Levyarvio: The Beatles – Rubber Soul (1965)

1960-luvun yhtyeiden julkaisutahti tuntuu nykypäivänä uskomattomalta. The Beatlesin Help! oli julkaistu elokuussa 1965, mutta sen ilmestyessä heiltä pyydettiin uutta albumia – jo yhtyeen kuudetta – ja singleä joulumarkkinoille. Yhtyehän oli onnistunut julkaisemaan Britanniassa kahtena edellisenä vuotena joulun ykköshitit eli singlet ”I Want To Hold Your Hand” ja ”I Feel Fine”, joten nyt olisi hattutempun paikka. Ongelmana tosin oli se, että kun asiasta kerrottiin yhtyeelle elokuussa, ei valmiita uusia lauluja ollut juurikaan valmiina. Aikataulu oli tiukka, mutta tällä kertaa yhtyeen jäsenet saivat keskittyä äänityksiin, eli keikkailusta pidettiin taukoa. Äänitysten aikana yhtyeen sessiot venyivät aiemmasta poiketen yli puolenyön. Joulumarkkinoille saatiin sekä single että albumi, jotka luonnollisesti nousivat listaykkösiksi tai vähintäänkin listojen kärkipäähän ympäri maailmaa – Yhdysvalloissa Rubber Soul jopa rikkoi yhtyeen kaikki aiemmat myyntiennätykset. Lokakuun aikana äänitetyn albumin materiaali osoitti The Beatlesin tyylin olevan muuttumassa. John Lennon kertoi myöhemmin The Beatlesin ”lapsenomaisen heimovaiheen” päättyneen ja ”itsetajuisen kauden” alkaneen tämän levyn kohdalla.

Vaikka jo aiemmilla albumeilla oli kuultu pieniä kokeiluja, alkoivat yhtyeen jäsenet käyttää tuottaja George Martinin oivallisessa ohjauksessa Rubber Soulilla tuolloin vielä kovin alkeellisten studioiden mahdollisuuksia luovasti hyväkseen. Kappaleiden äänimaisemaa kehiteltiin muokkaamalla pianon tai kitaran ääntä esimerkiksi nauhanopeutta muuttamalla sekä käyttämällä uusia instrumentteja. The Beatlesin edistyksellisyys näkyi mm. siinä, että Rubber Soul on ensimmäinen länsimainen poplevy, jolla kuullaan sitaria.

Rubber Soulilla The Beatlesin laulujen sanoitusten aihepiirikin alkoi laajeta. Tietysti mukana oli edelleen perinteisiä rakkauslauluja, mutta myös muut aiheet ilmestyivät teksteihin. Yhtyeen jäsenet olivat tietysti varttuneet, mutta ehkäpä osuutta asiaan oli myös huumeilla. John Lennon ja George Harrison olivat päätyneet keväällä 1965 ensimmäiselle happotripilleen, kun muuan hammaslääkäriystävä oli salaa terästänyt heidän juomaansa kahvia LSD:llä. Osuutta tekstien muuttumiseen oli myös Bob Dylanin kaltaisten artistien sanoitusten tiedostavuudella – kyllähän vaikkapa ”All Along The Watchtower” on aivan eri maailmasta kuin joku ”Eight Days A Week”.

Vaikka Rubber Soulin avausraita ”Drive My Car” vaikuttaakin ”baby you can drive my car” -kertosäkeensä vuoksi aiheensa puolesta aika tavanomaiselta tyttö ja poika -laululta, on tämän pääosin Paul McCartneyn tekemän rokkikappaleen sanoituksissa kuitenkin pieni jippo. Laulussa päähenkilö onkin nainen ja ”baby” poika, joka voi toimia hänen autonkuljettajanaan. Paul kertoi haastatteluissa yhtyeen innostuneen humoristisista lauluista (jotka hänen mukaansa luultavasti tulisivat muotiin protestilaulujen jälkeen) ja ainakin ”Drive My Carin” roolienvaihto ja ”beep-beep”-taustalaulut kuulostavat pilke silmäkulmassa tehdyiltä. Kappaleen kertosäkeen ”baby you can drive my car” oli Lennonin ja McCartneyn yhdessä ideoima, Paulin alkuperäinen teksti kultasormuksista kun ei kelvannut Johnille.

Kauniisti ¾-tahtilajissa keinahteleva ”Norwegian Wood” on lähes kokonaan Lennonin käsialaa. Ainoastaan laulun loppuun hän pyysi apua Paulilta. Laulun tarina on periaatteessa kuvaus syrjähypystä, jollaisia Lennonilla kuulemma riitti. Laulu oli hieman vanhempaa perua, sillä John oli kirjoittanut sen jo edellisen vuoden helmikuussa lomaillessaan Sveitsissä vaimonsa Cynthian sekä George Martinin ja tämän tulevan puolison Judyn kanssa. Yksi mieleenjäävimmistä asioista tällä rauhallisella kappaleella on George Harrisonin soittama sitar. ”Norwegian Woodin” jälkeen eksoottisempien instrumenttien ääniä alettiin kuulla muidenkin artistien kappaleilla.

Rubber Soulin ainoa yli kolmeminuuttinen kappale ”You Won’t See Me” on tekstiltään uudenlainen beatlekappale. Melko suoralla rokkikappaleella Paulin naiselle osoittama teksti ei olekaan enää ruusunpunainen rakkaudentunnustus. Syynä tekstin karvauteen oli kriisi Jane Asherin kanssa – tämä kun ei halunnutkaan olla pelkkä rokkitähden heila, vaan halusi luoda omaa uraa näyttelijänä. Kappaleella kuullaan myös Paulin soittamaa pianoa sekä Mal Evansin Hammondeja.

Vaikka Lennon-McCartney -kappaleita tuntui yhtyeen alkuaikoina tulevan kuin liukuhihnalta, oli John Lennon usein epävarma lauluntekotaidoistaan. ”Nowhere Man” tiettävästi syntyi sen jälkeen, kun hän oli ensin tuntikausien ajan yrittänyt turhaan saada kirjoitettua laulua. ”Mitään ei tullut. Minä olin lopussa, menin sänkyyn, olin luovuttanut. Sitten ajattelin itseäni Miehenä ei-missään istumassa ei-missään”, kertoi Lennon myöhemmin. Sängyllä maatessa syntynyt ”Nowhere Man” oli ensimmäisiä Beatlesin kappaleita, joissa oli avoimen filosofisia pohdiskeluja. ”Nowhere Man” oli myöhemmin mukana myös animaatioelokuva Yellow Submarinella ja ainakin minusta tuntui siltä, että sen nähdessäni kappaleen sisältö alkoi aueta.

George Harrisonin kirjoittama ”Think For Yourself” ei oikeastaan vielä paljastele hiljaisen beatlen tulevia biisintekotaitoja. Melko simppelissä rockissa kehotettiin olemaan kuuntelematta valheita. Myöhemmin George kertoi, että vaikka kappale kuulostaa jostakusta kertovalta, niin hän ei enää pysty muistamaan sen innoittajaa.

John Lennonin mukaan ”The Word” oli ensimmäinen beatlekappale, jolla oli sanoma. Musiikillisesti vielä vanhaan nojaava kappale enteilee tekstissään jo tulevaa – ”sanahan” on tietysti ”love” eli se universaali rakkaus, josta 1960-luvun loppupuolella tuli keskeinen teema populaarikulttuurissa. Myöhemmin Lennon kertoi ”The Wordin” kertovan valaistumisen hetkestä, jonka LSD:n tai marihuanan käyttäjät väittävät kokevansa. 

Ranskalaista henkeä huokuva ”Michelle” oli saanut alkunsa jo huomattavasti aiemmin Johnin ja Paulin käydessä Liverpoolissa taideopiskelijoiden juhlissa. Joku paikallaolleista soitti ranskalaistyyppistä kappaletta ja jonkin ajan kuluttua Paul alkoi improvisoida omaa, ranskankaltaisella siansaksalla laulamaansa parodiaa. Lennonin ehdotuksesta Paul kirjoitti myöhemmin kappaleeseen oikeat sanoitukset, joiden tekemisessä Paulin vanhan koulukaverin Ivan Vaughanin vaimo Jan auttoi valitsemalla laulun tytölle nimen ja kääntämällä Paulin kirjoittamaa tekstiä ranskaksi. Ihmisten nimiä on ilmestynyt kappaleiden krediitteihin vähemmilläkin ansioilla… The Beatles ei julkaissut ”Michelleä” Britanniassa singlenä, mutta se nousi jo seuraavan vuoden tammikuussa saarivaltion listaykköseksi The Overlanders -nimisen yhtyeen esittämänä. Sittemmin ”Michellestä” on tehty satoja coverversioita. ”Michelle” sai myös Grammyn ”vuoden laulu” -kategoriassa.

Rubber Soulin tiukka äänitysaikataulu näkyi myös siinä, että levylle otettiin myös aikaisemmin hylätty pikku rokkipala ”What Goes On”. Kappaletta oli ajateltu mahdolliseksi singleksi keväällä 1963, mutta George Martin piti ”From Me To You’ta” parempana vaihtoehtona. Kun Rubber Soulin sessioissa valittiin sitä perinteistä yhtä kappaletta jonka Ringo Starr laulaisi, kaivettiin ”What Goes On” naftaliinista, Paul ja Ringo tekivät siihen uuden väliosan ja niin sai Ringokin ensimmäisen kerran nimensä beatlelaulun tekijätietoihin. Kaikkien rakastama rumpalipoika tosin totesi, että hänen panoksensa kappaleeseen oli ”noin viisi sanaa”. 

John Lennonin kirjoittaman kappaleen ”Girl” tekstiä on analysoitu Rubber Soulin julkaisusta lähtien. Selvästikin John kaipasi naisessa jotain sellaista, mitä hänen vaimonsa Cynthia ei pystynyt tarjoamaan. Silti laulun tyttö oli ilmeisesti pelkkää kuvitelmaa – Yoko Onohan ilmestyi Johnin elämään vasta vuotta myöhemmin. Tekstissä oli kuitenkin muutakin analysoitavaa. Sanoitusten kohta ”Was she told when she was young that pain would lead to pleasure? / Did she understand it when they said / That a man must break his back to earn his day of leisure? / Will she still believe it when he’s dead?” sisältää aika selvän viittauksen vaivoihin, joita Jumala antoi ihmisille Edenin puutarhasta ajamisen yhteydessä. “Girl” sisälsi Lennonin itsensäkin mukaan kritiikkiä kristinuskoa kohtaan. Uskontoon liittyvät asiat kiinnostivatkin Johnia, joka muutamaa kuukautta myöhemmin tulisi saamaan amerikkalaisten vihat päälleen kertomalla The Beatlesin olevan suositumpi kuin Jeesus. Muita huomiota herättäviä ”Girliin” liittyviä yksityiskohtia ovat mahdollisesti marihuanan polttamiseen viittaava voimakas sisäänhengityksen ääni, ”tit”-sanan toistelu taustalaulussa sekä kreikkalaistyylisesti soitetut kitarat, jotka kuulostavat studiokäsittelyn ansiosta busukilta.

Lue myös:

Hieman countrytunnelmissa kulkeva ”I’m Looking Through You” on sanoituksiltaan katkera laulu. Aiheena on jälleen Paulin ja Jane Asherin päättyvä suhde. Sen verran kypsymätön vähän yli kaksikymppinen Paul vielä tuolloin oli, että laulaja ei löydä vikaa muusta kuin naisen käytöksestä. Soittajatiedoissa Ringo on merkitty Hammondien soittajaksi.

”In My Life” on yksi Rubber Soulin hienoimmista kappaleista ja Johnin mielestä hänen ensimmäinen todellinen suurtyönsä.Laulun säveltäjästä ei ole varmuutta. Johnin mukaan Paul vain auttoi hänen jäädessään jumiin, kun taas Paul väittää olevansa päävastuussa koko sävellyksestä. Lopputuloksena oli joka tapauksessa kappale, joka edelleen on kärkipäässä The Beatlesin parhaita lauluja listattaessa. Sen tekstin synnystä voisi ehkä kiittää Kenneth Allsopia, joka oli alkuvuodesta 1964 ehdottanut Johnille oman, sisäisen elämän ottamista laulujen aiheeksi. Omaelämäkerrallinen laulu oli aluksi pitkä runo, jossa Lennon muisteli lapsuutensa suosikkipaikkoja. Runo ei kuitenkaan tuntunut muulta kuin pieniltä välähdyksiltä menneestä Liverpoolista, joten paikannimet – mm. Penny Lane – hävisivät tekstistä ja tilalle tuli yleismaailmallisempi, mennyttä kaipaileva tunnelma. 

Lennonia ei tunnettu minään herkkänä kaverina, joten ”In My Lifen” kaltainen laulu oli melkoinen yllätys. Sen omakohtaisuutta tuntuu lisäävän elävistä ja kuolleista ystävistä kertova kohta, jossa lauletaan ”some are dead and some are living”. Elävä ystävä oli Lennonin mukaan Pete Shotton, kuollut The Beatlesin aivokasvaimeen menehtynyt alkuperäisjäsen Stuart Sutcliffe. Kappaleen barokkityylisen kosketinsoolon soitti George Martin. Cembalolta kuulostava ääni on peräisin pianosta, joka äänitettiin nauhan pyöriessä puolinopeudella. 

Jos ”Wait” vaikuttaa täytebiisiltä, niin sitä se oikeastaan onkin. Kun Rubber Soulille ei löytynyt tarpeeksi uusia kappaleita, napattiin mukaan Help!-albumin äänityksissä alkunsa saanut rokkibiisi.

Mukavasti helähtelevillä kitaroilla alkava ”If I Needed Someone” on Georgen Pattie Boydille säveltämä leppoisa ja keveä kappale. Kappaleella on selkeitä vaikutteita The Byrdsien musiikista ja George lähettikin Roger McGuinnille viestin, jossa kertoi ”The Bells Of Rhymneyn” ja ”She Don’t Care About Timen” olleen ”If I Needed Someonen” innoittajina. Kappaleen kitarasoundi ei ole peräisin amerikkalaisten yhtyeiden suosimista Rickenbackereista, vaan luotiin taajuuskorjainten avulla.

Levyn päättää Johnin säveltämä countryhenkinen ”Run For Your Life”. Tekstiltään kappale on tylyn machohenkinen – jos petät minua, sinun on syytä paeta henkesi edestä – ja Lennon nimesikin sen huonoimmaksi työkseen. Kappaleen pohjana oli tekstinpätkä Elvis Presleyn vuonna 1955 levyttämästä ”Baby, Let’s Play Housesta”. Ehkäpä laululla kuullaan sitä samaa Johnia, joka myöhemmin teki kappaleen ”Jealous Guy”.

The Beatlesin musiikin muuttuminen kuuluu selvemmin Rubber Soulin kanssa samana päivänä julkaistulla singlellä, jolla kuultiin kappaleet ”Day Tripper” ja ”We Can Work It Out”. Suomalaisessa Iskelmä-lehdessä olleessa arvostelussa todettiinkin: ”Tässä levyssä on vain yksi vika: sävelmät saattavat olla liian vaikeita!” Singlen kumpikin puoli oli merkitty a-puoleksi, joten Yhdysvalloissa kappaleet periaatteessa kilpailivat myynnissä toisiaan vastaan. Single nousi joka tapauksessa ykköseksi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Britanniassa se oli jo kolmas perättäinen vuosi, jona beatlesingle nousi ykköseksi jouluna. Nippelitietona kerrottakoon, että seuraavan kerran vastaavaan suoritukseen pystyi Spice Girls vuosina 1996-1998.

Tarttuvan kitarakuvion kuljettama, pääosin Lennonin kirjoittama ”Day Tripper” leikittelee kielelllä, tai ainakin kappaleen tripin voi ymmärtää kahdella tavalla. Johnin mukaan laulu vihjasikin kasvavaan huumekulttuuriin. ”We Can Work It Out” on jälleen purkautumista ongelmista, joita Paulin mielestä liian itsenäisen Jane Asherin kanssa oli ollut. Periaatteessa laulu on optimistinen – ”we can work it out” – mutta Lennonin lisäämän väliosan ”life is very short and there’s no time / for fussing and fighting my friend” tuntuu kuljettavan kappaleen hieman syvällisemmille alueille. Kumpikin kappale tuntuu joka tapauksessa sopivan täydellisesti 1960-luvun pop-henkeen, jossa sanoma piti pystyä kertomaan kolmessa minuutissa.

Vaikkei The Beatles ottanutkaan Rubber Soulilla aivan valtavaa loikkaa uuteen ja tuntemattomaan, tuntuu albumin kansikuva kuitenkin viestivän yhtyeen siirtyneen uudenlaiseen vaiheeseen. Robert Freemanin ottamassa kuvassa yhtyeen jäsenet näkyvät hieman vääristyneinä, eikä etukanteen itse asiassa ole edes kirjoitettu yhtyeen nimeä. Kansikuvasta tehtiin vääristynyt sattumalta. Kun kuvaaja esitteli otoksiaan yhtyeen jäsenille diaprojektorin avulla, hänellä ei ollut käytössään kunnon valkokangasta, vaan pelkkä pahvinpala. Kuvat näkyivät vääristyneinä, mutta yhtyeen jäsenet pitivät näkemästään ja pyysivät Freemania käyttämään valitsemaansa kuvaa levykannessa sellaisena. Niin se psykedelia hiippaili levykansiin…

Musiikiltaan Rubber Soul tuntuu selvästi murroskauden albumilta. Se alkaa jo kuulostaa enemmän kokonaisuudelta kuin pelkältä kokoelmalta tuoreita sävellyksiä. Tämä tunne ei ole aivan yhtä vahvasti mukana Yhdysvaltojen versiossa, jossa on osittain eri kappaleita kuin eurooppalaisessa painoksessa. Levyllä on perinteiseen tapaan kirjoitettuja lauluja – ei kuitenkaan enää rock’n’roll-covereita – mutta myös selvästi kunnianhimoisempia sävellyksiä. Studiolla ei enää pohdittu sitä, kuinka kappaleet pystytään esittämään keikoilla ja Rubber Soul olikin viimeinen albumi, jonka kappaleita yhtye soitti keikoilla. The Beatles lopetti keikkailun loppukesästä 1966 Revolverin ilmestymisen aikoihin. The Beatlesin muutos tarttuvia pikku biisejä tekevästä rokkibändistä populaarimusiikin rajoja venyttäväksi yhtyeeksi oli julistettu alkaneeksi. 

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 3.5 out of 5.

Avainsanat: pop, rock, 1965

Lue myös: Levyarvio: The Beatles – Abbey Road (1969)
Tuottaja: George Martin
Levy-yhtiö: Parlophone, Capitol

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑