Jos minun pitäisi selittää jollekulle mitä korvakarkki tarkoittaa, nappaisin todennäköisesti kuunneltavaksi jonkin The Alan Parsons Projectin 1970-luvun albumeista. Ne kuulostavat tuotannon osalta hyviltä, mikä ei oikeastaan ollut suuri ihme – Abbey Roadin studioteknikkona uransa aloittanut Alan Parsons oli päässyt seuraamaan useiden hienojen albumien äänityksiä. Mutta vaikka korvakarkkia ehkä haluaakin lisää, ei se kuitenkaan välttämättä tuo kylläisyyden tunnetta. Parsonsin omien levyjen ongelmana oli usein se, että tyylikkäät tuotannolliset kikat tuntuivat lähinnä peittävän melko simppelit musiikilliset ideat. Parsons ja Eric Woolfson kyllä kirjoittivat ihan näppäriä ja hienoisia progevaikutteiya sisältäneitä kappaleita, mutta parin ensimmäisen albumin jälkeen levyt alkoivat kuulostaa insinöörin intohimolla valmistetuilta. Tutut luottomuusikot ja vokalistit hoitivat hommansa, Parsons sai vapaat kädet uusien studiolle hankittujen laitteiden kokeilemiseen ja amerikkalaiset radioasemat saivat sopivan steriiliä soitettavaa.
The Alan Parsons Projectin kahdeksas albumi Vulture Culture ei ole korvakarkkia. Vaikka Parsons on jälleen pyrkinyt tekemään albumin soundeista ajanmukaiset, kuulostavat varsinkin rummut melko kammottavilta. Välillä virvelisoundi tuntuu tökkäävän jonkin näkymättömän neulan ilkeästi suoraan hermoon. Kaikilta muilta The Alan Parsons Projectin levyiltä tuttu orkestroija Andrew Powell oli Vulture Culturen äänitysten aikaan tekemässä Ladyhawke – legenda haukasta -elokuvan soundtrackia, minkä vuoksi hän ei pystynyt osallistumaan tämän albumin tekemiseen. Monessa kohdassa kuulostaa siltä, että kappaleisiin on aluksi jätetty (varmuuden vuoksi?) orkesterinmentävä kolo, jota on myöhemmin koetettu tilkitä Richard Cottlen soittamilla syntetisaattoreilla. Kun itse materiaalikaan ei ole erityisen innostunutta, on lopputuloksena yksi The Alan Parsons Projectin heikoimmista albumeista. Ilmestyessään se tosin taisi olla juuri sitä mitä yhtyeen fanit odottivatkin, eli helppoa pop-rockia ajanmukaisilla soundeilla tarjoiltuna.
Vulture Culturen avausraita ”Let’s Talk About Me” julkaistiin singlenä jo ennen kuin albumi oli kaupoissa. Se on niin rokkia kuin mihin The Alan Parsons Projectin annettiin edetä. Hetkittäin tästä tulee mieleen Toto, mutta huomattavasti kylmempänä ja mekaanisempana versiona. Basisti David Paton laulaa ihmissuhdeongelmalyriikat sinänsä hyvin, mutta laulun aihe olisi ehkä kaivannut hieman vahvempaa tulkintaa. Kappaleella kuullaan myös Mr. Laser Beam -anagrammin taakse kätkeytyneen Lee Abramsin jutustelua. Hyvin on herra tässä seuransa valinnut, sillä häntä pidetään yhtenä tärkeimmistä hahmoista AOR-formaatin alkutaipaleella.
Eric Woolfsonin laulama ”Separate Lives” kuulostaa monotoniselta. Synabasso ja Stuart Elliottin rumpujen äärimmäisyyksiin viedyt kasarisoundit saavat kappaleen kuulostamaan konemaiselta. Jossain taustalla kuullaan mahdollisesti Parsonsin Fairlight CMI:llä toteuttama syntetisaattorikuvio, jonka kaltaisia samoihin aikoihin debyyttialbuminsa julkaissut Modern Talking viljeli tulevina vuosina omilla kappaleillaan kyllästymiseen asti. Tarpeettoman pitkä kappale häivytetään jostain syystä vasta viiden minuutin kuluttua.
”Days Are Numbers (The Traveller)” on herkempi balladi, joka toisin toteutettuna olisi voinut toimia paremmin. Richard Cottlen soittama lyhyt saksofonisoolokin nostaa kappaletta keskinkertaisuuden suosta. Chris Rainbow’n laulu sopii kappaleelle. Yhdysvalloissa ”Days Are Numbers” julkaistiin singlenäkin.
“Sooner Or Later” on mitäänsanomaton ja löysä kappale. Tällä kertaa se saksofonikaan ei pysty pelastamaan tätä turhuutta. Vokalistina on jälleen Eric Woolfson, jonka suoritus ei ainakaan paranna lopputulosta. Jos Vulture Culturea kuuntelee vinyyliltä, ei a-puolen päättävä ”Sooner Or Later” houkuttele kääntämään levyä.
Lue myös:
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
Älppärin kakkospuolen ensimmäinen raita “Vulture Culture” alkaa lupaavasti, mutta sekin muuttuu nopeasti täysin ennalta-arvattavaksi. Tämä on kuitenkin oikeastaan levyn ensimmäinen kappale, jonka kohdalla aloin miettiä millaisia orkestraatioita Andrew Powell olisi sille kehitellyt. Sanoitukset käsittelevät toisten ihmisten ahdinkoa hyväkseen käyttäviä ihmisiä. Puutteistaan huolimatta Lenny Zakatekin laulama ”Vulture Culture” on albumin parhaimmistoa.
Sitten päästäänkin levyn pakolliseen instrumentaaliin. Monotonisen syntetisaattorikuvion kuljettama “Hawkeye” kuulostaa lähinnä pöhköltä, mutta onneksi sentään positiivisella ja hymyilyttävällä tavalla pöhköltä. Vulture Culturen muiden kappaleiden totisuuden joukossa tällainen hassuttelu on ihan tervetullutta, vaikka lopputulos kuulostaakin puolitiehen jääneeltä.
Kappaleella “Somebody Out There” on ihan mukava säkeistö, mutta kertosäkeen tekopirteys pilaa tunnelman. Sanoitusten taustalla ovat Woolfsonin ikävät kokemukset huijarista, joka oli muun muassa ostellut hänen nimissään kaikenlaista kallista ja pyytänyt erästä tunnettua kitaristia studiolle. ”Somebody Out There” vaikuttaa suunnilleen siltä, että kaksi täysin erillistä laulunpätkää on liitetty yhteen sen enempiä miettimättä. Harmittaa, että Colin Blunstone on joutunut haaskaamaan aikaansa tämän kappaleen äänityksissä. Tosin kyllä minäkin kävisin laulamassa Abbey Roadilla, jos joku maksaisi matkakulut ja saisin päälle päivärahat.
Levy päättyy yllätyksettömästi balladiin. Eric Woolfsonin laulama “The Same Old Sun” etenee laiskahkosti. Viimeisen puolentoista minuutin ajaksi kappaleelle on koetettu rakentaa samankaltaista orkestraalista huipennusta kuin aiemmillekin levyille, mutta syntetisaattorit ja Ian Bairnsonin kitarasoolo eivät onnistu luomaan läheskään samanlaista tunnelmaa kuin Andrew Powellin orkesterisovitukset.
Laulujen sanoituksia lukiessa alkaa vaikuttaa siltä, että Eric Woolfson oli koettanut kehitellä tälle albumille ihmissuhdeongelmiin liittyvää teemaa. Ainakin moni kappaleista tuntuu vähintään sivuavan aihetta. Ongelmat rakkaudessa ovat kuitenkin popmusiikin peruskauraa, eivätkä Woolfsonin sanoitukset tunnu olevan oikeastaan muuta kuin kokoelma aiheeseen liittyviä fraaseja. Toisaaalta jotkut kuulemma löytävät helpotusta oloonsa kornilta kuulostavien rakkauslaulujen tekstejä kuunnellessaan. No nyt rupesin vertailemaan Vulture Culturea Suomi-iskelmään…
Ihmettelen The Alan Parsons Projectin vakiosoittajien ja -laulajien uskollisuutta Parsonsia ja Woolfsonia kohtaan. Tietysti soittajan pitää saada soppaa, mutta aika suuren osan tämän albumin äänistä olisi käsittääkseni pystynyt luomaan jopa tuon ajan ohjelmoinneilla. Ehkä oikeiden muusikoiden käyttö oli nopeampi ja halvempi vaihtoehto. Toki The Alan Parsons Project näytti hyvältä cv:ssä, mutta en usko muusikoiden päässeen toteuttamaan sessioissa mitään suuria musiikillisia ambitioitaan.
Vaikka The Alan Parsons Projectin albumien myyntiluvut olivat laskussa, olivat listasijoitukset yhä komeita. Yhtyeen ystävät selvästikin nostivat levyn listoille hankkimalla uuden albumin heti sen ilmestyessä. Saksassa Vulture Culture nousi listaykköseksi ja se päätyi Top Teniin myös Hollannissa, Italiassa, Itävallassa, Norjassa, Ruotsissa ja Sveitsissä. Sen sijaan Yhdysvalloissa Vulture Culturesta tuli The Alan Parsons Projectin ensimmäinen albumi, jonka myyntiluvut eivät yltäneet kultalevyyn oikeuttavaan määrään.
Mitäpä tästä levystä voisi kertoa 40 vuotta sen ilmestymisen jälkeen? Soundien osalta Vulture Culture tuntuu sisältävän suuren osan siitä, minkä takia (suuri?) osa 1980-luvun popista kuulostaa nolosti vanhentuneelta. Kappaleista tuntuu puuttuvan koukku. Kansikuva sentään on minusta ihan hieno.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Levyarvio: The Alan Parsons Project: – Tales of Mystery and Imagination (1976)
Tuottaja: Alan Parsons
Levy-yhtiö: Arista
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti