Levyarvio: Led Zeppelin – Houses Of The Holy (1973)

Nimettömänä julkaistun neljännen albumin jälkeen sekä fanit että kriitikot olivat hyväksyneet sen, että Led Zeppelinin musiikkia ei voinutkaan lokeroida pelkäksi raskaaksi, bluesista ideoita ammentavaksi rockiksi. Yhtye kuitenkin jatkoi musiikillisia tutkimusretkiään. Viidennellä albumillaan Houses Of The Holy yhtye otti kappaleisiinsa vaikutteita jälleen uusista musiikkityyleistä. Levy vaikuttaa monessa kohdassa kvartetin ilkikuriselta kiusanteolta, jossa joidenkin kappaleiden tarkoituksena tuntuu olevan ulkopuolisen maailman Led Zeppelinille asettamien rajojen venyttäminen. 

Sekä Jimmy Page että John Paul Jones olivat rakennuttaneet itselleen kotistudiot, joissa he rakentelivatkin sävellyksiinsä huolellisia sovituksia. Esivalmistelut kuuluvat myös valmiilla albumilla, jota alettiin äänittää huhtikuussa 1972 Mick Jaggerin Stargroves-kartanossa Rolling Stonesin studiorekan avustuksella. Valmiilla levyllä kuuluu myös äänitysten rento ilmapiiri, yhtyeen hyvä yhteishenki sekä omistautuminen levyn tekemiseen. Osansa asiaan on saattanut olla myös säällä, joka äänittäjä Eddie Kramerin mukaan oli loistava.

Houses Of The Holy oli Led Zeppelinin levyistä ensimmäinen, jolla oli järjestysluvun sijaan ihan oikea nimi. Nimen keksi Robert Plant, joka viittasi sillä keikkatilanteeseen – yleisöön palvomassa lavalla olevia esiintyjiä. Tosin tämän albumin nimi löytyi vasta vinyylin sisäpussista ja yhtyeen nimi levyn keskietiketistä. Led Zeppelinin neljännen albumin sisäpussiin oli painettu ”Stairway To Heavenin” sanoitukset, mutta nyt innokkaat fanit pääsivät tutustumaan Houses Of The Holyn kaikkien kappaleiden sanoituksiin sekä kappalekohtaisiin tietoihin siitä, mitä kukin yhtyeen jäsenistä oli milläkin kappaleella tehnyt. ”The Crungen” ja ”D’yer Mak’erin” sanoitukset tosin saattavat selittää sen, miksei Robert Plantin lyriikkaa nähty enää myöhemmin painettuna Led Zeppelinin levyillä. 

Heti ”The Song Remains The Samen” alkutahdeista lähtien on selvää, että Led Zeppelin on (jälleen) uudistunut. ”The Song Remains The Samen” kitarasoundit tuntuvat kirkkaammilta ja koko kappale valoisammalta kuin neljän edellisen albumin materiaali. Alunperin instrumentaaliksi suunnitellun kappaleen työnimenä oli ”The Overture” ja sen oli tarkoitus olla vain alkusoitto ennen ”Rain Songia”. ”The Song Remains The Samen” ensimmäiset puolitoista minuuttia valmistelevatkin hienosti tulevaan albumiin. Robert Plant oli kuitenkin eri mieltä. Hän ehdotti muutosta kappaleen rakenteeseen ja kirjoitti nopeasti sanoitukset. Plantin lauluraitaa on jonkin verran nopeutettu, minkä vuoksi laulu kuulostaa kappaleen lopussa hieman luonnottomalta.

“Rain Song” oli Jimmy Pagen vastaus George Harrisonin huomautukseen, ettei Led Zeppelin esitä balladeja. Tarkka kuulija saattaa huomata, että kappaleen alun soinnut ovat samat kuin Harrisonin säveltämässä ja The Beatlesin esittämässä kappaleessa ”Something”. ”Rain Song” oli yksi Pagen säveltämistä kappaleista, jonka demolla kuultiin huolellisesti sovitettuja kitaraosuuksia. Page käyttää ”Rain Songilla” kitarassaan tavallisesta poikkeavaa viritystä (yhden nuotinnoksen mukaan EADADE) ja keikoilla hän käytti kappaletta soittaessaan ikonista kaksikaulaista Gibsoniaan. John Paul Jonesin soittamat Mellotron ja piano lisäävät kappaleen kaihoisaa tunnelmaa. 

“Over The Hills And Far Away” alkaa samankaltaisissa folktunnelmissa, joissa liikuskeltiin Led Zeppelin III:lla. Melko pian se kuitenkin muuttuu kevyeksi rockiksi. Vaikkei asiaan yleensä tulekaan kiinnitettyä huomiota, niin Houses Of The Holyn ensimmäiset railakkaammat huudot kuullaan vasta ”Over The Hills And Far Awayn” aikana. Jostain syystä minulle tulee tästä rennosta ja sympaattisesta kappaleesta mieleen alkuaikojen Rush. 

John Bonhamin kehittelemän, tarkoituksellisesti mahdollisimman epätanssittavan rumpukompin päälle rakennettu “The Crunge” on käsittääkseni monen Zeppelin-fanin mielestä kappale, joka olisi saanut jäädä julkaisematta. Tässä musiikillisessa sekasotkussa kuullaan jotakin funkin kaltaista ja Robert Plant pääsee kanavoimaan sisäistä James Browniaan tajunnanvirralta vaikuttavassa laulusuorituksessaan. Lisäksi kappaleella kuullaan John Paul Jonesin soittamia syntetisaattoreita. Jotain Led Zeppelinin jäsenten huumorintajusta kertonee se, että jonkin aikaa sanoitusten yhteyteen suunniteltiin painettavaksi ”The Crungeen” tarkoitetut tanssikuviot. Hämmentävä kuvaa luultavasti parhaiten tätä kappaletta.

Lue myös:

“Dancing Daysin” erikoinen kitaramelodia sai innoituksensa Jimmy Pagen ja Robert Plantin matkoista Intiaan. Britannian rockmuusikot olivat ”löytäneet” Intian jo 1960-luvun lopulla – The Beatlesin reissu Maharishi Mahesh Yogin luo harrastamaan transendentaalista mietiskelyä lienee tunnetuin tapaus – ja lokakuussa 1972 myös Led Zeppelinin voimakaksikko kävi tutustumassa Intiaan. Tärkeimpänä tutkimuskohteena Bombayssa oli musiikki, jota he äänittivät paikallisten muusikoiden kanssa. Noiden studiosessioiden antia ei ole toistaiseksi julkaistu. ”Dancing Daysin” intialaisuus rajoittuu kuitenkin alun erikoiseen kitaramelodiaan, muuten kyseessä on melko simppeli rokkibiisi. Eddie Kramerin mukaan Led Zeppelinin jäsenet olivat erittäin tyytyväisiä ”Dancing Daysiin”. Nelikko kuulemma tanssahteli Stargroves-kartanon nurmikolla tarttuvan kappaleen tahtiin. Jossakin arviossa ”Dancing Daysin” on sanottu olevan paras Led Zeppelinin kappale, joka ei koskaan päädy kokoelmalevyille. 

“D’yer Mak’er” lienee Led Zeppelinin erikoisimpia kappaleita. Ainakin se on ainoa yhtyeen esittämä reggaekappale. Britanniaan 1960-luvulla tullut ska oli tutustuttanut sikäläiset jamaikalaiseen musiikkiin, mutta reggae alkoi saada huomiota vasta 1970-luvun alkupuolella Bob Marley & The Wailersin sekä muiden jamaikalaisten artistien ansiosta. Led Zeppelinin ”D’yer Mak’er” olikin yksi ensimmäisistä tunnetumpien valkoisten artistien seikkailuista reggaen rytmeissä – The J. Geils Band julkaisi samana vuonna kappaleen ”Give It To Me”, kun taas kaikille tuttu Eric Claptonin versio ”I Shot The Sheriffistä” on vuodelta 1974. 

Jostain syystä ”D’yer Mak’er” vaikuttaa hivenen epäonnistuneelta yritykseltä hypätä rastafaanien alueelle. Rytmiryhmä ei saa soittoonsa oikeanlaista letkeyttä ja Plantin laulelutkin tuntuvat olevan omituinen sekoitus vanhaa rock’n’rollia ja länsi-intialaista tyyliä. Plant olisi halunnut, että ”D’yer Mak’er” olisi julkaistu singlenä, kun taas John Paul Jones piti kappaletta julkaisukelvottomana. 

Pääosin John Paul Jonesin kirjoittama “No Quarter” syntyi pitkän ajan kuluessa. Kappaleen ensimmäiset versiot ovat tiettävästi peräisin jo Led Zeppelin III:n sessioista, mutta vasta oman kotistudion käyttö taisi antaa Jonesille mahdollisuuden kehitellä kappaleensa musiikki valmiiksi. Houses Of The Holyn auringonpaisteisuuden joukossa synkähkö ja salaperäiseltä kuulostava ”No Quarter” lähettää kuulijan jälleen erilaiselle musiikilliselle matkalle. Tunnelma on muuhun materiaaliin verrattuna kovin erilainen ja ”No Quarter” onkin albumin kappaleista ainoa, jota ei äänitetty aurinkoisessa Stargrovesissa. Studiokikkailua harrastettiin jälleen – tällä kertaa nauhanopeutta hidastettiin sen verran, että kappaleen sävellaji laski puoli sävelaskelta. Kappaleen basso-osuudetkin on soitettu muista kappaleista poiketen syntetisaattorilla.

Viikinkiaiheista ammentaneet sanoitukset, joissa lauletaan esimerkiksi ”the winds of Thor are blowing cold”, tekevät ”No Quarterista” albumin pysähdyttävimmän kappaleen. Laulun nimi tarkoittaa suunnilleen sitä, että taistelukentällä armoa ei anneta eikä anota. Tulevilla kiertueilla kappaleesta tuli hetki, jolloin John Paul Jones pääsi valokeilaan. Tai ehkä tässä tapauksessa ei pidä puhua hetkestä, sillä The Song Remains The Same -konserttitaltioinnilla kappale oli venynyt yli kymmenminuuttiseksi ja myöhemmillä kiertueilla jopa puolituntiseksi nimenomaan Jonesin kosketinsooloilujen vuoksi.

“The Ocean” päättää levyn pirteissä tunnelmissa. Sympaattinen pikku kappale koostuu useista osista, välillä Plant laulaa a cappella Jonesin ja Bonhamin kanssa ja lopussa hypätään rock’n’rollin pariin. Laulun meri on yleisömeri, joita yhtye oli Houses Of The Holyn ilmestyessä nähnyt jo vuosien ajan. Hieman höperöltä kuulostava kappale päättää albumin valoisissa tunnelmissa.

Vaikka lähes koko albumi oli äänitetty Stargrovesissa, ei paikkaa mainittu levyn kansiteksteissä lainkaan. Syyksi on arveltu niinkin inhimillistä piirrettä kuin kateus. Vaikkei Stargroves nimenä luultavasti olisikaan ollut suurelle yleisölle tuttu, ei levyn Rolling Stones -yhteyttä ilmeisesti haluttu mainita. Led Zeppelin saattoi olla levymyynnin perusteella tuon hetken suosituin yhtye Yhdysvalloissa, mutta musiikkilehtien kansista löytyi kuitenkin enimmäkseen Mick Jaggerin ja kumppaneiden kuvia. Tuohonkin asiaan tuli pian muutos, kun Led Zeppelinin jäsenet stailattiin epämääräisissä rytkyissä kulkevista partanaamoista kimalteleviksi rocktähdiksi. Esimerkiksi Jimmy Pagen kuuluisa tähdillä ja kuunsirpeillä koristeltu puku otettiin käyttöön Houses Of The Holya seuranneella kiertueella.

Houses Of The Holya ei saatu kauppoihin aivan niin nopeasti kuin toivottiin. Yhtenä syynä oli Jimmy Pagen perusteellinen jälkituotanto Olympic Studioilla ja Electric Ladylla, mutta myös albumin kannen toteuttamisessa kului toivottua enemmän aikaa. Mystiseltä vaikuttava (ja nykyään netissä ärsyttäviä ongelmia aiheuttava) kansikuva on Hipgnosiksen käsialaa. Se on kuvattu Pohjois-Irlannissa sijaitsevalla Giant’s Causewaylla kymmenen päivää kestäneiden sessioiden aikana. Kuvan idea tuli Arthur C. Clarken kirjasta Lapsuuden loppu. Kuvaussessiot olivat aina auringonnousun aikaan sillä valokuvaaja Aubrey Powell pyrki saamaan kuviinsa tietynlaisen valaisuksen ja aamuhämärän. Aikaa kului, sillä sää oli tietysti sateinen. Giant’s Causewayn basalttipylväillä kiipeilevät alastomat lapset – sisarukset Stefan ja Samantha Gates – lisättiin kuvaan myöhemmin, vaikka tarkoitus olikin käyttää levykansissa perinteiseen Hipgnosis-tyyliin mahdollisimman vähän käsiteltyjä valokuvia. Ennen digitaalisia kuvankäsittelymenetelmiä työ oli aikaavievää, eikä lopputulos lopulta edes ollut aivan halutunkaltainen. Nippelitietona todettakoon, että Samantha Gates on myös se vuonna 1976 julkaistun Presencen takakannessa näkyvä pikkutyttö.

Houses Of The Holy oli luonnollisesti jälleen listojen kärkisijoilla ympäri maailmaa. Eihän se tietenkään muodostunut samanlaiseksi myyntimenestykseksi kuin edellinen albumi, joka on edelleen yksi kaikkien aikojen eniten myydyistä albumeista. Yhtenä syynä heikompiin – mutta ei missään nimessä huonoihin – myyntilukuihin ja albumin ”vähäisempään legendaarisuuteen” pidetään sitä, ettei Houses Of The Holylta löytynyt aivan ”Whole Lotta Loven”, ”Stairway To Heavenin” tai ”Kashmirin” kaltaista kuulijan korvaan tarttuvaa kappaletta. Yhtyeelle ja manageri Peter Grantille taisi kuitenkin olla tärkeintä, että Led Zeppelin saattoi selvästikin tehdä albumeillaan musiikillisia kokeiluja suosion siitä kärsimättä. 

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 4.5 out of 5.

Avainsanat: hard-rock, rock, 1973

Lue myös: Levyarvio: Led Zeppelin – IV (1971)
Tuottaja: Jimmy Page
Levy-yhtiö: Atlantic

2 ajatusta aiheesta ”Levyarvio: Led Zeppelin – Houses Of The Holy (1973)”

Add yours

Jätä kommentti Antti-Jussi Suominen Peruuta vastaus

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑