Rakas päiväkirja. Anteeksi kun en ole kirjoittanut koko toviin. On ollut vähän muuta. Olen tehnyt levyn, ja nyt se on valmis.
Divine Apology -levyni johtoajatus on kreikasta johdetun ”apologia”-sanan kaksoismerkitys. Se tarkoitti alun perin puolustuspuhetta antiikin Kreikan oikeusistunnossa; moni meistä tuntee sanan myöhemmin vakiintuneen merkityksen anteeksipyyntönä. Leikittelin ajatuskokeella, miksi mikään maailmanuskonnoista ei ole keksinyt jumalolentoa, joka osaisi pyytää anteeksi: korkeintaan ne näyttävät jossain vaiheessa oppineen antamaan anteeksi. Tämä minusta kertoo ihmislajin tilanteesta jotain: joka helkkarin aamu kun avaa lehden, lentää kasvoille jokin uusi raakalaismaisuus, eikä tässä tietysti maailmanhistorian valossa ole yhtään mitään uutta. Elämä on peijakkaan tyhmää, julmaa ja raakaa jos nojautuu uutisten siitä tuottamaan kuvaan. ”Kuka tästä kaikesta vastaa? Kuka vie mut töihin ja keittää pastaa”, voisi kysyä Jarkko Martikaisen sanoin.
Levyn laulut kuvittelevat, miltä elämä näyttäisi jos niitä katselisi ulkoa päin myötätuntoinen, ja jopa anteeksipyyntöön kykenevä korkeampi olento; vaikka sitten Spinozan esittämä universumin kokonaisminä johon Einstein sanoi uskovansa, mutta jonka lauma taitaa muuten olla aika pieni. Lauluissa on surua, tuskaa, epätoivoa, rakastumista ja jopa ripaus toivoa. Levyn viimeisessä kappaleessa ”Marty’s Song” filosofi Martin Heidegger viihdyttää kiirastulessa kuningatar Viktorian sielua pohtimalla elämän tarkoitusta:
How does one measure the quality of life
Is it measured by joy or is it measured by strife
Is it measured in comparison with the life of others,
the conquests we have made or by a collection of lovers
Do we compare with the famous, and if so, who?
Gandhi? Napoleon? Or the one beside you?
Or is it simply measured by the deeds that you have done,
the things that you have created, the tournaments you have won?
Levyn aikaisemmat yhdeksän kappaletta kaikki reflektoivat tätä kysymystä eri tavoin. Aloituskappale Meditation heittäydytään maailmanhengen vietäväksi, ja matkaa ohjaa rumpali Jim Doxasin taidokkaasti synkopoitu groove. Toinen kappale ”Sorrow” heittää kuulijan syvään päähän tuskaisen eron hetkeen, mikä tuntuu kuolemalta. Trumpetisti Lex French loistaa harmon-vaimennetulla trumpettiraidalla, mikä tuo minulle mieleen Miles Davisin Ascenseur Pour L’échafaud -levyn.
Monet levyn teksteistä kirjoitti ystäväni, Montréalissa asuva runoilija Norman Cristofoli. Kolmannella raidalla nojaudun kuitenkin perinteisempään materiaaliin, Dylan Thomasin klassikkorunoon ”Do Not Go Gentle Into That Good Night”. Pianisti Kate Wyatt on hyvä ystäväni ja minua kiehtoi ajatus, miltä hänen soittonsa kuulostaisi Schubertin ”Winterreise” -tyyppisessä lied-kontekstissa.
Lue myös:
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 31-42
- Review: Höyry-kone – Hyönteisiä voi rakastaa (1995)
- Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1975 – Sijat 31-42
Halusin ottaa levylle suomenkielistä materiaalia, sillä suomessa on aivan omanlaisensa soundi. Levyn neljäs kappale, ja ainoa toisen kirjoittama sävellys on ”Lapin äidin kehtolaulu”, josta teimme melko hermoja raastavan sovituksen. Tältä minusta tuntuu avata lehti joka aamu. Viidennellä kappaleella vierailee toisena solistina Bohdanna Novak, joka myös saa toteutettavakseen viisiäänisen kontrapunktivälikkeen. Bohdanna on jazz-professori, joten toteutuksessa ei paljoa nokka tutissut.
”Velvet” on levyn hempein hetki, rakkauslaulu morsiamelleni Maryamille. Basisti Adrian Vedady soittaa pitkän ja mietiskelevän soolon. Nuorimmaiseni Otava kuuli tässä sävellyksessä viitteitä Miyazakin hovisäveltäjään Joe Hisaishiin; nämä saattavat liudentuneen balladimaisessa jazz-tulkinnassa.
Progen ystävät saavat ensimmäisen vaihtojakoisen rallinsa ”The Last Romantic” -kappaleessa, jossa mennään viiteen ja sitten painutaan hiiteen. Jim Doxas loistaa kelluvalla groovella, ja Lex French tuuttaa niin, että otsasuoni pullottaa.
Aikuistumisen kynnyksellä minulla oli ystäväni Teemu Laajasalon kanssa Vaikea Lapsi -niminen kamariprogeyhtye. Myöhemmin kirkollisella uralla kannuksensa tehnyt lapsuudenystäväni kirjoitti kappaleeseen tekstin, ja tekemäni sävellys on valtaosin sama kuin 33 vuotta sitten. Suurin muutos on kappaleen päättävä, pitkä soolo-osa, jonka elliptiseen harmoniaan hain vaikutteita sinfonisen progen mestareilta; tavallaan soololla on vähän samanlainen rooli ”Starship Trooperin” viimeisellä ”Würm”-osalla. Erik Hove loistaa alttosaksofonissa.
Toiseksi viimeinen, ”Emerald Angel” -kappale on pieni kunnianosoitus suosikkilaulajalleni Peter Gabrielille, jonka sävellyksissä on monisävyistä harmoniaa joka ei kuitenkaan solahda jazzin puolelle. Cristofolin sanoitus kertoo ystävästä jota hän ei kyennyt parhaasta tahdostaan huolimatta pelastamaan itseltään.
Pienemmät purot Facebook -ryhmällä on ollut merkittävä osa paluussani musiikin pariin. Kun sain täällä alustan kirjoittaa ja keskustella musiikista, yhteinen innostus ja uudet vaikutteet veivät takaisin oman musiikin tekemiseen. Liekö musiikki progressiivista? Tiedä häntä; ainakin kyseessä on teemalevy, joka on ottanut vaikutteita monista tämän ryhmän suosikkiartisteista.
Iloitsisin jos ennättäisit kuunnella levyn ja kertoa mielipiteesi. Se on kuunneltavissa yleisimmillä alustoilla ja Bandcampissa.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti