Tutkimattomia ovat progemiesten polut – tai ainakin niille mahtui 1980-luvulla melkoisia harharetkiä. Tuolloin nelikymppiset veteraanit koettivat selvitä edes jotenkin uusien musiikkityylien ja Music Televisionin puristuksessa. Moni yhtye muutti tyyliään yksinkertaisemmaksi, kun musiikkia yritettiin saada paremmin ajan henkeen sopivaksi. Vanhemman kaartin väkeä koetettiin myös sekoitella superkokoonpanoiksi, joista onnenkantamoisten ansiosta saattoi tulla Asian kaltaisia menestyksiä – ainakin hetkeksi. Managerien ja levy-yhtiöiden ideoimissa kokoonpanoissa ei kuitenkaan aina löydetty musiikillista yhteisymmärrystä, eivätkä henkilökemiatkaan välttämättä toimineet.
Yksi huonoista henkilökemioista kärsimään joutunut muusikko oli Yesin jälkeen Asiaan päätynyt kitaristi Steve Howe, joka ei ilmeisesti tullut juttuun laulaja-basisti John Wettonin kanssa. Asiasta lähtenyt Wetton palasi yhtyeeseen sillä ehdolla, että Howe lähtee yhtyeestä. Wetton oli Asiassa selvästi tuotteliaampi biisintekijä kuin Howe, joten Geoff Downesin (tai levy-yhtiön) ratkaisu ei ollut yllättävä.
Howe alkoi keskustella manageri Brian Lanen kanssa uuden yhtyeen perustamisesta. Lanella olikin mielessään sopiva yhteistyökumppani Howelle. Vuonna 1977 Genesiksestä soolouralle lähtenyt Steve Hackett oli tehnyt ahkerasti sooloalbumeja, mutta viimeisimmät eivät olleet enää myyneet toivotulla tavalla. Ehkäpä tällaisella projektilla saataisiin Hackettinkin ura uuteen nousuun.
GTR:n kokoonpanoon kuuluivat Howen ja Hackettin lisäksi laulaja Max Bacon, pienen hetken Marillionissa soittanut rumpali Jonathan Mover sekä mm. Toyahin yhtyeessä soittanut studiobasisti Phil Spalding. Älppärin takakansi kertoo selvästi nokkimisjärjestyksen: Baconin, Moverin ja Spaldingin kuvat ovat puolta pienempiä kuin Howen ja Hackettin. Toisaalta on kyllä myönnettävä, että kitaristit olivat selvästi yhtyeen muita jäseniä tunnetumpia.
Albumin äänitykset aloitettiin Lontoossa Townhouse Studioilla jo ennen kuin Brian Lane oli saanut järjestettyä yhtyeelle levytyssopimusta. Tuottajana toimi Asiasta tuttu Geoff Downes. Studion valinnassa toimittiin ilmeisesti Howen mieltymysten mukaan, Hackett kun olisi äänittänyt materiaalia mieluummin vaatimattomammassa studiossa. Tässä saatettiin kylvää yhtyeen tuhon siemenet, sillä myöhemmästä listamenestyksestä huolimatta yhtye ei onnistunut pääsemään taloudellisesti plussan puolelle.
Yhtyeen nimi GTR valittiin kuulemma siksi, että kyseinen kitaraa tarkoittava lyhenne löytyi miksauspöydästä. Tavoitteena oli tehdä nykyaikaiselta kuulostava levy ilman kosketinsoittimia – ajan hermolla olevia soundeja saatiin tuotettua Rolandin kitarasyntetisaattoreillakin. Ajanmukaisuutta löytyy levyltä toki muutenkin. Rumpusoundit ovat niitä ajalle tyypillisiä ja tuotannossa on selviä yhtenevyyksiä tuon ajan tukkahevin kanssa.
Levyn avausraita ”When The Heart Rules The Mind” nousi Yhdysvalloissa Billboard Hot 100 -listalla sijalle 14 ja sen ansiosta itse albumi päätyi peräti sijalle 11. Kappaleella on kieltämättä kaikki ne ominaisuudet, joita useimmista Amerikan valloittaneista kappaleista löytyy. Sillä on selkeä melodia, kitarasankarisoolo ja stemmalauluilla koristeltu simppeli kertosäe:
”When the heart rules the mind
One look and love is blind
When you want the dream to last
Take a chance forget the past”
Kumpikohan Steveistä oli nuo lyriikat keksinyt?
Geoff Downesin kirjoittama “The Hunter” julkaistiin myös singlenä. Menestys ei ollut ”When The Heart Rules The Mindin” veroinen, enkä ihmettele. Rauhallisesti alkava kappale on rakenteensa, soundiensa ja sanoitustensa puolesta melko tylsä musiikillisten kasarikliseiden kokoelma. Tällaisia kappaleita kuulee nykyään entisen itäblokin maiden edustuskappaleina euroviisuissa. Kaikesta huolimatta “The Hunter” päätyi vuonna 1997 Asian esittämänä versiona yhtyeen Anthology-kokoelmalle.
Lue myös:
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
euraavaksi kuultavalla kappaleella “Here I Wait” GTR panee hevivaihteen selvemmin silmään. Mukaan on ängetty myös kitarasyntetisaattoreita, joilla on loihdittu todella ärsyttäviä kasarisoundeja. Kertosäe on kieltämättä tarttuva tai mieleenjäävä.
Steve Howen “Sketches In The Sun” oli äänitetty jo aiemmin. Kun GTR:n levylle piti saada lisää materiaalia, kaivettiin tämä instrumentaali naftaliinista. Levyn sisäpussissa lukee ”A Solo Guitar Performance”, mutta sokkotestissä olisin kyllä kuvitellut tätä koskettimilla soitetuksi. Hämmentävää.
“Jekyll And Hyde” on aika turhanpäiväinen kappale, jonka melodia voisi löytyä loppuaikojen The Alan Parsons Projectin levyltä ja soundit Bon Jovin albumilta.
Älppärin b-puolen ärsyttävällä naputuksella käynnistävä “You Can Still Get Through” tuntuu toteukseltaan kappaleelta, joka olisi ehkä sopivammassa paikassa vaikkapa Michael Jacksonin levyllä. Taustat on toteutettu niin, että olisi helppoa uskoa kaiken olevan rumpuraitaa myöten koneilla tehtyä. Kitaroihin on saatu oudot soundit ja soolo vedetään tietysti kasarihevityylillä.
“Reach Out (Never Say No)” kulkee yllätyksettömästi 1980-luvun AOR-heavyn moneen kertaan tallottuja polkuja. Metallinen kitarariffi, välillä raskaalla kädellä soitettuja kaiutettuja rumpuja. Big Generator -ajan Yes taisi kuulostaa hetkittäin vähän samantapaiselta.
Akustisella kitaralla alkava “Toe The Line” on oikeastaan ihan miellyttävä lepohetki, vaikka kappale onkin aika yllätyksetön balladi. Kun kitarasoolo alkaa kappaleen lopussa, tulee väkisinkin mieleen miljoona tämän ajan musiikkivideota, joissa se kitaristi soittaa soolonsa jossain korkealla tukka hulmuten. Kuvaavatkohan sanoitusten pari ensimmäistä riviä Hackettin tuntoja levynteon aikaan? ”Sometimes you want to kick yourself / for letting things get this far.”
Pitihän Steve Hackettinkin saada albumille soolokappale. Kovin raskaasti ja nykivästi etenevä “Hackett To Bits” kuulostaa kovasti Hackettin Please Don’t Touch -albumin nimikappaleelta. Tämän jälkeen on hyvä todeta, että onneksi tällä albumilla ei ollut enempää instrumentaaleja.
Levyn progein kappale on jätetty viimeiseksi. “Imagining” alkaa suoraan edellisestä kappaleesta Steve Hackettin vauhdikkaalla akustisella kitaralla. Sen jälkeen kuullaan kitaroilla soitettu sävelkulku, joka tuo minulle mieleen Led Zeppelinin Presence-albumin avausraidan ”Achilles Last Stand”. Tälle kappaleelle onkin ladattu tämän levyn musiikilliset koukut ja sovituksen suhteen on nähty vaivaa. Vaikuttikohan kappaleen rytmiseen luonteeseen se, että rumpali on merkitty kolmanneksi tekijäksi? Kappale päättyy rauhalliseen akustiseen kitaraan ja oikeasti siitä tulee hämmentynyt olo. Miksei tämä yhtye tehnyt enempää tällaista materiaalia? Vastaus on tosin selvä – suuri osa vanhoista progekollegoista elätti itsensä näihin aikoihin puolivillaisella kevyt-AOR-hevillä, jollaista suurin osa tämänkin levyn materiaalista edustaa. Kuka hullu nyt olisi luottanut progressiivisemman materiaalin vetovoimaan 1980-luvun puolivälissä?
Levy-yhtiö Aristan julkaisema albumi kuulostaa melko ennalta-arvattavalta niin hyvässä kuin pahassakin. Monilla tyyleillä soitettuja kitaroita tällä levyllä riittää. Sitä Steve Howen persoonallista kitarasoundia on kuitenkin turha etsiä tältä levyltä. 1980-luvun soundit eivät kuulosta hellyyttävän nostalgisilta, vaan ainoastaan vanhentuneilta. Hetkittäin tulee mielikuva siitä, että ilman kosketinsoittajaa Asia olisi saattanut kuulostaa vähän tämäntapaiselta. Progevaikutteet on piiloteltu huolellisesti, oikeastaan ainoastaan päätöskappaleelta ”Imagining” voi aistia muusikoiden progetaustan.
Kriitikot eivät levylle lämmenneet. Arvosteluissa ihmeteltiin, kuinka kaksi persoonallista kitaristia oli saatu kuulostamaan siltä kuin he olisivat automaattiohjauksella. Kitaristit eivät kisaile keskenään, vaan soittavat soolonsa kiltisti vuorollaan. Myös Max Baconin kieltämättä ärsyttävä lauluääni sai osansa negatiivisesta palautteesta. Musician-lehdessä ollut J. D. Considinen arvostelu tiivisti levyn sisällön kolmeen kirjaimeen ”SHT”, joka Hackettin mukaan vaikutti kuitenkin levymyyntiin positiivisesti.
GTR teki lopulta vain tämän yhden levyn. Lyhyen kiertueen jälkeen kokoonpano alkoi muuttua. Hackettia homma ei enää kiinnostanut, sillä yhtyeen taloudellinen tulevaisuus näytti kovin epävarmalta. Samaan aikaan Jonathan Mover loikkasi Joe Satrianin yhtyeeseen. Kun uutta materiaalia alettiin äänittää, oli Hackettin tilalle tullut Robert Berry ja Moverin korvannut Nigel Glockler. Noiden sessioiden materiaali on nähnyt päivänvalon vain bootlegina, jonka nimeksi on merkitty Nerotrend. Mukanaolleilla ei taida olla vieläkään yksimielisyyttä siitä, oliko kyse vain uudesta kokoonpanosta vai uudesta Nerotrend-yhtyeestä.
Paperilla GTR vaikutti aikoinaan varmasti lupaavalta, mutta tällä kertaa lopputulos oli selvästi vähemmän kuin osiensa summa. Tuskinpa Howe ja Hackett muistelevat tätä projektia kovinkaan suurella lämmöllä. Heille GTR oli lopultakin vain pieni harharetki 1980-luvulla, jolloin moni muukin progemuusikko oli enemmän tai vähemmän eksyksissä muuttuvien musiikkivirtausten keskellä.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Asia: s/t (1982)
Tuottaja: Geoff Downes
Levy-yhtiö: Arista
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti