään vaiheessa uuvuttava. Etenkin Harrisonin rummut ja Wilsonin basso kuulostavat erinomaiselta, mutta soundi on muutenkin tasapainoinen. Levy välttää myös joillekin Wilsonin tuotannoille ominaisen steriilin vaikutelman ja kuulostaa studiohinkkauksen sijasta usein siltä kuin kolme muusikkoa todella soittaisivat yhdessä livenä samassa tilassa.

Porcupine Treen paluu oli odotettu tapaus ja Closure/Continuation nousi monessa Euroopan maassa albumilistojen kärkeen julkaisuviikolla. Ilmeisesti se myös tippui sieltä alas päin kuin kivi seuravalla viikolla eli mistään uudesta läpimurrosta ei voida puhua. Saatiinpa vanhoille faneille kuitenkin ostohousut jalkaan lukuisten eri versioiden avulla. Wilsonin nykytyylille tyypillisesti esimerkiksi kaikkia kappaleita ei ole mahdollista saada ostamalla vain levyn karvalakkiversio vaan kolme Closure/Continuationin biisiä on leimattu ”bonus-biiseiksi” ja ne on turhauttavasti mahdollista saada hyllyyn vain ostamalla kallis deluxe edition -versio. Yhteensä noin 18 minuuttia kestävät kolme bonus-biisiä ”Population Three”, ”Never Have”” ja ”Love in the Past Tense” ovat laadukasta kuultavaa, mutta en jää niitä silti erityisesti kaipaamaan vaikka ”Love In The Past Tense” olisi kelvannut hyvin korvaamaan ”Of the New Dayn”. Sinänsä ”karvalakkiversion” 48 minuuttinen kesto on juuri sopiva ja askel oikeaan suuntaan sillä tyypillisesti Porcupine Treen levyt ovat olleet aina hieman ylipitkiä.

Onko Closure/Continuation sitten päätös Porcupine Treen tarinalle vai tasaista jatkumoa ellei peräti uusi alku? Levy ei tarjoa paljoakaan uutta verrattuna Porcupine Treen ja Wilsonin vanhoihin levyihin verrattuna, mutta yhdistelee luontevasti vanhoja tuttuja ja toimivia elementtejä kokonaisuudeksi joka onnistuu enimmäkseen välttämään kierrätyksen tunteen. Closure/Continuation on ikään kuin best-of -kokoelma Wilsonin parhaista maneereista. Tässä mielessä levyn voidaan ajatella olevan enemmänkin päätepiste joka solmii yhteen avoimiksi jääneet langan pätkät kuin uusi uljas alku. Jos allekirjoittaneelle sallitaan kuitenkin pieni spekulointi niin uskon että tulevaisuudessa Wilson tulee keskittymään pääosin soolouraansa, mutta tulee Porcupine Tree palaa noin 3-5 vuoden välein.  Toivottavasti jatkaen Closure/Continuationin viitoittamalla demokraattisemman kokoonpanon tyylillä.

Parhaat biisit: “Harridan”, ”Rats Return”, ”Chimera’s Wreck”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

---

Lue myös: Steven Wilson – Grace For Drowning (2011)

---

Kappaleet

1. ”Harridan” 8:07
2. ”Of the New Day” 4:43
3. ”Rats Return” 5:40
4. ”Dignity” 8:22
5. ”Herd Culling” 7:03
6. ”Walk the Plank” 4:27
7. ”Chimera’s Wreck” 9:39

Porcupine Tree

Steven Wilson: vokaalit, kitarat, bassokitara, piano Richard Barbieri: koskettimet, syntetisaattori Gavin Harrison: rummut, perkussiot

Tuottaja: Porcupine Tree

Levy-yhtiö: Music For Nations