Heinäkuun puoliväli vuonna 1999. Kesää vietettiin tuttuun tapaan Jyväskylässä anopin nurkissa. Yhtenä päivänä kaupungilla käydessämme satuin huomaamaan Äänekoskella järjestettävän Keitelejazzin mainosjulisteen. Perjantain 23.7. kolmantena esiintyjänä oli Bill Bruford’s Earthworks. En ollut vielä tuolloin tutustunut Earthworksin tuotantoon, mutta ajatus vastikään King Crimsonin tuplariosta eronneen legendaarisen Bill Brufordin näkemisestä ja kuulemisesta keikalla tuntui joka tapauksessa mahdollisuudelta, jota ei kannattaisi päästää käsistään. Iltavapaa järjestyi ja 120 markkaa maksaneen lipunkin sain ostettua etukäteen.
Olin keikkapaikalla ajoissa ja kuuntelin myös niiden kahden muun esiintyjän setit. Jazzia Ruotsista, muuta ei mieleeni jäänyt (ja tuonkin luin edelleen tallessa olevasta Keitelejazzin ohjelmavihkosesta). Musiikkia kuunnellessani satuin huomaamaan naapuripöydässä tutulta vaikuttavan hahmon. Kyllä, Brufordhan se siinä istui kuuntelemassa illan muiden yhtyeiden esityksiä. Kävin tervehtimässä herraa ja sain nimikirjoituksen Keitelejazzin ohjelmavihkoseen. Jälkeenpäin hieman harmitti, etten ollut vielä käynyt jazzteltan myyntipisteellä ostamassa Earthworksin tuoretta A Part, And Yet Apart -albumia. Korjasin kuitenkin tilanteen illan päätteeksi.
Suomalaisillakin jazzfestivaaleilla saattoi jo tuolloin olla esiintyjiä, joiden luokittelu jazziksi vaati melkoista genrerajojen venyttelyä. Bill Brufordin jazzmieltymykset olivat kyllä tiedossa, mutta silti uuden yhtyeen tyylistä ei ollut mitään takeita. Bill Bruford’s Earthworksin uusi versio esitti keikalla jazzin eri vuosikymmeniltä vaikutteita saanutta modernia jazzia. Koska en tuntenut vanhemman Earthworksin tuotantoa, en osaa sanoa oliko setissä mukana myös vanhempaa materiaalia.
Uuteen Earthworksiin kuuluivat akustiseen rumpusettiin siirtyneen Brufordin lisäksi pääasiassa pianoa soittanut kosketinsoittaja Steve Hamilton, saksofonisti Patrick Clahar sekä basisti Mark Hodgson. Vanhasta Earthworksista ei siis ollut jäljellä muita soittajia kuin rumpalilegenda itse. Bruford onkin todennut toimivansa vanhempana muusikkona, jonka kokoonpanoissa lupaavat nuoremmat muusikot saavat riittävästi kokemusta ja nimeä voidakseen myöhemmin perustaa omia yhtyeitään. ”Lupaava” oli kyllä Earthworksin muusikoiden kohdalla aika lievästi ilmaistu, sillä kaikki olivat instrumenttinsa taitajia. Tuskinpa ihan tavalliset kaverit edes pystyisivät soittamaan Earthworksin rytmiikaltaan ja rakenteeltaan mutkikkaita kappaleita.
Bill Bruford’s Earthworksin toinen versio ei kirjoita jazzin sääntöjä uusiksi. A Part, And Yet Apartin musiikki kuulostaa ajattomalta – se olisi voitu kirjoittaa vuosikymmeniä aikaisemminkin, mutta toisaalta sen tyylillinen ajoitus on hankalaa. Se ei kuitenkaan kuulosta vanhentuneelta. Brufordin soittotyyli tuntuu vapautuneelta ja hän kertoikin aiemmin käytettyjen sähkörumpujen lopultakin rajoittaneen ja ohjailleen koko yhtyeen musiikillisia mahdollisuuksia. Kuulemma Bruford järjesteli rumpusettiään näihin aikoihin uudella tavalla, jotta hän pystyisi paremmin soittamaan päässään kuulemaansa musiikkia.
A Part, And Yet Apart esittelee myös Brufordin lahjoja säveltäjänä. Vaikka improvisointi onkin olennainen osa jazzia, löytyy kappaleilta tyylikkäitä teemoja ja toistuvia melodianpätkiä, joiden uskoisin olevan peräisin säveltäjältä. Eivätkä levyn kappaleet edes muistuta toisiaan, vaan tyyli vaihtelee seesteisestä sävelmaalailusta varsin hurjaankin menoon. Levyä kuunnellessa tuntuu uskomattomalta, että näitä kappaleita on säveltänyt sama mies, joka teki Yesin Fragilelle ”One Per Cent For Nothingin”.
Lue myös:
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
”No Truce With The Furies” käynnistää albumin rytmiltään koukeroisella riffillä. Mukaansatempaavassa kappaleessa eri instrumenttien soolot vuorottelevat ja musiikin tyylikin pomppii levottomasti mutta kiehtovasti. Levyn tyyli tulee selväksi: luvassa on vauhdikasta pienen kokoonpanon jazzia, jossa on suvantovaiheitakin.
Seuraava kappale ”A Part, And Yet Apart” rauhoittaa tunnelmaa, tosin välillä hypätään johonkin latinorytmien tapaiseen. Clahar maalailee saksofonillaan rentouttavasti ja kappaleen loppupuolella basisti Mark Hodgsonkin pääsee soittamaan soolon. Kappaleen nimen sanaleikki on Brufordin mukaan osa sitä brittiläisyyttä, johon hän kasvoi. Samaa sanallista leikittelyä löytyy tällä instrumentaalilevyllä myös muualta.
”Some Shiver, While He Cavorts” svengaa aluksi rennosti menneiden vuosikymmenten tyylillä. Kappaleessa vuorottelevat seesteisemmät ja selkeämmät osat kiireisempien jaksojen kanssa.
5/4-tahtilajissa keikkuva “Footloose And Fancy Free” kulkee pääosan ajasta bassolla soitetun riffin kannattelemana. Ehkä hieman aiempia kappaleita yksinkertaisempana – se yksinkertaisuus nyt kuitenkin on aika suhteellista – tämä kappale tuntuu ehkä hieman helpommalta lähestyttävältä.
Pianolla alkava “Sarah’s Still Life” on viehättävää sävelmaalailua. Sen tunnelma muistuttaa jonkin verran niitä Billy Cobhamin sävellyksiä, joissa ei kuulla rumpuja. Koko yhtye kyllä soittaa tällä kappaleella, mutta yksikään soittajista ei tunnu vievän huomiota pois itse melodiasta.
Claharin ja Hamiltonin säveltämä “The Emperor’s New Clothes” taitaa olla albumin suoraviivaisin kappale. Rummut ja basso työskentelevät metronomintarkasti 7/4-tahtilajissa ja oikeastaan Bruford yllättää soittonsa (näennäisellä) yksinkertaisuudella. Patrick Clahar sooloilee jälleen maukkaasti vähäeleisen kompin päällä.
“Curiouser And Curiouser” tuo mieleeni vanhat film noirit, joissa bourbonia lipittävä, elämäänsä kyllästynyt yksityisetsivä ratkoo jotain päällisin puolin tavalliselta vaikuttavaa rikosta harmaassa suurkaupungissa jazzin soidessa soundtrickina. Periaatteessa ”Curiousier And Curiousier” on mukavasti mukanaan kuljettava jazzkappale, jossa pianisti ja fonisti pääsevät jälleen loistamaan.
“Eyes On The Horizon” palauttaa tunnelman jonnekin 1950-luvun be-bopin tai hard-bopin maailmoihin. Brufordkin heittelee tällä kappaleella ilahduttavan villejä fillejä. Reipas kappale esittelee jälleen uuden puolen Earthworksista.
Hienon albumin päätösraita tuntuu onnistuvan mahdottomassa. “Dewey-eyed, Then Dancing” ei aluksi tunnu pääsevän vauhtiin, vaikka Patrick Claharin foni maalaileekin herkän säestyksen päälle viehättäviä melodioita. Vasta reilun puolentoista minuutin kuluttua päästään kappaleen henkeäsalpaavan kauniiseen teemaan. Musiikin teoriaa tuntevat osaisivat varmasti kertoilla tarkemmin kappaleen sointukierroista sekä sävellyksessä käytetyistä skaaloista, mutta tavallisempi ihminen voi vain keskittyä kuuntelemaan taitavien muusikoiden vaivattomasti esittämää hienoa kappaletta. Voisi olla mielenkiintoista kuulla ”Dewey-eyed, Then Dancingista” vaikkapa Manhattan Transferin esittämä versio, joka olisi toteutettu hieman samantapaisesti kuin heidän versionsa Weather Reportin ”Birdlandista”. “Dewey-eyed, Then Dancing” olisi oikeudenmukaisemmassa maailmassa päätynyt jazzstandardien joukkoon.
A Part, And Yet Apart sai aikoinaan musiikkilehdissä ansaitusti erittäin positiivisia arvosteluja. Lisäksi useissa netistä löytyvissä arvosteluissa todetaan, että tämän albumin kautta jazzia vierastavat progen ystävät saattaisivat löytää avaimen jazzin maailmaan. Sitäköhän ne albumin tyylikkään kansikuvan lukot ja avain symboloivat?
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: Bill Bruford, jazz, 1999
Lue myös: Levyarvio: Bruford Levin Upper Extremities – s/t (1998)
Tuottaja: Bill Bruford
Levy-yhtiö: DGM
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti