Levyarvio: Mike Oldfield – Guitars (1999)

Guitars on Mike Oldfieldin 19. studioalbumi.

Ainakin näin jälkikäteen ajatellen on ilmiselvää, että Oldfieldille ei enää 90-luvulla riittänyt pelkkä musiikillinen itseilmaisu vaan hän tarvitsi erilaisia kainalosauvoja tukemaan luovuuttaan. The Songs Of Distant Earthiin (1994) haettiin inspiraatiota Arthur C. Clarken sci-fi -romaanista ja Voygeria (1996) innoitti kelttiläinen musiikkiperinne. 90-luvun alussa ilmestyneen Tubular Bells II:sen tekemistä puolestaan inspiroi varmasti vanhan klassikon uudelleen keksiminen ja tieto siitä millaista nostetta levy vanhoissa faneissa ja mediassa tulisi herättämään. Ja 90-luvun lopussa vuorossa olleen Tubular Bells III:sen polttoaineena puolestaan oli elektroninen tanssimusiikkia ja… no luultavasti rahan ansaitseminen.

Tubular Bells III:sen jälkeen Oldfieldin Ibiza-seikkailu oli ohi ja hän oli palannut Englantiin jonne hän oli rakentanut Buckinghamshireen oman Roughwood nimellä kulkevan studionsa. Oli jälleen aika keksiä jotain uutta millä luovuuden mehut saisi virtaamaan. Kirjallisen tai kulttuurillisen teeman sijasta innoittajaksi valikoitu nyt musiikkitekninen konsepti. Miltä kuulostaisi Oldfield-musiikki joka olisi luotu kokonaan kitaroilla? Pelkästään kitaralla tehtyjä levyjä on toki ollu suurinpiirtein niin kauan kuin musiikkia on tallennettu, mutta yleensä kyseessä on olleet levytykset joissa yksi tai useampi kitaristi soittaa musiikkia joka kuulostaa… no kitaroilla soitetulla. Oldfieldillä oli mielessä jotain kunnianhimoisempaa. Oldfieldin ajatus oli rakentaa levy jossa myös yleensä koskettimilla tai rummuilla soitetut osuudet perustuisivat kitaroilla tai bassokitaroilla soitettuihin ääniin. Hän on itse kuvannut prosessia mm. näin:

“There are samples made from bass guitar. I took a bass guitar and the bass drums are just like that. I put it in a sampler and tuned it, edited it and that became the bass drum. And then the snare drum was a harder slap, I put it into the sampler, tuned up, with a lot of very very bright echo, short bright echo and run it through a machine called a Finaliser which really squashes it together and put into a sampler and tuned and made a snare drum out of it.”

Okei kuulostaa kiinnostavan kokeelliselta. Oldfield goes avantgarde? Käytännössä lopputulos ei kuitenkaan vaikuta siltä, että Oldfield olisi läpsytellyt kitarallaan reaaliajassa vaikkapa rumpuraitoja vaan vaikka alkuperäinen runsaasti manipuloitu rumpusoundi olisikin kitarasta lähtöisin on se käytännössä kuitenkin sekvenssoitu rytmiluupiksi jossain softassa. Mikäs siinä, mutta jotenkin tuntuu, että tämä tekee pitkälti tyhjäksi alkuperäisen konseptin tai saa sen ainakin tuntumaan merkityksettömältä temppuilulta. Lopulta Guitars kuulostaakin yllättävän paljon, hyvässä ja pahassa, samalta kuin Oldfieldin levyt yleensäkin näihin aikoihin. Tosin rytmiraidat ovat usein tavanomaista pökkelömpiä mikä herättää ajatuksen… ehkä Oldfield sittenkin napsutteli niitä nauhalle reaaliajassa…

Guitarsista kirjoittaessa havahduin kiinnostavaan yksityiskohtaan jota en ollut aiemmin ajatellut. Oldfieldiä on alusta alkaen pidetty multi-instrumentalistina ja ”yhden miehen bändinä”, mutta Guitars on itseasiassa Oldfieldin ensimmäinen levy jolla ei ole mukana ketään muita muusikoita. Kaikki on tällä kertaa Oldfieldin yksinään soittamaa ja hän on myös äänittänyt ja tuottanut levyn itse. Studiossa tukena oli sentään apulaisäänittäjä Ben Darlow.

Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Amarok (1990)

Guitars käynnistyy vain hieman yli kaksi minuuttia kestävällä ”Musella”. Kyseessä on akustinen yksinkertainen ja erittäin kaunis kappale. Äkkiseltään kappale kuulostaa yhdellä akustisella kitaralla soitetulla, mutta itseasiassa kitaroita on kaksi. Keskeisessä roolissa soi kipakasti sormin näppäilty kitara ja sitä komppaa yksinkertaisella kuviolla taustalla hiljaisemmin soiva toinen akustinen kitara. Tyylisesti kappale viittaa renessanssi-ajan englantilaisiin luuttuduettoihin vaikkei missään nimessä autenttisuuteen pyrikään.

”Muse” on todella ihastuttava pieni sävellys kaikessa yksinkertaisuudessaan ja jälleen osoitus siitä millainen melodian mestari Oldfield on. Mielellään kuuntelisin kokonaisen levyllisen tällaisia akustisia miniatyyreja. Tätä kirjoittaessani Oldfield on vetäytynyt eläkkeelle jo vuosia sitten, mutta heikkoina hetkinä toivon yhä, että maestro tekisi vielä yhden levyn. Ja minun puolestani se voisi hyvinkin olla pienimuotoinen akustinen jäähyväinen täynnä ”Musen” kaltaisia kappaleita.

Levyn toinen raita ”Cochise” nostaa energiatasoja ja esittelee Guitarsin tyypillisempää soundia. ”Cochise” on päättäväisen kuuloisesti soiva keskitempoinen kappale jossa vuorottelee yliohjatut ja vahvasti efektoidut sähkökitarat sekä kuulaan melankolisesti päämelodiaa soittava kirkkaammalla soundilla soiva soolokitara. Taustalla pumppaa yksinkertainen bassokuvio ja erilaisia surisevia rytmiraitoja. Lopussa soolokitara soi varsin vimmaisesti ja liikkuu upeasti stereokuvassa. Guitars onkin jälleen äänitysteknisesti hienoa työtä Oldfieldilta. Rytmisesti ”Cochise” on hieman tylsä kaikessa junnaavuudessaan, mutta Oldfieldin sähkökitarointi on upeaa kuultavaa ja kappale onnistuu maalailemaan ainakin itselleni jonkinlaista länkkärielokuvien tunnelmaa. Oldfieldin mukaan ”Cochise” perustuu löyhästi Led Zeppelinin ”Whole Lotta Loven” kahden ensimmäisen tahdin inspiroima. Pakko myöntää, että itse en olisi yhteyttä huomannut.

”Embers” rauhoittaa tunnelmaa ja on suht tyypillinen kevyesti leijaileva new age -instrumentaali jollaisia Oldfield on suosinut The Songs Of Distant Earthin ajoista alkaen. Kappale rakentuu pitkälti eteerisesti soivien syntetisaattoreiden (eh… jotka ovat ehkä kitaroita you know) varaan, mutta loppupuolella päättäväisesti soiva akustinen kitara ja muhkeasti soiva bassokitara nostattavat tunnelmaa onnistuneesti.

Kolmen surumielisen raidan jälkeen hypätään ensimmäistä kertaa enimmäkseen duurissa soivaan musiikkiin. ”Summit Day” alkaa muutamalla kaukaisuudessa kaikuvalla sähkökitara-parkaisulla ja sitten vienosti näppäilty akustinen kitara ottaa pääroolin taustallaan muhkeasti kumisevat sub-bassot. Kappale jatkuu samaa teemaa toistaen ja sitä eri tavalla varioiden mm. oktaavia korkeammalta sähkökitaralla soittaen ja lopulta kasvaen massiiviseen pauhuun jossa soinee päällekkäin ties kuinka monta sähkökitaraa. Oldfield ottaa sinänsä tehokkaasti löysät pois yhdestä yksinkertaisesta teemasta, mutta kyllä tämä kappale olisi kaivannut jotain pientä käännettä ollakseen kunnolla kiinnostava.

Viides kappale nostaa sykettä ja kääntää säröt täysille. ”Out Of Sight” on raskaasti soiva hieman bluesiin kallellaan oleva hardrock-ralli jossa vahvasti prosessoidut sähkökitarat päästetään todella irti. ”Out Of Sight” tuo hieman mieleen Tubular Bells III:lla kuullun kappaleen ”Outcastin”, mutta ei ole yhtä tehokas sillä sen säkättävä rytmiraita ei ole yhtä onnistunut. Oldfieldin sooloilu on kuitenkin vaikuttavaa ja ”Out Of Sight” on hyvä esimerkki siitä kuinka Oldfieldin lempeimmin soivatkin levyt useimmiten sisältävät tällaisia kuulijaa kunnolla herätteleviä rankempia kappaleita. Ja hyvä niin.

”B. Blues” jatkaa nimensä mukaisesti yhä syvemmälle blues-rockin suuntaan. Oldfieldin mukaan kyseessä on kunnianosoitus B.B. Kingille. Blues ei ole yleensä ollut Oldfieldin musiikissa suuressa roolissa sillä hänen vaikutteensa tulevat enemmän folkin ja klassisen musiikin suunnalta. ”B. Blues” ei onneksi tyydy toistamaan ihan tyypillisintä blues-harmoniaa, mutta kokonaisuus jää silti suht ontoksi vaikka Oldfieldin kitara komeasti ujeltaakin. Rytmiraita on jälleen tylsä.

Guitarsin kappaleet ovat lyhyitä (2-5 min.), mutta mukana on myös yksi yhdeksän ja puoliminuuttinen mini-suite. ”Four Winds” pyrkii nimensä mukaisesti kuvastamaan neljän eri pääilmansuunnan tuulien ominaisuuksia. Itse en ole koskaan ajatellut erityisemmin eri tuulten luonteenpiirteitä enkä voi väittää ne avautuisi minulle myöskään tämän teoksen myötä. 

”Four Winds” koostuu neljästä selvästi erillisestä ideasta, mutta ne on nivottu toisiinsa suht luontevasti. Ensimmäistä osaa luonnehtii vetävä mutkitteleva sähkökitarariffi joka kulkee suht mukavasti lukuisten sähkökitaroiden ja basson luoman grooven ja yksinkertaisen sointukierron päällä. Toinen osa (etelätuuli?) soi rennon letkeästi kirkkaalla soundilla näppäilyn sähkökitaran ja yksinkertaisesti sykkivän bassokitaran varassa. Kolmas osa (itätuuli) on kiinnostavin ja nyt tunnelmat muuttuvat etnisiksi. Rytmiraita perustuu pehmeästi sykkivään tablamaiseen soundiin ja Oldfieldin sähkökitara soi sitarin mieleen tuoden. Neljäs osa (länsituuli) vie tunnelmat hieman kantrin suuntaan. Kitara soi kuin James Bond -tunnarissa, mutta rytmiraidan laukkakomppi tuo jälleen mieleen länkkärileffat ”Cochisen” lailla. Lopun pieni nostatus on hieno ja Oldfieldin sähkökitarointi  täynnä tunnetta. Valitettavasti aivan lopussa turvaudutaan fade-out -lopetukseen. Kokonaisuutena ”Four Winds” on hieman epämääräinen sikermä, mutta sisältää kuitenkin joitakin levyn maukkaimmista hetkistä.

”Enigmatism” on pikkunätti yhdistelmä eteerisiä syntsamaisia soundeja, akustista näppäilyä ja arvoituksellisen aavemaisesti soivia sähkökitaraosuuksia. Miellyttävää kuunneltavaa sinänsä, mutta ”Enigmatism” ei tarjoa riittävästi omaa kulmaa jo kaiken aiemmin kuullun musiikin jälkeen

”Out Of Mind” käynnistyy kauniilla akustisella introlla ja räjähtää sitten rujoksi rokkenrolliksi jossa Oldfieldin sähkökitara soi aluksi todella rupisella soundilla ja muuntautuu sitten hieman tyypillisemmäksi Oldfield-soundiksi jossa on edelleen normaalia enemmän säröä. Oldfield on kuvannut ”Out Of Mindia” Rolling Stonesin inspiroimaksi ja tällä kertaa yhteys tuntuu selvältä. Etenkin aivan raidan alussa. ”Out Of Mindin” vimmainen kitarointi ilahduttaa, mutta jälleen pökkelösti tamppaava rytmiraita pettää sen. Tämä(kin) biisi olisi kaivannut ehdottomasti oikeaa rumpalia todella toimiakseen.

Levyn viimeinen raita ”From The Ashes” on toisinto ”Embersistä” nyt kelttihenkiselllä huilumaisella melodialla lisättynä. Etenkin sävellyksen uljas nostatus tuo mieleen Voyagerin musiikin. ”From The Ashes” on kaunis raita, mutta olisi ollut mahtavaa jos albumi olisi päättynyt toiseen ”Musen” kaltaiseen kokonaan akustiseen kappaleeseen.

Lue myös

Kompakti 42 minuuttinen Guitars tuntuu hieman välityömäiseltä levyltä. Se tarjoilee Oldfieldille tyypillisiä kauniita melodioita ja upeaa kitarointia joka yltyy hetkittäin yllättävänkin rajuksi, mutta sävellykset ovat turhan yksiulotteisia ja toteutukseltaan pelkistettyjä. Levyn kokeellinen tekotapa ei myöskään ole eduksi lopputulokselle. Kitaroihin pohjautuvat sekvenssoidut rytmiraidat ovat enimmäkseen tylsiä ja junnaavia. Sama musiikki soitettuna kunnollisella oikealla rockbändillä olisi varmasti syttynyt eloon aivan eri tavalla. Välillä vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia.

Guitars sai ilmestyessään suht kädenlämpöisen vastaanoton eikä herättänyt juuri intohimoja suuntaan tai toiseen. Menestys myyntilistoilla jäi myös vähäiseksi tosin Espanjassa yllettiin taas platina-kaliiberin myyntilukuihin. 

Pian toukokuussa ilmestyneen levyn jälkeen Oldfield suuntasi yllättäen pitkälle kiertueelle. Tämä oli Oldfieldin ensimmäinen varsinainen kiertue sitten vuoden 1984. Euroopassa kaiken kaikkiaan 35 konserttia kattanut Live Then & Now 1999 -kiertue keskittyi promotoimaan erityisesti Tubular Bells III:sta ja Guitarsia, mutta sisälsi myös kappaleita The Songs Of Distant Earthilla ja poimintoja Oldfieldin vanhoilta klassikoilta. Suomeen asti suosittu kiertue (yleisömäärät olivat per keikka usein 10-15 000 ihmistä) ei yltänyt, mutta Ruotsin kruunut maestrolle sentään kelpasivat. Tukholman konsertti jäi kuitenkin valitettavasti itseltäni väliin sillä olin tuohon aikaan köyhä opiskelija. Harmittaa edelleen. Tosin kiertueelta sittemmin julkaistun puolivirallisen livelevyn Live Then & Now – Poland Broadcast 1999:n (2019) perusteella kyseessä ei ollut Oldfieldin vahvimpia livennäyttöjä eikä mukana soittanut yhtye erityisen kiinnostava. Tämä helpottaa hieman tuskaani.

1999 oli Oldfieldille muutenkin kiireinen vuosi sillä Guitarsin ja useamman kuukauden mittaisen kiertueen lisäksi hän julkaisi loppuvuodesta vielä toisenkin studiolevyn vuosituhannen vaihdetta juhlistaakseen. Vaan se on tarina seuraavaan kertaan.

Parhaat biisit: ”Muse”, ”Cochise”, ”Out Of Sight”, ”Four Winds”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 3.5 out of 5.
Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Return To Ommadawn (2017)

Kappaleet

  1. ”Muse” – 2:12
  2. ”Cochise” – 5:15
  3. ”Embers” – 3:51
  4. ”Summit Day” – 3:46
  5. ”Out of Sight” – 3:48
  6. ”B. Blues” – 4:30
  7. ”Four Winds” – 9:32
  8. ”Enigmatism” – 3:32
  9. ”Out of Mind” – 3:46
  10. ”From the Ashes” – 2:28

Muusikot

Mike Oldfield: kaikki instrumentit

Tuottaja: Mike Oldfield
Levy-yhtiö: WEA

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑