Levyarvio: Kevin Gilbert – The Shaming Of The True (2000)

Kevin Gilbertin ura monine projekteineen ennen The Shaming Of The True -albumia sivusi 80- ja 90-lukujen musiikkiteollisuuden ydintä, mutta päätyi lopulta kerta toisensa jälkeen marginaaliin. Gilbert julkaisi 80-luvun puolivälissä muutaman vähälle huomiolle jääneen sooloalbumin nimellä Kai Gilbert ja perusti vuonna 1987 yhtyeen Giraffe, jonka progevaikutteinen poprock paljasti jo varhain hänen sävellyksellisen kunnianhimonsa. Laajempaa huomiota toi yhteistyö Patrick Leonardin kanssa projektissa Toy Matinee, jonka mainio ja ainokaiseksi jäänyt nimetön debyytti (1990) on sittemmin noussut kulttimaineeseen.

1990-luvun alussa Gilbert ajautui mukaan Sheryl Crow’n varhaiseen uraan lauluntekijäkollektiivi Tuesday Night Music Clubin kautta ja oli keskeisessä roolissa tämän debyyttialbumin alkuperäisessä versiossa (Gilbert kirjoitti Crow’n kanssa muun muassa myöhemmin Grammyn voittaneen kappaleen ”All I Wanna Do”). Gilbert, joka myös seurusteli hetken Crow’n kanssa, jätettiin kuitenkin lopulta ulos projektista. Kokemus jätti pysyvän jäljen hänen suhtautumiseensa musiikkibisnekseen, mikä kuuluu myös levyllä The Shaming Of The True. Samoihin aikoihin hän julkaisi erinomaisen sooloalbumin Thud ja työskenteli aktiivisesti tuottajana ja studiomuusikkona, saavuttaen muusikoiden keskuudessa laajaa arvostusta ilman varsinaista läpimurtoa suuren yleisön keskuudessa.

Gilbertin taustalla vaikutti jatkuva kiinnostus progressiiviseen rockiin. Hän teki yhteistyötä Keith Emersonin kanssa tämän soololevyllä Changing States (1995) ja oli mukana toteuttamassa kunnianhimoista tribuuttiprojektia Genesiksen The Lamb Lies Down On Broadway -albumille, mikä heijastaa hänen syvää suhdettaan genren perinteeseen. Tämä yhdistelmä teknistä osaamista, kunnianhimoista sävellystä ja henkilökohtaisia kokemuksia musiikkiteollisuudesta kulminoitui lopulta The Shaming Of The True -albumilla, joka julkaistiin neljä vuotta Gilbertin kuoleman jälkeen.

Gilbert löydettiin tapaturmaisesti kuolleena kotoaan Los Angelesissa toukokuussa 1996. Kuolinsyyksi merkittiin autoeroottinen asfiksia.

Ennen kuolemaansa Gilbert oli työstänyt lukuisia projekteja, jotka jäivät nyt kesken. Hänen ystävänsä ja managerinsa Jon Rubin pyysi Spock’s Beardin Nick D’Virgiliota ja miksaaja John Cunibertia käymään läpi keskeneräisen materiaalin. D’Virgilio ja Cuniberti, jotka molemmat olivat Gilbertin vanhoja ystäviä, hahmottivat sekalaisesta nauhojen kokonaisuudesta aineksia useampaankin julkaisuun, mutta lupaavimmaksi osoittautui Gilbertin vuodesta 1995 alkaen työstämä, musiikkibisnestä hyvin henkilökohtaisesta näkökulmasta käsittelevä konseptialbumi The Shaming Of The True, jonka nimi leikittelee William Shakespearen komedian The Taming Of The Shrew kanssa.

Osa The Shaming Of The True -albumin musiikista oli täysin valmista, osa viimeistelyä vailla ja osa hyvin keskeneräistä. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että tekeillä oli ollut potentiaalisesti Gilbertin uran merkittävin teos.

D’Virgilio on arvioinut, että levy oli suurin piirtein puoliksi valmis, kun hän ja Cuniberti ryhtyivät työhön. Osa kappaleista, kuten ”City Of The Sun” ja ”Suit Fugue (Dance of the A&R Men)”, olivat täysin valmiita, kun taas osa vaati enemmän työstämistä. Joitakin rumpuosuuksia soitettiin uudelleen, osaan kappaleista liitettiin vokaaliosuuksia Gilbertin live-esiintymisistä, ja paljon aikaa käytettiin siihen, että vuosien varrella eri olosuhteissa äänitetty materiaali saataisiin kuulostamaan yhtenäiseltä. Myös kappaleiden järjestystä jouduttiin pohtimaan, sillä Gilbert ei ollut sitä vielä lopullisesti päättänyt. Itse asiassa ei ole varmuutta siitä, sisältääkö lopullinen albumi kaikki ne kappaleet, jotka Gilbert olisi halunnut siihen sisällyttää. Olosuhteet huomioiden Cuniberti ja D’Virgilio tekivät kuitenkin poikkeuksellisen työn, ja lopputulos kuulostaa varsin saumattomalta, ainakin jos hankkeen monimutkaista taustaa ei tunne.

Kaiken ytimessä ovat kuitenkin Gilbertin kappaleet ja työ, jonka hän niiden eteen vuosien varrella teki. Merkittävä osa levyllä kuultavasta musiikista on multi-instrumentalisti Gilbertin itsensä soittamaa. Hän vastaa suurimmasta osasta kitaroita, bassoja, pianoa ja syntetisaattoreita sekä hoitaa ohjelmoinnin. Rumpuja soittavat D’Virgilion ohella Brian MacLeod, ja mukana on useita kitaristeja, taustavokalisteja sekä torvisektio The Le Petomane Ensemble (tirsk).

The Shaming Of The True on konseptialbumi. Levy on kuitenkin niin suoraviivaisen tarinallinen, että sitä voi perustellusti kutsua myös rock-oopperaksi. Sen tarina kertoo fiktiivisestä lahjakkaasta muusikosta nimeltä Johnny Virgil, joka haluaa hinnalla millä hyvänsä rock-tähdeksi. Lopulta Johnny saavuttaa tavoitteensa, mutta hinta on kova. Kyseessä on klassinen nousu ja tuho -tarina, mutta poikkeuksellisen taitavasti kerrottuna. Gilbertin osittain omista kokemuksista ammentavat sanoitukset ovat viiltävän teräviä, ja ne on usein kiedottu sakeaan mustaan huumoriin. Itse musiikki on sekoitus taiderokkia/poppia ja proge-vaikutteita. Musiikki on täynnä tarttuvia koukkuja, mutta myös nokkelia pieniä yksityiskohtia ja nyansseja joka takaa sen, että sävellykset kestävät lukuisia kuuntelukertoja tylsäksi käymättä.

Lue myös: Levyarvio: Spock’s Beard – V (2000)

Levy alkaa ”Paradella” joka esittelee Johnny Virgilin. Lyhyen, pahaenteisen atonaalisen äänimassan jälkeen tunnelma muuttuu nopeasti, kun kappale käynnistyy kunnolla. Toiveikkaasti, vain akustisen kitaran säestämänä etenevä sävellys esittelee uhmakkaasti kohti tähteyttä suuntaavan kunnianhimoisen ja lahjakkaan protagonistimme. Virgil kertoo kuunnelleensa The Beatlesia ja The Who’ta ja uhoaa, että tulevaisuudessa nämä kuuntelevat puolestaan häntä.

Albumin yksi vanhimmista raidoista ”City Of The Sun” (Gilbert ehti soittaa biisiä myös livenä) on yksi levyn tarttuvimmista progepop-hetkistä ja kuvaa Virgilin oppirahojen maksamista hänen muuttaessaan Los Angelesiin tavoittelemaan unelmaansa. Virgil ottaa ensimmäisiä askeleitaan urallaan ja huomaa jo varhaisessa vaiheessa, että kompromisseja on sittenkin pakko tehdä. ”City Of The Sun” tarjoilee houkuttelevasti surisevan kitararaidan, raskaampaa riffiä, mainion huutokuoron kertosäkeissä, teatraalisia eri äänillä leikitteleviä lauluosuuksia, akustisen väliosan sekä taustalla papattavia puheosuuksia. Kappale on hyvä esimerkki siitä, kuinka Gilbert osaa punoa luontevasti päällisin puolin yksinkertaiseen kuusiminuuttiseen raitaan useita eri aineksia.

Kolmas raita ”Suit Fugue (Dance of the A&R Men)” on huikean hauska ja vie musiikin Gentle Giantin mieleen tuovan progressiivisen rockin suuntaan. Mutkikas kappale on täynnä moniäänisiä lauluosuuksia, jotka keskittyvät kuvaamaan levy-yhtiöpomoja viettelemässä Virgilia imartelulla ja lupauksilla (”You sound like Air Supply meet GWAR / In a good way”, hah). Virgilia kehotetaan hylkäämään bändi, kuten kävi Tuesday Night Music Clubin tapauksessa. Yksi kappaleen huippuhetkistä koetaan, kun levy-yhtiön edustaja tarjoaa henkoset crack-piipusta ja musiikki villiintyy oudoksi tivolimusiikiksi.

Seuraavaksi kuullaan ”Imagemaker”, jossa Virgilille laaditaan uusi imago, hieman irrallisen oloinen melankolinen ”Water Under The Bridge” sekä ”Best Laid Plans”, jossa Virgil vielä kerran epäilee tekemiään myönnytyksiä, mutta lopulta antautuu kompromissille.

Kompromissista seuraa jättihitti, jota kuvaillaan hykerryttävästi yli seitsemänminuuttisessa kappaleessa ”Certifiable #1 Smash”. Vauhdikkaasti rullaavan kappaleen musiikki tuo mieleen 80-luvun Yesin, ja sen sanoitukset kertovat erittäin värikkäin sanankääntein Virgilin ensimmäisestä hittibiisistä. Mukana on myös pitkä puheosuus, jossa musiikkivideon ohjaaja kuvailee intensiivisesti videon irvokasta konseptia sekvensoidun, paikallaan polkevan musiikin junnatessa taustalla:

Now I gotta tell ya about the video idea…your really gonna love this  We start out in one of these rural churches in the middle of Alabama somewhere and they’re havin’ this gigantic rave up gospel church festival with fat women with their hands in the air yellin’ amen and hallelujah.  And our boy, our hero, he’s right in the middle of it and religious fervor is just exploding off of his body behind the alter of this church there’s this gigantic icon of a black Jesus Christ…who our boy later licks. Smash cut to him on a hillside dancing wildly, half naked, with his undulating midriff sweating profusely in front of hundreds and hundreds of burning crosses Smash cut back to the church only now it’s not a church right, it’s a courtroom and the priest has become a judge and the choir’s become the Jury and black Jesus is on trial for raping our boy.  So this really angry contingent of fat trucker lookin’ guys sweeps up black Jesus, beats him senseless and throws him in prison, where our boy takes pity on him, goes to him, weeps in front of the bars and then gives him a hand job through them.  But it’s all shot by Herb Ritz so it’s really beautiful and you feel sorry for both of them

All right, all right…so that we don’t offend everybody in the whole fucking world at this point, these two gigantic beautiful red velvet curtains close from either side of the screen and then reopen and the whole cast of the video takes a bow like it was a play or somethin’ right!…get it? All right well, if you don’t get that you’ll get this…when those receipts start tearin’ in from all over the world you’re gonna kick the almighty god ass my friends because sixty billion flag waving fans in every stadium in the fucking planet are gonna be yellin’!…

Puheosuudesta palataan entistä väkevämmin toistettuun hienoon kertosäkeeseen. Mainio kappale niin musiikillisesti kuin tarinankerronnallisestikin.

Seuraavassa raidassa tunnelma synkkenee. Mainiota bassottelua ja kimuranttia akustista kitarointia sisältävä ”Staring Into Nothing” kuvaa, kuinka Virgil on saavuttanut unelmansa ja noussut suureksi tähdeksi hurraavien yleisöjen eteen. Virgil ei kuitenkaan tunne tyydytystä, sillä hänen menestyksensä rakentuu levy-yhtiön luomalle valheelliselle pohjalle, jota hän ei tunnista omakseen. Lopussa kerrotaan, kuinka Virgil peruu kiertueensa uupumuksen vuoksi. Pettyneille faneille tarjotaan hyvitykseksi 12-pack Johnny Beeriksi nimettyä sponsoriolutta.

Lenny’s got horse and Nigel’s got hash, I got a lot of dispensable cash
Go downtown in my limousine
Gonna find some young hookers we can treat real mean
There’s plenty of drugs ‘n’ plenty of beer
To drown out the whine of self loathing and fear
We’re listening to tapes of Gladys Knight and the Pips
I’m lickin’ my teeth I’m lickin’ my lips

Kiertueen perunut Virgil menettää hallinnan ja syöksyy itsetuhon kierteeseen musiikillisesti hilpeästi sykkivässä, mutta sanoituksiltaan pikimustaan huumoriin kiedotussa ”Funissa”. ”Fun” on hypnoottinen painajainen, joka kuvaa osuvasti Virgilin huumaantunutta amokjuoksua läpi suurkaupungin paheiden. Kertosäe toistelee, kuin kertojalle itselleen vakuutellen, että meillä on tänään tosi hauskaa, mutta monotonisesti luetellut säkeistöt kuvailevat yhä epätoivoisemmiksi käyviä paheita. Osa sanoituksista käy suorastaan ilkeiksi. Vai mitä sanotte tästä Sheryl-säkeestä:

Now Sheryl’s in the kitchen with the L.A. Lakers
Trying to get herself laid but there ain’t no takers
Cause they heard about the guy that she did with Aids
And she’s callin’ ‘em fags saying they’re afraid

Kappaleen ”Fun” kuvitusta levyn special edition versiosta. Piirros: John Seabury

Seuraavilla raidoilla Virgil tempoilee vaihtelevien tunteiden kuljettamana. Lyhyt ”From Here to There” on ikään kuin krapulamainen hetki, jossa murtunut tähti yrittää katuen vielä kerran löytää oikean suunnan. Heti perään kuultava raskaasti riffittelevien kitaroiden ja tarmokkaasti takovien rumpujen kuljettama ”Ghetto of Beautiful Things” puolestaan esittelee uhmakkaan Virgilin, joka haistattaa paskat kaikelle. Fuck ’em all, this is art!

Toiseksi viimeinen kappale, enimmäkseen pianon ja koskettimien varassa kulkeva ”The Way Back Home”, palaa ”From Here to Theren” surumielisiin tunnelmiin, ja Virgil on jälleen täynnä katumusta. Sanoitukset rinnastavat Virgilin pelastuksen etsinnän Jeesuksen paluuta odottaviin uskovaisiin. Pelastus tulee jostain ulkopuolelta, jos on tullakseen. Sanoitusten Jeesus, joka taitaa itse asiassa olla vain koditon mies kadulla, toteaa henkosen tupakasta imaistessaan, että rakkaus on tie kotiin.

Viimeinen raita ”Johnny’s Last Song” siirtyy ajassa vuosikymmeniä eteenpäin. Virgil on nyt, jos oikein ymmärrän, koditon ja harhailee kaduilla kuullen ”golden oldies” -radio-ohjelmasta oman vanhan hittinsä. Virgil kertoo oman reseptinsä menestykseen: usko itseesi, älä unohda kuka olet ja ties mitä voi tapahtua. Niinpä niin. Lopussa palataan alun atonaaliseen ääneen. Ympyrä on sulkeutunut.

Lue myös:

The Shaming Of The True saa siis katkeransuloisen ja ironisen lopun. Täytyy kuitenkin myöntää, että levyn tarina ei Virgilin syöksykierteen alettua täysin tyydytä. Jotain tuntuu puuttuvan, ja luultavasti puuttuukin, sillä on hyvin todennäköistä, ettei levy sisällä kaikkia kappaleita, joita Gilbert olisi siihen kirjoittanut, jos olisi ollut itse elossa viimeistelemässä sen. Tämä heikentää levyn dramaturgista kaarta ja estää sitä nousemasta aivan sellaiseksi mestariteokseksi, jollainen se täydellisissä olosuhteissa olisi voinut olla.

Hieman ontuvasta loppupuolestaan huolimatta 67-minuuttinen levy kantaa kestonsa yllättävän kevyesti. The Shaming Of The True on nimittäin yksi harvoista yli tunnin mittaisista albumeista, joka tuntuu selvästi kestoaan lyhyemmältä. Tämä kertoo paitsi materiaalin yleisestä laadusta, myös siitä, kuinka onnistuneesti Gilbert ystävineen annostelee levyllä eri tyylilajeja onnistuen silti luomaan koherentilta tuntuvan kokonaisuuden.

Vain 29-vuotiaana kuollut Kevin Gilbert oli poikkeuksellinen lahjakkuus, ja on suuri menetys, että hänen uransa jäi kesken. On vaikea olla ajattelematta, millaisiin suuntiin hänen musiikkinsa olisi vielä vuosien ja vuosikymmenten myötä kehittynyt. Progressiivinen musiikki menetti hänen myötään yhden lupaavimmista tekijöistään. On kuitenkin lohdullista, että The Shaming Of The True saatiin julkaistua hänen kuolemansa jälkeen. Vaikkei se täysin vastaa sitä, millainen levy olisi ollut Gilbertin itsensä viimeistelemänä, on se silti hänen paras teoksensa ja yksi progressiivisen popin keskeisistä albumeista, joka ansaitsisi huomattavasti nykyistä laajemman huomion.

Parhaat biisit: ”Suit Fugue (Dance of the A&R Men)”, ”Staring Into Nothing”, ”Certifiable #1 Smash”, ”Fun”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 4.5 out of 5.

Lue myös: Levyarvio: King Crimson – The ConstruKction Of Light (2000)

Kappaleet

  1. Parade (3:44)
  2. The City of the Sun (5:55)
  3. Suit Fugue (Dance of the A&R Men) (2:24)
  4. Imagemaker (3:38)
  5. Water Under the Bridge (5:29)
  6. The Best Laid Plans (5:38)
  7. Certifiable #1 Smash (7:20)
  8. Staring into Nothing (5:51)
  9. Fun (5:33)
  10. From Here to There (2:11)
  11. Ghetto of Beautiful Things (4:53)
  12. A Long Day’s Life (7:28)
  13. The Way Back Home (4:55)
  14. Johnny’s Last Song (2:15)

Muusikot:

Kevin Gilbert: laulu, kitara, basso, piano, koskettimet, ohjelmointi ja sekvensointi, perkussiot, rummut ja ohjelmointi, aputuottaja

Nick D’Virgilio: rummut, basso, perkussiot, kitara, koskettimet, taustalaulu Brian MacLeod: rummut Tommy Dunbar: lisäkitara, taustalaulu Rush Parrish: lisäkitara David Levita: lisäkitara Bill Bottrell: lisäkitara Robert Ferris: taustalaulu Jennifer Gross: taustalaulu Skyler Jett: taustalaulu Claytoven Richardson: taustalaulu Sandy Sawyer: taustalaulu John Rubin: taustalaulu The Le Petomane Ensemble: puhaltimet

Tuottaja: Kevin Gilbert
Levy-yhtiö: KMG

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑