En ole koskaan ollut hapanoluiden ystävä. Käydessäni Viikissä vanhempieni naapurustossa sijaitsevassa CoolHead-panimossa otin kuitenkin härkää sarvista ja maistoin vuoden oluen pokaalin pokannutta salmiakkimustaherukkasourolutta, ja ymmärsin viimein mistä niissä on kyse. Oluessa oli vähän samankaltainen rakenne kuin viinissä, salmiakki tuki maun rakennetta hapokkuuden vastapainona samaan tapaan kuin tanniini tukee rakennetta punaviinissä, ja mustaherukan hedelmäisyys oli lähellä viinillisyyttä. Havainto oli analyyttinen, enkä jatkossakaan varmastikaan juuri valitse janooni hapanolutta, mutta kyllä siitä desilitran verran jopa nautti.
Pianoton jazzyhtye on vähän samankaltainen juttu. Varsinkin kun soolosoittimena on kirpakka alttosaksofoni, musiikki kuulostaa ilman keskirekisterin harmonisella informaatiolla täyttävää pianistia helposti paljaalta ja purevalta. Etsiskellessäni juuri edesmenneen Jack DeJohnetten soundin ydintä törmäsin kuitenkin tähän mainioon, basisti Dave Hollandin johtamaan triolevyyn, ja tämä kyllä toimii enemmänkin kuin pelkällä analyyttisellä tasolla. Ensinnäkin kun rummut jäävät ainoaksi lyömäsoittimeksi (kyllä, piano on lyömäsoitin siinä missä marimba tai rumpusettikin), rumpali saa lisää tilaa loistaa. Toiseksi, Miles Davisin Filles De Kilimanjaro -levyn myötä jazzin taivaan välittömäksi kiintotähdeksi singahtanut Dave Holland on samaan aikaan niin tolkuttoman taitava ja juureva soittaja, että Steve Colemanin hapokas alttofoni saa riittävästi tanniinista tukea rytmisektiolta.
Lue myös:
- Review: David Bowie – ★ [Blackstar] (2016)
- Levyarvio: CMX – Dinosaurus Stereophonicus (2000)
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 21-30
- Review: Pekka Pohjola Group – Kätkävaaran lohikäärme (1980)
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 1-10
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 1-10
- Levyarvio: To Whine And Martyr – I’m The Light (2025)
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
Triplicate-teos katkaisi Hollandin kvintettilevytysten sarjan. Kvintetin solisti Coleman jatkoi trion solistina ja rumpaliksi liittyi vanha kollega DeJohnette Miles Davisin fuusiokokoonpanoista. Olen pitkään pitänyt Hollandin suurempien yhtyeiden levyistä vähän samaan analyyttiseen tapaan kuin alussa mainitsemastani hapanouluesta; polyfoninen improvisaatio haastavissa tahtilajeissa vähän kuin eheyttää jazzin historiaa viittaamalla samalla New Orleansin moniäänisen ilottelun alkulähteille ja hyvin moderniin harmoniaan ja rytmiikkaan. En kuitenkaan erityisesti nauti näiden levytysten kuuntelemisesta. Triplicatella kolmen suvereenin muusikon yhteispeli paitsi hivelee älyllisesti, myös tuntuu hyvältä ja juurevalta. Polyfonia virtaa pitkään yhdessä improvisoineen Hollandin ja Colemanin välilä estottomasti, mutta seurattavasti, ja DeJohnetten taiturillinen soitto liittyy samaan kokonaisuuteen. Vertailukohdaksi, ehkä vähän yllättäen, nousee Bill Evansin, Scott LaFaron ja Paul Motianin lyhytikäiseksi jääneen trion yhteissoitto.
Levyn materiaali on tyylikkäästi valittu kattaus alkuperäissävellyksiä, pari standardia ja yksi kansanlaulu. Avauskappale, Colemanin sävellys ”Games” on kiivaan abstraktisti, hiukan ”Giant Steps” -hengessä moduloiva, moderni jazz-ralli. Hollandin ”Quiet Fire” on kaunis balladi, jonka melodian avaus minun korvaani lainaa Monkin ’Round Midnight -klassikkoa. Duke Ellingtonin ja John Coltranen Impulse!-levytykseltä ponnistava blues ”Take the Coltrane” käväisee bluesimmassa ilmaisussa, ja Hollandin debyyttisoololevyllä ja hetken myös Milesin kanssa soittaneen Sam Riversin kunniaksi kirjoitettu ”Rivers Run” on kymmenminuuttinen eepos joka kasvaa mietiskelevästä avauksesta kiivaaseen paahtoon. DeJohnetten kaunis balladi ”Blue” seuraa kahta nopeampaa Hollandin alkuperäissävellystä (”Four Winds” ja ”Triple Dance”), minkä jälkeen soitetaan minulle yhdeksi levyn huippukohdaksi nouseva ”African Lullaby”, jolla Holland ja DeJohnette löytävät todella herkullisesti kelluvan grooven. Jazzin ystäviä, ja varmasti myös alttosaksofonisti Colemania, hellitään levyn päättävällä Charlie Parker -standardilla ”Segment”.
Triplicatea kuunnellessa jäin miettimään, miten perinteinen jazz-levy nousee yli muiden valtavasta, periaatteessa samalta soundaavien, sinänsä hyvin soitettujen levyjen joukosta. Jazz kuitenkin taidemuotona elää erityisesti hetkessä, klubiympäristössä yleisön edessä, ja levytykset ovat usein jonkinlaisia dokumentteja. Syitä on varmaankin monenlaisia. Triplicatella muusikoiden yhteissoitto on niin väkevää, että se herää eloon vuosikymmenten jälkeen, ilman päällekkäisäänityksiä tai mitään muutakaan tuotannolliista kiillotusta.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.

Jätä kommentti