Viikon Teos 94: Sonny Rollins – A Night At The Village Vanguard (1958)

Sunnuntaina 3. marraskuuta, vuonna 1957 oli leuto ja mukava ilma. Lämpötila nousi loppuiltapäivästä 20 celsiusasteeseen. Sonny Rollins soitti Manhattanin Alakaupungissa sijaitsevalla VIllage Vanguard -klubilla kolme settiä, joista ensimmäinen oli iltapäivällä, ja kaksi jälkimmäistä perinteiseen tapaan illalla. Illan kokoonpano, basisti Wilbur Ware ja rumpali Elvin Jones ei päässyt iltapäivämatineaan, joten ensimmäisen setin hoitivat Donald Bailey bassossa ja Pete LaRoca rummuissa. Liekö kyse ollut paikkaamisesta; jälkikäteen ajatellen Ware ja varsinkin Jones nousivat jazzin kiintotähdiksi, kun taas Bailey ja LaRoca muistettaneen parhaiten juuri tuona marraskuun iltapäivänä tehdystä, jazzin suurimpien klassikkolevytysten joukkoon nousseesta äänitteestä. Pitää kuitenkin muistaa, että Elvin Jones liittyi John Coltranen klassiseen kvarteettiin vasta kolme vuotta myöhemmin, ja Coltranekin painiskeli vielä heroiiniaddiktion kourissa saatuaan kenkää Miles Davisin kvintetistä ja loi vasta mainetta Thelonius Monkin yhtyeen sallivammaassa ilmapiirissä. Kirkkainta nuoren saksofonistileijonan kruunua kantoi Rollins, ja vaikka usein ajatellaan tämän menettäneen sen Coltranelle 60-luvulla, tästäkin voi olla eri mieltä.

Jos panee soimaan (tämä on suositukseni) A Night At The Village Vanguard -levyn Complete Masters -version, ensimmäisenä kaiuttimista kutsuu Rollinsin hyväntuulinen spiikkaus ”Old Devil Moon” -standardista. Sonny yrittää muistella yleisön avustuksella, mistä Broadway-musikaalista laulu pitäisi muistaa – oliko kyseessä ”Kiss Me, Kate” vai ”Finian’s Rainbow”? Jälkimmäinen on oikea vastaus, mutta levylle jää sellainen vaikutelma, että veikattaisiin ensimmäistä. Spiikkausta seuraa maaginen kavalkadi jazz-standardien aatelia ”Softly As In A Morning Sunrise”, ”A Night In Tunisia”, ”What Is This Thing Called Love”, “All The Things You Are” ja niin edelleen. Tunnelma vie mukanaan ja kuulija löytää itsensä Villagen kellariloukosta jazzin kultakauden ytimestä.

Lue myös:

Jazzin opiskelijalle koittaa joskus päivä, jolloin hän on oppinut ”jazz-kielen” perusteet. Fraseeraus on taskussa ja sointuvaihdokset korvassa. Perusopinnot ovat ohi ja elinikäinen oppiminen edessä. Moni opettaja laittaa sillä hetkellä soimaan Sonny Rollinsin levyn, onnittelee opiskelijaa ja toteaa, että Sonnya kuuntelemalla opiskelija voi yhtäältä ymmärtää miten paljon opittavaa on jäljellä, ja toisaalta miten miten monia ja sävykkäitä tarinoita jazz-kielellä voidaankaan kertoa. On arvostettavaa oppia puhumaan uutta kieltä; seuraavaksi pitäisi miettiä minkälainen on oma ensiromaani. Sonny on jazzin Hemingway ja Aleksis Kivi.

A Night At The Village Vanguard on niin minun kirjoissani kuin jazzin kaanonissa yksi suurimmista livelevytyksistä, minkä voiman puolesta puhuu myös, että esiintyjänä on pianoton trio. Muoto jättää solistin täysin paljaaksi, mutta myös vapauttaa tämän kertomaan tarinansa omalla tavallaan. Sonny Rollinsin on joskus sanottu menettäneen kruununsa John Coltranelle, ja ehkä näin tapahtuikin, jos elämäntyötä mitataan jäljittelijöiden lukumääränä. Coltrane saattaa olla jazzin suurimpia innovaattoreita, mutta on täysin perusteltua väittää, että Rollins on suurin modernin jazzin improvisaatiotaiteen mestari. Coltrane ei kuitenkaan koskaan edes yrittänyt kilpailla Rollinsin kanssa melodikkona. Siinä missä Trane pyrki ylitsevuotavissa sooloissaan tiristämään kappalemateriaalista kaikki mahdollisuudet, Rollins on ehtymätön tarinankertoja, jonka ajatus ei koskaan katkea. Rollinsia ei kiinnostanut uudessa kaartissa seisominen ja tyylilajien innovointi, vaan improvisointi itsessään. Hänen soittonsa on myös ehkä vilpittömintä ja riemukkainta, ainakin Louis Armtrongin rinnalla. Ehtymätön tarinan soljuminen tuo myös mieleen Wes Montgomeryn parhaimmillaan.

Kirjoittaja: SAKU MANTERE

Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.

Kirjoittaja: SAKU MANTERE

Jaa:

Aiheeseen liittyy

Jätä kommentti Peruuta vastaus