Levyarvio: Godspeed You! Black Emperor – Lift Your Skinny Fists Like Antennas To Heaven (2000)

Lift Your Skinny Fists Like Antennas To Heaven on Godspeed You! Black Emperorin toinen studioalbumi.

Post-rock syntyi 1990-luvulla tilanteessa, jossa rockin ilmaisukeinot olivat käyneet pitkälti ennalta-arvattaviksi. Säkeistö–kertosäe-rakenne, riffikeskeisyys, vokalistin korostunut rooli ja yksilöllinen esiintyjyys olivat muodostuneet kliseiksi, joiden ympärille suuri osa rock-musiikista edelleen rakentui. Post-rock ei ensisijaisesti pyrkinyt luomaan uutta genreä, vaan purkamaan näitä konventioita ja kysymään, mitä rockin välineillä voidaan tehdä ilman sen puhki koluttuja rooleja.

Keskeistä oli se, että rockin soittimet säilyivät, mutta niiden käyttötapa muuttui. Kitara ei enää ollut määräävä riffikone tai soolosoitin, rummut eivät välttämättä rakentaneet groovea ja laulu saatettiin jättää kokonaan pois. Samalla post-rock hylkäsi myös rockiin liitetyn yksilökeskeisyyden. Frontman-ajattelu, tähtikultti ja henkilökohtainen tunnustuslyriikka väistyivät kollektiivisuuden, abstraktien teemojen ja usein sanattoman ilmaisun tieltä. Musiikista tuli prosessi ja tila pikemminkin kuin viesti tai kansaa villitsevä performanssi.

Montrealissa vuonna 1994 perustettu Godspeed You! Black Emperor (tästä eteenpäin GY!BE) kuului post-rockin toiseen aaltoon yhdessä muun muassa Tortoisen ja Mogwain kanssa. Montréalin paikallisessa kontekstissa GY!BEn luontevia verrokkeja olivat osittain samoista muusikoista koostuvat Silver Mt. Zion ja Fly Pan Am, jotka yhdessä rakensivat melankolista ja kamarimusiikkimaista post-rockin suuntausta. Näille yhtyeille olivat yhteisiä pitkät sävellykset, jotka perustuivat dynaamiseen vaihteluun ja vähitellen kasvatettuihin, räjähtäviin crescendoihin.

Jo GY!BEn debyytti F♯ A♯ ∞ (1997) oli massiivinen kokonaisuus, mutta Lift Your. Skinny Fists Like Antennas To Heaven vie yhtyeen maksimaalisen minimalismin vielä pidemmälle. Tupla-CD:nä julkaistu levy sisältää vain neljä 19–23-minuuttista sävellystä. GY!BE operoi siis periaatteessa samassa formaatissa kuin progejättiläiset Yes ja Mike Oldfield, joiden tupla-albumit Tales From Topographic Oceans (1973) ja Incantations (1978) sisälsivät kumpikin vain neljä yhden levynpuoliskon mittaista kappaletta.

Lift Your Skinny Fists… asettuukin progressiivisen rockin ja klassisen musiikin väliin ennen kaikkea rakenteellisen ajattelunsa kautta. GY!BE käyttää molemmille yhteisiä keinoja: pitkiä, moniosaisia teoksia, temaattista kehittelyä, suurimuotoista dramaturgiaa sekä dynamiikkaa, joka ohjaa musiikin kulkua enemmän kuin rytmi tai harmonia. Nämä elementit kytkevät albumin progressiivisen rockin kunnianhimoon ja klassisen musiikin pitkäjänteiseen muotorakenteluun.

Ratkaiseva ero, ja samalla yhdistävä silta, on minimalismi. Siinä missä proge usein nojaa tekniseen näyttävyyteen ja klassinen musiikki muotoratkaisujen kurinalaisuuteen, Lift Your Skinny Fists… rakentaa jännitteen vähäisestä materiaalista: hitaasti muuttuvista teemoista, toistosta ja kerrostamisesta. Yksinkertaiset motiivit saavat merkityksensä ajan myötä, samaan tapaan kuin minimalismissa tai klassisessa orkesterimusiikissa, mutta rock-instrumentaation kautta. Näin albumi lainaa progressiiviselta rockilta albumimuodon, konseptuaalisen ajattelun ja rakenteellisen vapauden, klassiselta musiikilta laajat kaaret ja dynamiikan merkityksen, mutta kieltäytyy molempien suuntausten virtuoosisista aspekteista – niin sävellysten kompleksisuuden kuin soittosuoritusten sankarillisuuden osalta.

Alkuaikoinaan GY!BE esiintyi jopa viidentoista muusikon voimin ja bändin käsite oli hyvin joustava. Mukaan mahtui suurin piirtein jokainen joka osasi soittaa jotain instrumenttia ja oli kiinnostunut antamaan panoksensa. Lift Your Skinny Fistsin aikana kokoonpanoksi oli vakiintunut yhdeksän muusikon ryhmä. Mukana on kolme kitaristia, kaksi basistia, kaksi rumpalia, viulisti ja sellisti. Lisäksi vierailijoina soittaa pari puhallinsoittajaa. Isolla ryhmällä syntynyt lopputulos ei pyri briljeeraamaan teknisellä taidolla, vaan rakentaa kokemuksen, jossa musiikki etenee kuin hidas, kollektiivinen liike. Sooloja kaihdetaan ja sen sijaan suuri bändi soi enemmänkin yhtenä suurena surisevana massana. Ikään kuin orkestraalisesti, mutta silti rockbändille soveliaan meluisasti. Vaikutelma onkin usein kuin punkbändi soittaisi kamarimusiikkia joka on minimalismista kiinnostuneen säveltäjän käsialaa. Sävellykset on merkitty kollektiivisuuden nimissä koko bändille, mutta luulen että kitaristi Efrim Menuck joka vaikutti monissa Montrealin post-rock -yhtyeissä oli kenties se merkittävin tekijä.

Lue myös:

Storm

Vähäeleisesti kitaran näppäilyllä ja utuisesti soivalla trumpetilla ja taustalla epämääräisen instrumentaation luomalla suttuisella tekstuurilla käynnistyvä ”Storm” maalaa heti selvän kuvan levyn yleistunnelmasta joka on sekoitus surua ja kohtalokasta majesteettisuutta. Kolmen minuutin kohdilla rummut iskevät lopulta mukaan ja musiikki alkaa paisumaan kohti sen ensimmäistä crescendoa. Kitarat, viulut ja sello sulautuvat ja kerrostuvat yhdeksi surisevaksi massaksi jota yksinkertaisesti hakkaavat rummut piiskaavat eteenpäin trumpetin riffitellessä keskiössä. Ensimmäinen nostatus päättyy kuuden ja puolen minuutin kohdilla ja musiikki hiljenee hetkeksi atonaalisesti hiljaa vaikeroivan kitaran varaan. Sitten melodisemmin näppäilty sähkökitara alkaa viulu rinnallaan virittelemään uutta melodiaa jonka rinnalla surisee pian myös riitasointuisempaa ainesta. Yli 22 minuuttisen loppupuolisko on sekoitus kaoottista noise-rokkia, hitaasti liukuvia drone-kerroksia ja herkullisesti päällekäyvää rytmistä vimmaa jota hidastetaan ja nopeutetaan edes takaisin kunnes äänikuvan valtaa hieman antiklimaattisesti epämääräinen puhe ja liikenteen äänet. Katkonaisesti särisevän puheäänen rinnalla nousee kuitenkin vielä surumielisesti ja vahvasti kaiutettu piano jonka yksinkertaisessa ja vähäleisessä soinnissa todellista lopun ajan tunnelmaa. Tunnelmassa on jotain katkeran suloisella tavalla lohdutonta. Ajatus joka itselleni välittyy usein pitkin levyä on tilanne jossa kaikki toivo on mennyt eikä enää ole mitään menetettävää. Tästä seuraa paradoksaalisesti lohdullinen tilanne jossa enää ei myöskään ole mitään menetettävää. Pohja on saavutettu ja vapautus lunastettu.

Static

Seuraava raita ”Static” alkaa utuisasti erilaisten epämääräisten äänitehosteiden ja aavemaisesti soivien jousien, kohinan, radiosignaalien kyllästämänä. Välillä ”musiikki” kuulostaa samalta kuin sci-fi -elokuvien kohtaukset joissa tieteilijät yrittävät erottaa epämääräisestä staattisesta surinasta älyllistä viestiä tähtien takaa. Sitten pääosaan nousee jonkinlainen saarnamiehen ääni taustallaan kauniisti ja surullisesti kiertelevät viulut. Saarna kerää vimmaa, mutta musiikki pysyy hillityn kauniina vaikka viulujen rinnalla surisee nyt myös sähkökitarat. Sitten hiljaisuus josta nousee yksinkertainen puhtaalla soundilla näppäilty sähkökitaramelodia rinnallaan hiljaa vaikeroiva viulujen ja kitaroiden vastamelodia. Jännite kasvaa pikku hiljaa kun musiikin massaa kasvatetaan hienovaraisesti. Kauniin ja viiltävän viulumelodian rinnalla nakuttaa kevyesti jonkinlainen kellopeli ja taustalla kaartelee riitasointuisesti sähkökitarat kuin parvi korppikotkia. Vasta yli 11 minuuttia kappaleen alun jälkeen rummut tulevat kunnolla mukaan minkä myötä käynnistyy hitaasti, raskaasti ja ruosteisesti soiva meluisampi jakso. Tempo nopeutuu ja musiikki kuulostaa ainakin vihdoinkin lähes rockmusiikilta ja lopulta kaikki purkautuu eräänlaiseen kollektiiviseen huutoon tai raivon purkaukseen josta palaudutaan jälleen sävellyksen alkua muistuttaviin abstrakteihin äänimaisemiin. Etenkin ”Staticin” abstrakti alkupuoli voi koetella useiden kuuntelijoiden kärsivällisyyttä, mutta mielestäni se on tärkeä osa sävellyksen maalaama musiikillista matkaa.

Sleep

En ole yleensä keskeisiin rooleihin nostettujen spoken word -osuuksien ystävä. Vaikka sisältö olisi kiinnostavaa ne käyvät yleensä useiden kuunteluiden myötä tylsiksi. ”Sleep” on poikkeus joka vahvistaa säännön. Se sisältää musiikin sekaan integroitua puhetta jossa vanha mies muistelee lapsuuttaan Coney Islandilla, ajan kulumista ja ylipäätänsä mennyttä maailmaa. Miehen puheessa yhdistettynä melankoliseen musiikkiin on jotain kovin liikuttavaa enkä väsy ikinä kuuntelemaan sitä. Hetkittäin hyvin hiljaa ja vähäeleisesti soiva ”Sleep” sisältää joitakin levyn kauneimpia melodisia hetkiä onnistuen rakentamaan vaikuttavaa nostalgiaa ilman imelää sentimentaalisuutta. Mukana on jälleen GY!BE:lle pakollinen crescendo joka ei kuitenkaan ole nyt yhtä raivokas kuin ”Stormissa” vaan enemmänkin surumielisen lohduttava. Viimeisten minuuttien aikana kuullaan lähes groovaavaa rytmiikkaa! ”Sleep” on yksi levyn kohokohdista.

Like Antennas To Heaven…

Levyn päättää ”Like Antennas To Heaven…” joka kolmen 23 minuuttisen raidan jälkeen tuntuu ”vain” 18 minuuttisena suorastaan miniatyyriltä. Se eroaa selkeiten albumin muista raidoista sillä se on niitä sirpaleisempi kokonaisuus ja muodostuu ikään kuin lyhyistä folk-sävyisistä ja melodisista fragmenteista jotka muistuttavat vanhoja kansanlauluja. Massiivisen orkestraalisen soinnin sijasta musiikki soi nyt pienimuotoisemmin. Akustinen instrumentaatio korostuu, mukana on lähes hymnimäistä melodisuutta ja tunnelma on aiempaa valoisampi vaikka toki mukana on myös meluisia tekstuureja. Hieman irrallinen crescendo on jälleen osa dramaturgiaa, mutta se ei ole yhtä raastava kuin aiemmissa osissa. Päätös tuntuu enemmän vapauttavalta kuin murskaavalta. ”Like Antennas To Heaven…” sisältää useita hienoja hetkiä, mutta kokonaisuutena se on albumin huterinta antia.

Lift Your Skinny Fists Like Antennas kantaa massiivisen, lähes 90 minuuttisen, kestonsa yllättävän hyvin. Osittain siksi, että toisto, meditativisuus ja tietynlainen tylsistymisen mahdollisuus ovat musiikin sisäänrakennettuja ominaisuuksia ei bugeja. Levy ei ehkä tempaa jokaisella kuuntelukerralla mukaansa vaan voi jättää kuulijan ajatukset harhailemaan, mutta kun aika on oikea on sen vellovan surumielisuuden sisään uppoutuminen maaginen ja lohdullinen kokemus.

Lift Your Skinny Fists Like Antennas To Heaven sai ilmestyessään musiikkilehdistössä erittäin innostuneen vastaanoton. Se nousee kriitikoiden listoilla yhä nykyisin usein 2000-luvun parhaiden levyjen joukkoon. Valtavirtasuosiota levy ei sentään saanut, mutta myi ilmeisesti kuitenkin suht hyvin ottaen huomioon musiikin kokeellisen luonteen. Ilmeisesti suosio yllätti jopa yhtyeen itsensä joka mielellään pysytteli julkisuuden valokeilan ulkopuolella kieltäytyen yleensä haastatteluista ja muusta mediajulkisuudesta. Vasemmistolais-anarkisteista tulikin yllättäen indie-skenen tähtösiä.

GY!BE:n ongelma on, että yhtyeen sinänsä omalaatuinen tyyli kärsii siitä, että kuulija huomaa varsin pian sävellyksien rakenteiden perustuvan pitkälti saman kaltaiseen hitaaseen massan kasvatukseen joka lopulta räjähtää raikuvaan crescendoon. Ja sama voi toistua useammankin kerran yhtyeen pitkien kappaleiden aikana. Luulenkin, että monen kuulijan suosikkilevy yhtyeeltä on se jonka hän kuuli ensimmäisenä. Muut levyt tuntuvat sen jälkeen väkisinkin liikaa saman toistolta. Itse tutustuin yhtyeeseen nimenomaan Lift Your Skinny Fists Like Antennas To Heavenin kautta ja se onkin minulle siksi GY!BE:n rakkain levy. Kevyen varovaisesti uskaltaisin kuitenkin väittää, että myös objektiivisesti asiaa tarkastellen se on yhtyeen merkittävin julkaisu jo mittakaavansa ansiosta. Jokainen kokeelliseen musiikkiin intohimoisesti suhtautuva kuuntelija tarvitsee levyhyllyynsä vähintään yhden Godspeed You! Black Emperorin levyn. Suosittelen aloittamaan Lift Your Skinny Fists Like Antennas To Heavenista.

Parhaat biisit: ”Storm”, ”Static”, ”Sleep”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Levyarvio: Radiohead – OK Computer (1997)

Kappaleet:

”Storm” 22:32

”Lift Yr. Skinny Fists, Like Antennas To Heaven…” 6:15
”Gathering Storm” / ”Il Pleut à Mourir [+Clatters Like Worry]” 11:10
”’Welcome to Barco AM/PM…’ [L.A.X.; 5/14/00]” 1:15
”Cancer Towers on Holy Road Hi-Way” 3:52

”Static” 22:35

”Terrible Canyons Of Static” 3:34
”Atomic Clock.” 1:09
”Chart #3” 2:39
”World Police And Friendly Fire” 9:48
”[…+The Buildings They Are Sleeping Now]” 5:25

”Sleep” 23:17

”Murray Ostril: ’…They Don’t Sleep Anymore On The Beach…'” 1:10
”Monheim” 12:14
”Broken Windows, Locks Of Love Pt. III.” / ”3rd Part” 9:53

”Like Antennas To Heaven…” 18:57

”Moya Sings ’Baby-O’…” 1:00
”Edgyswingsetacid” 0:58
”[Glockenspiel Duet Recorded On A Campsite In Rhinebeck, N.Y.]” 0:46
”’Attention…Mon Ami…Fa-Lala-Lala-La-La…’ [55-St. Laurent]'” 1:18
”She Dreamt She Was A Bulldozer, She Dreamt She Was Alone In An Empty Field” 9:43
”Deathkamp Drone” 3:09
”[Antennas to Heaven…]” 2:02

GY!BE:

Sophie Trudeau: viulu Norsola Johnson: sello David Bryant: sähkökitara Thierry Amar: bassokitara Aidan Girt: rummut Mauro Pezzente: bassokitara Bruce Cawdron: rummut Roger Tellier-Craig: kitara Efrim Menuck: kitara

Muut muusikot:

Brian Cram: torvi (kappaleet 1a ja 3c) Alfons: torvi (kappaleet 1a ja 3c)

Tuottaja: Daryll Smith

Levy-yhtiö: Constellation / Kranky