Vaikka Led Zeppelinin vuonna 2003 julkaistun How The West Was Won -livekoosteen materiaali on äänitetty vuonna 1972, kuvaa sen nimi erinomaisesti yhtyeen Yhdysvalloissa nauttiman suosion syytä. Moni muukin eurooppalainen yhtye on oppinut kantapään kautta, että amerikkalaisten sydänten valloittamiseksi pitää keikkailla uupumatta. Ja niin Led Zeppelin tekikin heti ensimmäisen albumin ilmestymisestä lähtien. Ennen seuraavan albumin julkaisua yhtye teki vuonna 1969 neljä kiertuetta Euroopassa ja kolme Pohjois-Amerikassa. Ja siinä sivussa sävellettiin ja äänitettiin materiaalia vain puolisen vuotta debyyttilevyä myöhemmin julkaistulle albumille.
Lokakuussa 1969 julkaistu Led Zeppelin II on yleisen näkemyksen mukaan yksi varhaisen heavy rockin tärkeimmistä albumeista. Ensimmäisellä albumilla kuultu raskas blues on muuttunut tanakammaksi. Jimmy Pagen kitarariffit, Robert Plantin vimmainen laulutyyli ja John ”Bonzo” Bonhamin hurja rumputyöskentely toimivat esikuvina lukuisille yhtyeille. Heidän varjoonsa jäi Led Zeppelinin ”salainen ainesosa”, bassoa soittanut multi-instrumentalisti John Paul Jones, jonka soittamat satunnaiset kosketinsoittimet ja lukuisat, eksoottisemmatkin kielisoittimet värittivät Led Zeppelinin levyjen äänimaailmaa.
Soitetut keikat kuuluvat Led Zeppelin II:n musiikissa. Vaikka levyllä on rauhallisempiakin kappaleita ja Jimmy Pagen tavoittelema ”valon ja varjon” vaihtelu toteutuukin hienosti, on albumin yleisilme raskas. Omien kappaleiden pohjana oli yleensä perinteinen blues, jossa riffit oli muutettu raskaammiksi. Led Zeppelin II lieneekin vuonna 1976 ilmestyneen Presencen ohella yhtyeen raskaimmalta kuulostava albumi. Plantin sanoitusten aiheena olivat pääasiassa naiset ja rakkaus eri muodoissaan. Vanhoissa blueslauluissa oltiin aika suorasukaisia, joten nuoret valkoiset pojat joutuivat vähän siistimään tekstejään. Silti esimerkiksi ”Whole Lotta Loven” ”I’m gonna give you every inch of my love” tai ”The Lemon Songissa” kuultava ”squeeze my lemon til the juice runs down my leg” olivat edelleen aika testosteronipitoisia.
Albumin avausraita ”Whole Lotta Love” on edelleen yksi tunnetuimmista ja helpoimmin tunnistettavista Led Zeppelinin kappaleista. Willie Dixonin ”You Need Loven” sanoituksia huomattavasti lainaillut kappale sai alkunsa Jimmy Pagen kitarariffistä, josta yhtyeen jäsenet sitten rakensivat rockklassikon. Robert Plant on myöntänyt napanneensa sanoitukset Dixonin esittämästä kappaleesta, jota hän ei uskonut kenenkään tuntevan. Tämähän ei jäänyt ainoaksi kerraksi, kun Plant ”sai inspiraatiota” vanhasta bluesista, mutta toisaalta jo ne muinaiset bluesin esittäjätkin kierrättivät ja muokkasivat kuulemiaan lauluja ja merkitsivät ne levyttämään päästessään omiin nimiinsä. Joka tapauksessa vuonna 1985 sovitun plagiontisyytteen jälkeen myös Dixonin nimi on ollut merkittynä “Whole Lotta Loven” tekijätietoihin.
Kappaleen puolivälissä selviää, ettei ”Whole Lotta Love” olekaan pelkkää raskaasti soitettua bluespohjaista rockia. Kappale muuttuu oudoksi yhdistelmäksi Bonhamin ja Jonesin soittamien perkussiosoitinten kolinoita, Plantin huudahduksia, kitaralla ja joidenkin tietojen mukaan myös Thereminillä tehtyjä hälyääniä sekä psykedeelisiä studiokikkailuja. Sitä seuraava kitarasoolo on lyhyt mutta tehokas näyte Pagen soittotaidoista. ”Whole Lotta Lovesta” tehtiin Yhdysvalloissa singleä varten editointi ja siitä tulikin siellä hitti. Britanniassa Led Zeppelinin kappaleita ei yhtyeen vaatimuksesta julkaistu singleinä, mutta “Whole Lotta Love” päätyi kuitenkin Pagen harmiksi singlelistalle CCS:n melko erikoisena versiona. Tuota CCS:n versiota kuultiin myös BBC:n suositun Top Of The Pops -musiikkiohjelman tunnarina.
Levyn tunnelma vaihtuu melkoisesti, kun ”What Is And What Should Never Be” alkaa. Säkeistöissä Plant laulaa pehmeästi bassokitaran seikkaillessa melodisesti sointukuvion ympärillä. Kertosäkeet ovat selvästi raskaampia. Alunperin Plantin kirjoittamalla kappaleella Pagen tuotanto on todella yksityiskohtaista. Kitaroiden päällekkäisäänitykset, Plantin lauluraidan käsittelyt, erilaiset kaiutukset, instrumenttien panorointi ja ajoittainen liikuttelu stereokuvassa todistavat Pagen käyttäneen studiota yhtenä instrumenttina. Vuonna 2014 julkaistulla, Pagen uudelleenmasteroimalla versiolla nämä yksityiskohdat tuntuvat kuuluvan vielä aiempaa selvemmin.
“The Lemon Song” on Led Zeppelinin sovitus keikoilla soitetusta Howlin’ Wolfin “Killing Floorista”. Sen sanoituksiin on sekoitettu myös osia Robert Johnsonin ”Travellin’ Riverside Bluesista”, jonka yhtye soitti yhdellä BBC:n studioilla äänitetyistä sessioistaan. Hitaana bluesina alkava kappale muuttuu välillä hurjaksi revittelyksi, välillä taas rauhoitutaan ja onpa mukaan otettu myös lyhyehkö kitaran ja laulun ”vuoropuhelukin”.
“Thank You” on Plantin vaimolleen kirjoittama viehättävä rakkauslaulu. John Paul Jonesin soittamat Hammondit värittävät rauhallista kappaletta hienosti, samoin Pagen akustisella kitaralla soittama soolo. Myös rauhallisemmat kappaleet olivat siis osa Led Zeppelinin musiikillista palettia alusta asti, ei vasta Led Zeppelin III:sta alkaen.
Lue myös:
- Review: David Bowie – ★ [Blackstar] (2016)
- Levyarvio: CMX – Dinosaurus Stereophonicus (2000)
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 21-30
- Review: Pekka Pohjola Group – Kätkävaaran lohikäärme (1980)
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 1-10
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 1-10
Led Zeppelin II osoittikin, ettei kappaleessa välttämättä tarvitse olla tarttuvaa kertosäettä tai melodiaa, vaan myös riffi voi toimia kuulijalle mieleenjäävänä koukkuna. Albumin b-puolen avaava “Heartbreaker” kulkee Pagen ja Jonesin soittaman riffin varassa. Basson flangerilla käsitelty ääni toimii säkeistöjen aikana Plantin pääasiallisena säestyksenä. Kappaleen kitarasoolo alkaa ilman säestystä, mutta melko pian rummut ja basso tulevat mukaan. Plantin vimmainen laulutyyli sopii hienosti kappaleeseen, jonka aiheena on niinkin harvinainen teema kuin petollinen nainen.
Välittömasti edellisen kappaleen jälkeen alkava “Living Loving Maid (She’s Just A Woman)” edustaa popimpaa Zeppeliniä. Yhtyeen jäsenet eivät juurikaan arvostaneet kepeää rokkibiisiä, joka Yhdysvalloissa päätyi ”Whole Lotta Love” -singlen kääntöpuolelle. Paria vuotta myöhemmin glam rockin pompatessa brittilistoille tällainen pikku ralli olisi varmasti ilahduttanut teinejä.
Akustisella kitaralla ja kevyellä perkussiolla alkava “Ramble On” on ehkä tämän albumin paras esimerkki Pagen ”valo ja varjo” -dynamiikan tavoittelusta. Sähköiset ja akustisemmat osuudet vuorottelevat kauniisti tällä runsaasti folkista vaikutteita ottaneella kappaleella ja Page on jälleen äänittänyt hirmuisen määrän erilaisia kitaraosuuksia erilaisilla kitaroilla ja soundeilla. Kappaleen sanoituksissa on selkeitä viittauksia J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -kirjaan, tosin eräässä arvostelussa todetaan Sauronin ja Klonkun olevan Plantin Keskimaassa kiinnostuneempia laulun kertojan tyttöystävästä kuin Sormuksesta.
Instrumentaali “Moby Dick” on John Bonhamin näytösnumero. Kappaleen ensimmäisen minuutin ajan Page ja Jones soittavat unisonossa melko yksinkertaiselta ja harmittomalta kuulostavaa riffiä, jonka sekaan Page heittelee pikkuisia lurituksia. Sen jälkeen kuullaan kolmen minuutin mittainen rumpusoolo, jonka aikana Bonham soittaa rumpujaan välillä kapuloilla, välillä paljain käsin. Lopuksi palataan vielä alkuperäiseen riffiin. Bonham soitti studiossa alunperin pidemmän soolon, jonka Page sitten saksi kompaktimmaksi. Keikoilla ”Moby Dick” sitten venyikin huomattavasti pidemmäksi. Bonhamin aiemman rumpusoolon nimenä oli ollut ”Pat’s Delight” – Bonzon vaimo oli Pat – joten kappaleen nimi saattaa olla pikemminkin poikien navanalushuumoria kuin kunnianosoitus Herman Melvillen kuuluisalle romaanille.
Willie Dixonin kirjoittama “Bring It On Home” alkaa bassokitaralla ja Plantin soittamalla huuliharpulla. Kappaleen alku tuo mieleen eräältä bootlegilta kuulemani, Kööpenhaminassa vuonna 1969 äänitetyn Led Zeppelinin version Otis Rushin ”I Gotta Movesta”. Plant, Jones ja Bonham esittivät kappaleen ex tempore kolmisin, sillä Pagen kitarasta oli katkennut kieli ja hänen piti vaihtaa se. Plantin huuliharppu täytti tuolloin hienosti kitaralta jääneen tyhjän tilan. Led Zeppelin II:n päätösraita ”Bring It On Home” muuttuu kuitenkin pian nopeammaksi ja raskaammaksi bluesrockrypistykseksi, jota Page, Bonham ja Jones kiskovat eteenpäin. Kappale ja samalla koko levy päättyy kuitenkin rauhallisesti, kun palataan alun tunnelmiin ja Plantin huuliharpunsoittoon.
Vaikka Led Zeppelin II:n vuonna 2014 julkaistun remasteroidun version bonuslevyä ei ole varsinaisesti ylistetty, antaa se kuitenkin hyvän kuvan tuotantotavoista, joilla Jimmy Page rakenteli studiossa yhtyeen kappaleista mieleenjääviä rockklassikoita. Bonuslevyllä kuultavista raakamiksauksista ei välttämättä puutu paljoakaan, mutta niitä puuttuvia pieniä yksityiskohtia jää kaipaamaan. Toisaalta näiltä ennenkuulemattomilta versiolta soittajien taidot välittyvät välillä lopullisia versioita selvemmin.
Led Zeppelin II:n kansikuvan suunnitteli Jimmy Pagen taidekouluaikainen ystävä David Juniper, jota pyydettiin vain tekemään mielenkiintoinen kansikuva. Kuvassa Led Zeppelinin jäsenten kasvot on liitetty ensimmäisen maailmansodan aikaiseen valokuvaan, jossa poseeraa Saksan keisarikunnan ilmavoimien lentäjiä. Juniper muokkasi lentäjistä parrakkaampia ja loppusilauksena kuvan taustalle liitettiin Led Zeppelinin debyyttialbumilta tutun ilmalaivan hahmo.
Jo Led Zeppelinin debyyttilevy oli menestynyt yllättävän hyvin, mutta Led Zeppelin II:n myyntiluvut olivat aivan toista luokkaa. Huhtikuuhun 1970 mennessä albumia oli myyty pelkästään Yhdysvalloissa kolme miljoonaa kappaletta! Albumi nousi nopeasti listaykköseksi niin Yhdysvalloissa, Britanniassa kuin muutamissa muissakin maissa – mm. Saksassa ja Suomessa. Yhdysvalloissa nähtiin jopa symbolinen vallanvaihto, kun Led Zeppelin II syrjäytti The Beatlesin Abbey Roadin Billboardin albumilistan ykkössijalta. Saavutus tuntuu sitäkin hurjemmalta kun väitetään, etteivät Yhdysvaltojen radioasemat vielä tuolloin juurikaan soittaneet Led Zeppelinin musiikin kaltaista raskasta rockia.
Led Zeppelin II ei tietenkään miellyttänyt kriitikoita vuonna 1969. Aikalaisarvosteluja lukiessa tuntuu oudolta, kuinka tasapaksuna arvostelijat pitivät tätä albumia. Rolling Stonen arvostelussa levyn väitettiin kuulostavan muutaman kuuntelun jälkeen yhdeltä äärimmäisen raskaata, vinyylin kahdelle puolelle jaetulta kappaleelta. No vastasihan Sibeliuskin aikoinaan saamaansa arvosteluun, että eipä kriitikoille pystytellä patsaita. Myöhemmin Led Zeppelin II:n merkitys noihin aikoihin syntyneen heavy rockin kehitykseen on kuitenkin tunnustettu auliisti.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: hard-rock, rock, 1969
Lue myös: Levyarvio: Led Zeppelin – IV (1971)
Tuottaja: Jimmy Page
Levy-yhtiö: Atlantic
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti