Levyarvio: Fish – Sunsets On Empire (1997)

Sunsets On Empire on Fishin neljäs sooloalbumi. 

Fish ja Marillion erosivat riitaisasti vuonna 1988. Ero oli niin kitkerä että Marillion ja Fish kommunikoivat vain lakimiesten välityksellä lähes vuosituhannen vaihteeseen asti. Erosta alkoi kilpajuoksu siitä kumpi leireistä ehtisi julkaisemaan ensimmäisenä uuden levyn ja todistamaan näin elinkelpoisuutensa ilman toista osapuolta. Marillion ehti lopulta ensin. Marillionin Seasons End, uuden vokalisti Steve Hogarthin kera, julkaistiin syyskuussa 1989 ja Fishin soolodebyytti Vigil In A Wilderness Of Mirrors muutamia kuukausia myöhemmin tammikuussa 1990. Lopulta kilpajuoksulla ei ollut niin väliä sillä vaikka molemmat levyt myivät kohtuullisesti jäi niiden menestys huomattavasti vaisummaksi kuin mihin kaksi sotaisaa ryhmää oli oli aiemmin pystynyt yhdessä. Sekä Marilllion, että Fish saivatkin tottua jatkossa pienempiin yleisöihin niin konserttilavoilla kuin levykauppojen kassoilla.

Skotlannissa 1958 syntyneen Fishin eli Derek W. Dickin sooloura jatkui uutta materiaalia sisältävillä studiolevyillä Internal Exile (1991) ja Suits (1994). Näiden välissä ilmestyi myös suht kehno covereita sisältävä Songs From The Mirror (1993). Suitsia seurasi kaksi vuonna 1995 ilmestynyttä kokoelmalevyä Ying ja Yang jotka sisälsivät vanhojen tuttujen versioiden lisäksi myös uusia tulkintoja niin Marillionin kuin Fishin omasta tuotannosta. Kaupallisesti Fishin ura oli jatkuvassa loivassa alamäessä. Laadullisesti kaikki herran varsinaiset studiolevyt debyytistä Suitsiin asti olivat kaikki suurin piirtein samaa tasoa. Eli suht keskinkertaisia. Jokaiselta levyltä löytyi kyllä oikein hyviäkin biisejä, mutta todelliset huippuhetket olivat silti vähissä. Albumeita vaivasi myös tietynlainen varovaisuus. Fish tuntui karttavan riskejä ja jokaista levyä voisi luonnehtia kohteliaasti ylituotetuksi. Ne oli olivat liian siloiteltuja ja särmättömiä.

Jotain uutta piti siis keksiä.

Fishin ongelma oli myös se, että hän oli laulaja ja sanoittaja eikä varsinaisesti säveltäjä. Fish ei soita mitään instrumenttia joten hänen panoksensa sävellyksiin myös Marillionissa oli aina rajoittunut lähinnä visio-tasolle ja laulumelodiohin. Varsinaisten sävellysten kokoon kasaaminen oli ollut muiden jäsenten vastuulla. Fish tarvitsi siis muita muusikoita avukseen myös soolouralla ja tämä tarkoitti, että hänen levyjensä tasokin oli vahvasti riippuvainen siitä ketä yhteistyökumppaneita hänellä oli tukenaan. Debyytillä keskeinen yhteistyökumppani oli kosketinsoittaja Mickey Simmonds. Internal Exilelle sävellysporukkaan lisättiin kitaristit Frank Usher ja Robin Boult. Suitsilla Simmondsin paikan otti tuottaja James Cassidy.

Nyt uudeksi yhteistyökumppaniksi valikoitui Fishin ystävän suosituksesta Steven Wilson. Kymmenisen vuotta nuoremmasta Wilsonista tuli aikanaan Fishiä isompi kala progressiivisessa lammikossa, mutta tässä vaiheessa hän oli vielä varsin tuntematon nimi. Hänen keskeisimmät projektit Porcupine Tree ja No-Man nauttivat tässä vaiheessa hyvin marginaalista suosiota. Tuottajan pesti ex-Marillion -vokalistin levyllä olikin Wilsonille isoimman profiilin projekti toistaiseksi.

Wilsonilla ja Fishillä oli paljon yhteisiä esikuvia progen kulta-ajoilta ja Wilson oli kanavoinut näitä vaikutteita etenkin Porcupine Treessä. Näihin aikoihin Fish kuitenkin tiputteli mediassa kiinnostavina niminä vanhojen progepierujen sijasta Radioheadin, The Smashing Pumpkinsin ja Goldien kaltaisia nimiä ja voikin olla, että Wilsonissa häntä kiinnosti enemmän tausta modernimman No-Manin toisena ruorimiehenä. Fish oli kiinnostunut tekemään jotain aidosti progressiivista. Hän halusi tuoda musiikkiinsa uusia sävyjä ja vaikutteita taaksepäin katselun sijasta. Wilsonin rooli levyllä on hyvin merkittävä. Hän vastaa tuotannosta ja sovituksista sekä soittaa levyllä myös kitaroita, koskettimia sekä työsti albumin rytmiset loopit. Ja mikä ehkä oleellisinta kuusi levyn kymmenestä biisistä on Fishin ja Wilsonin yhdessä säveltämiä (loput sävellyksistä on työstetty Boultin kanssa). Lopulta Sunsets On Empiressä yhdistyykin hyvin selvästi Wilsonin Porcupine Tree – ja No-Man -sävyt Fishin omaan henkilökohtaiseen tyyliin. Levyn kansilehtisessä Fish tituleeraa Wilsonia vitsikkäästi ”proge-prinssiksi”.

Wilsonin ohella Fish kokosi ympärille muutenkin vahvan tiimin. Wilson vastasi yleisestä tuotannosta, mutta Fish pestasi Avril Mackintoshin vastaamaan vokaalisessioiden tuotannosta. Äänityksestä vastasi Elliot Ness ja miksauksesta Calum Malcolm. Tavoitteena oli luoda ikään kuin elokuva korville ja tässä tavoitteessa onnistutaankin varsin mainiosti. Sunsets On Empiren kappaleet tuntuvat kuin lyhyt elokuvilta jotka kaikki kertovat oman tarinansa hieman eri tekniikoin ja tyylein. Tässä mielessä levy tuo mieleen jossain määrin Roger Watersin soololevyt joissa yhdistyy samaan tapaan ”laajakuvamainen” yksityiskohtainen soundimaailma äänitehosteineen dramaattiseen tarinan kerrontaan. Yleisesti ottaen tuotannossa on nyt aivan eri tavalla rosoa ja särmää kuin Fishin aiemmilla soololevyillä. Siinä on myös intensiteettiä ja energiaa joka tuo mieleen Fishin alkuajat Marillionissa vaikka musiikki itsessään onkin hyvin erilaista.

Sunsets On Empiren ei ole mikään tietyn yhden asian konseptialbumi, mutta tietyt teemat kuten kansojen ja yksilöiden identiteettien katoaminen globaalissa maailmassa, yksilön pienuus hallinnon rattaissa ja toisaalta henkilökohtaiset pettymykset toistuvat kappaleesta toiseen.

Lue myös: Levyarvio: Steven Wilson – The Overview (2025)

Rouhean sähkökitarariffin kuljettama ja poliittisia epäkorrektiuksia sanoituksissaan viljelevä yli kahdeksan minuuttinen mini-eepos ”The Perception of Johnny Punter” esittelee tehokkaasti levyn tunnelman. Tai ainakin albumin raskaampien biisien tunnelman. ”The Perception of Johnny Punter” on hyvä esimerkki levyn monipuolisista ja vaihtelevista sovituksista. Vihaisesti soivan riffin sekaan istutetaan jouset ja keskivaiheilla kuullaan muikean rupisesti soiva meluisa kitarasoolo Steven Wilsonilta. Kitarasoolon jälkeen kuullaan pieni hengähdystauko kun Fish turisee karismaattisella skotti-aksentillaan hetkisen kunnes kappaleen pääriffi iskee päälle rankemmin kuin koskaan Led Zeppelinin mieleen tuovat takovat rummut tukenaan. Lopussa mukaan yhtyy vielä sanattomasti vokalisoiva naisvokalisti joka yhdessä musiikin seassa kaartelevien jousien kanssa viimeistelevät tehokkaasti musiikin elokuvamaisen tunnelman.

”The Perception of Johnny Punterin” sanoitukset ovat myös kiinnostavat. Ne kerrotaan elämään ja yhteiskuntaan pettyneen sotaveteraanin ”Johnny Punterin” (Johnny Punter vastanee suurin piirtein Suomen Matti Meikäläistä) näkökulmasta. Punter on pettynyt yhteiskuntaan ja koko järjestelmään eikä enää välitä mitä muille ihmisille tapahtuu. Kyyninen ”ja raivoisa ”The Perception of Johnny Punter” tuntuu ikään kuin jatko-osalta Marillionin ”Forgotten Sonsille”. Siinä missä ”Forgotten Sons” oli nuoren miehen raivoava huuto sodan epäoikeudenmukaisuutta vastaan, ”Johnny Punter” on vanhemman, pettyneen miehen katkeransävyinen kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun nuo huudot jäävät vuosikausiksi kuulematta.

Just another nigger, a spooky piece of white trash
Just another jew boy, spic, mick, yid, raghead
Motherfucker living on the planet
Just before it kicks in, just like a silver bullet
Take a good look at yourself in the mirror
And tell me that it’s worth it

Seuraavassa kappaleessa tunnelmat herkistyvät hetkeksi, mutta musiikki räjähtää pian energisemmäksi repivästi soivan sähkökitarasoolon kuljettamana. 12-kielinen kitara puolestaan tuo hetkittäin mukanaan aavistuksen folk-tunnelmia kunnes musiikki jälleen räjähtää äänekkäämmäksi pauhuksi. Kappaleen johtoteemana toimii yksinkertainen piano-ostinato joka nousee aina siellä täällä pintaan muun instrumentaation seasta. Sanoituksissa väräjää suru ja pettymys. Jopa toivottomuus. Mukana on silti häivähdys toivoakin.

Kolmas kappale ”Change Of Heart” on hyväntuulisempi tapaus ja vain kolme minuuttia kestävästä rallattelusta se oli varmasti suunnattu hankkimaan radiosoittoa levylle. Tämä suunnitelma ei tainnut toteutua, mutta Boultin kanssa sävelletty ”Change Of Heart” on silti ihan mukava ”teeskentelemätön” popbiisi. Ikään kuin tämän levyn vastine ”Kayleighille”.

Sitten tunnelma kiristyy jälleen.Muikealla etnistä tunnelmaa luovalla rumpuluupilla alkava ”What Colour Is God?” räjähtää komeaksi rasismin tutkielmaksi joka esittelee etenkin kertosäkeessä vihaisesti paahtavan Fishin intensiivisimmillään ja karismaattisimmillaan. Rytmistä toistoa ja sahaavia kitaroita sisältävän musiikin seassa kuullaan samplejan kautta uutisankkureita ja maanisia saarnaajia (tässä on selvä yhteys Porcupine Treen levyyn Signify jolla vastaavat samplet näyttelevät suurta roolia). Mukana on myös Fishin jamaikalaisella aksentilla räppäämä herkullinen osio joka saattaa kuulijasta riippuen kuulostaa joko huvittavalta tai jopa loukkaavalta, mutta minusta se toimii erinomaisesti ja on kerrassaan hieno teatraalinen efekti. Ja tavallaan jatkumoa  Fishin ihaileman Peter Gabrielin 70-luvun alun tavalle käyttää erilaisia henkilöhahmoja erottuvine aksenteineen osana tarinankerrontaa. ”What Colour Is God?” on yksi levyn kohokohdista.

Black brother in an open sports car, pulled over by suspicious officer.
Uniform man got a nervous partner;
Weapon was pulled from a shoulder holster.
White jogger see the roadside gangsta;
Heart beat just a little bit faster.
Rasta man speaking in the island patois;
Gonna give you the righteous answer.

Viides raita ”Tara” on albumin intiimeintä antia. Yksinkertaisen rumpuluupin, pehmeästi soivan pianon, kelttivaikutteisen melodian ja hienovaraisen syntetisaattoritaustan ympärille rakennettu kappale on Fishin vilpitön, mutta silti aavistuksen imelä, rakkaudentunnustus kappaleen aikoihin neljä vuotiaalle tyttärelleen. Sanoituksissa kuuluu paitsi isän kiintymys tyttäreensä, mutta myös katumus siitä, että etäisyys heidän välillään on fyysisesti niin suuri olosuhteiden pakosta. Viisiminuuttisena sinänsä kaunis kappale tuntuu kuitenkin aavistuksen ylipitkältä.

Lähes kahdeksan minuuttia pitkä ”Jungle Ride” on levyn toiseksi pisin kappale ja ehkä sen kokeellisinta antia.Monipuolisesti sovitettu kappale joka onnistuu jälleen luomaan elokuvamaista tunnelmaa. Rytmisesti intensiivisesti eteenpäin rullaavaa kappale sisältää vaikutteita industrial rockista ja tunnelma on hetkittäin lähes tribaalinen. ”Jungle Ride” vie kuulijan keskelle modernin sivilisaation kaaosta – se on kuvaus informaation, kapitalismin, median ja kulttuurisen ylikuormituksen maailmasta, jonka keskellä yksilö yrittää rimpuilee kuin villieläin viidakossa. Laulu on välillä lähes puhetyylistä. Kuin Fish lukisi julistusta megafonista keskellä kaaosta. Lähi-itään viittaavaa intensiivisesti vonkuva vahvasti efektoitu viulu on hieno veto ja lopussa kuullaan vielä tyylikkään kaihoisasti soivaa huuliharppua.

Levyn seitsemäs raita ”Worm In A Bottle” on teemaltaan henkilökohtasempi. Siinä missä monet muut biisit tarjoilevat laajempaa yhteiskunnallista kritiikkiä tai allegorioita, ”Worm In A Bottle”tuntuu lähes paljaalta tunnustukselta – katkeransuloiselta tilinpäätökseltä, jossa yhdistyy itsereflektio, syyllisyys ja yksinäisyys. Kappaleen nimi viittaa meskaliinipullon matoon ja toimii samalla tehokkaana metaforana vangitusta tuhoon tuomitusta olennosta. Fish on tässä metaforassa pulloon muiden tarkkailtavaksi vangittu mato jonka elämäntarkoitus on viihdyttää muita. Rooli viihdyttäjänä on kuitenkin raskas ja johtaa addiktioihin ja itsevihaan. Kertosäkeessä Fish julistaa päätöstä tuhoisalle kierteelle, mutta samaan aikaan on selvää, että kyse on vain itsepetoksesta. Hip-hop -henkisen biitin ja kiemurtelevien sähkökitaroiden kuljettama kappale on tyylikkäästi ja sopivan vähäeleisesti sovitettu, mutta kappaleen ehdoton tähti on Fishin emotionaaliset vokaalit joiden painokkuus etenkin kertosäkeissä on ihastuttavaa kuultavaa.

You say never again this is the end and it’s all gonna change you’re determined this time.
Year after year you pretend it’s for real and it’s all gonna change you’re determined this time.
Well happy birthday to me!

Vahvasti rytminen ”Brother 52” perustuu jälleen pitkälti tiukan industriaalisen rumpu-grooven varaan. Alkupuolella tunnelmaa keventää leikkisästi soivat Hammond-urut, mutta pääosin tunnelma on raskas, painostava ja tavallaan mekaaninen. Muutamaan otteeseen etnistä tunnelmaa korostaa Lähi-Itään viittaava itsepintaisesti hinkkaava viulu Tässäkin kappaleessa kuullaan puheääntä. Tällä kertaa kyse on Fishin tuttavasta joka kulkee vain nimellä Doc. Salaperäinen Doc kertoo puhelimessa tarinaa moottoripyöräjengiin kuuluneesta Fish-fani Brother 52:sta joka menetti lopulta henkensä poliisin erikoisjoukkojen tekemässä ratsiassa. Brother 52 oli ilmeisesti kunnon konna, salaliittoteoreetikko ja asehullu, mutta Fish maalaa hänestä hieman kyseenalaisesti kuvaa oman tiensä kulkijasta ja totuudenpuhujasta. Onneksi kyseistä veijaria ei sentään varsinaisesti ylistetä sankariksi vaan enemmänkin hänet esitetään ihmisenä joka ei mahtunut järjestelmän muottiin. Itse kappale on joka tapauksessa kiinnostava matka alamaailman ja hallituksen väliseen yhteenottoon jossa kummallakaan osapuolella ei ole pelkästän puhtaita jauhoja pussissaan. Osa kappaleen spoken word -osuuksista on varsin dramaattisia ja vahvistavat jälleen levyn elokuvamaista tunnelmaa.

Lue myös

”Sunsets on Empire” on ikään kuin levyn emotionaalinen kliimaksi. Se ei kuitenkaan ole mikään äänekäs räjähdys vaan enemmänkin hiljainen majeesteettinen muistokirjoitus, ei mahtavalle Britti-imperiumille kuten nimestä voisi olettaa, vaan ihmissuhteelle josta olisi voinut tulla jotain suurta. Fish laulaa haikeasti, mutta päättäväisesti ja lopuksi tuekseen Annie McCraigin väkevät soul-henkiset vokalisoinnit jotka tuovat mieleen Roger Watersin tavan käyttää naisvokalisteja oman äänensä tukena. Ja itseasiassa Sunsets On Empire -levy tuo siellä täällä muutenkin mieleen Watersin. Yhdistävinä tekijöinä on ainakin suht synkkä ja kyyninen maailmankuva yhdistettynä mustaan huumoriin sekä tietysti jo aiemmin mainitut elokuvamaiset äänimaisemat erilaisine äänitehosteineen.

”Sunsets on Empire” olisi toiminut hyvin albumin päätösbiisinä, mutta jäljellä on vielä yksi kappale joka toimii ikään kuin vähäeleisenä koodana kaikelle. ”Say It with Flowers” on merkitty Fishin, Wilsonin ja Tim Bownessin nimiin mikä saa pohtimaan, että onko kappaleessa kenties kyseessä No-Manilta yli jääneestä materiaalista. Vain kitaroiden, kevyen kosketinsoitintaustan ja Fishin äänen varassa soiva surumielinen balladi on lopulta aika vähäpätöinen enkä itse olisi jäänyt sitä kaipaamaan.

Fish ja Wilson olivat Sunsets On Empiren perusteella arvioiden ns. match made in heaven. Wilson toi mukanaan sävellyksellisyyttä, mutta ennen kaikkea sovituksellista ja tuotannollista syvyyttä jota Fishiltä puuttui ja toisaalta siinä missä sanoitukset ja vokaalit eivät ole Wilsonin vahvuus niin se puoli hoituu tietenkin Fishiltä suvereenisti. Wilson vieraili kitaristina myös Fishin seuraavalla soololevyllä Raingods With Zippos (1999), mutta mielelläni olisin kuullut parivaljakolta lisää syvällisempääkin yhteistyötä. Wilsonin uraa ajatellen Sunsets On Empireä on helppo pitää luontevana siltana Porcupine Treen Signify -levystä ((1996)  kohti popmaisempaaa soundia tarjoilleeseen Stupid Dreamiin (1999).

Valitettavasti taiteellisesti onnistunut Sunsets On Empire ei kaupallisessa mielessä onnistunut kääntämään Fishin alavireistä uraa. Levyn listasijoitukset olivat vaatimattomia ja kun sitä seurannut kiertuekin oli tappiollinen oli Fishin pakko lopettaa oma Dick Bros -levy-yhtiö jonka kautta hän oli julkaissut levynsä Internal Exilen jälkeen. Seuraavalla levyllään hän oli pakotettu siirtymään itsenäisestä artistista ulkoisen levy-yhtiön leipiin.

Laadukas biisimateriaali yhdistettynä progressiivisiin sovituksiin ja onnistuneeseen tuotantoon nostaa tämän levyn mielestäni Fishin soolotuotannon ehdottomaksi huippuhetkeksi. Fishin tavoitteena oli tehdä aidosti progressiivista modernia rokkia tuoreella otteella ja progeprinssi-Wilsonin kanssa Sunsets On Empire onnistuu tuossa lähes täydellisesti.

Parhaat biisit: ”The Perception Of The Johnny Punter”, ”Goldfish & Clowns”, ”What Colour Is God?”, ”Brother 52”, ”Jungle Ride”

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Marillion – Clutching at Straws (1987)

Kappaleet

  1. ”The Perception of Johnny Punter” (Derek Dick, Steven Wilson) 8:36
  2. ”Goldfish & Clowns” (Dick, Wilson)  6:36
  3. ”Change of Heart” (Dick, Robin Boult) 3:41
  4. ”What Colour Is God?” (Dick, Wilson) 5:50
  5. ”Tara” (Dick, Foster Paterson) 5:11
  6. ”Jungle Ride” (Dick, Boult) 7:33
  7. ”Worm in a Bottle” (Dick, Boult) 6:23
  8. ”Brother 52” (Dick, Wilson) 6:05
  9. ”Sunsets on Empire” (Dick, Wilson) 6:54
  10. ”Say It with Flowers” (Dick, Wilson, Tim Bowness) 4:15


Fish: laulu Steven Wilson: soolokitara (1, 10), rytmikitara (1, 8, 9), koskettimet (1-6, 8-10), jousisovitus (1), loopit/sampleri (2, 4, 5, 8) Robin Boult: rytmikitara (1-4, 6-9), 12-kielinen kitara (1-6, 8, 10), soolokitara (5, 8), e-bow (5, 8) Frank Usher: soolokitara (1, 7, 8), rytmikitara (2-4, 7, 8) Foss Patterson: Hammond-urut (1,2, 7-9), piano (1, 2, 5, 9), koskettimet (3, 5, 6), taustalaulu (4), jousisovitus (5) Ewen Vernal: basso (1-9) Dave Stewart: rummut (1-9) Chris Gaugh: Brian Hale: viulu (1, 5) Dave Haswell: lyömäsoittimet (2, 5, 6) Martyn Bennett: viulu (6, 8) Fraser Speirs: huuliharppu (6) ”Doc”: ääni puhelimessa (8) Terence Jones: Lorna Bannon: taustalaulu (1, 2, 5, 9) Don Jack: taustalaulu (1) Chris Thomson: taustalaulu (1) Katherine Garrett: taustalaulu (3, 6) Annie McCraig: taustalaulu (9)

Tuottaja: Steven Wilson
Levy-yhtiö: Dick Bros Record Company

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑