Olipa kerran – vilkaiskaapa albumin kansikuvaa ja vastatkaa sitten, voiko tästä levystä kertomisen aloittaa muilla sanoilla? – kaksi kanadalaista studiomuusikkoa, John Woloschuk ja Dee Long, jotka päättivat äänittää studiossa pari kappaletta ja julkaista ne sitten singleillä. Projektille valittu nimi Klaatu napattiin Robert Wisen ohjaamasta 1950-luvun tieteiselokuvasta The Day the Earth Stood Still, jossa Klaatu oli ulkoavaruudesta saapuva muukalainen
Vuonna 1973 Kanadassa julkaistut singlet ”Hanus Of Uranus” / ”Sub-Rose Subway” ja ”Doctor Marvello” / ”For You Girl”, joista jälkimmäisen tuotti parhaiten Rush-yhteydestään tunnettu Terry Brown, eivät menestyneet. Rumpali Terry Draperin myötä trioksi kasvanut Klaatu siirtyi Daffodil Recordsille. Seuraava single ”California Jam” / ”Dr. Marvello” nousi vuonna 1974 Kanadan singlelistalle ja pian Klaatulle järjestyikin levytyssopimus Capitol Recordsin kanssa.
Klaatun debyyttialbumi 3:47 EST julkaistiin syksyllä 1976. Albumin nimi viittasi jälleen The Day The Earth Stood Still -elokuvaan – se oli kellonaika, jolloin Klaatu saapui Washingtoniin. Alkuperäistä nimeä käytettiin kuitenkin vain Kanadassa, muualla se julkaistiin nimettömänä. Capitol Recordsissa ei nimittäin uskottu ostavan yleisön tajuavan niin omituista nimeä.
Albumi olisi ehkä jäänyt vaille huomiota, ellei eräässä lehdessä olisi julkaistu alkuvuodesta 1977 juttua, jossa pohdiskeltiin voisiko Klaatun albumi itse asiassa olla The Beatlesin jäsenten salanimellä tekemä albumi. Albumin musiikin pehmeät sävyt, stemmalaulut ja muutamat peribrittiläisiltä vaikuttavat yksityiskohdat toki tuovat hetkittäin mieleen The Beatlesin, mutta Klaatun luuleminen Liverpoolin poikien bändiksi vaatii kyllä melkoista mielikuvitusta – tai kehnoja korvia.
Toisaalta ajatus jostain suuremmasta salaisuudesta Klaatun takana on ymmärrettävää. Klaatun jäsenet eivät halunneet levylle nimiään eivätkä kuviaan ja kaikki kappaleet oli merkitty Klaatun kirjoittamiksi. Yhtye kieltäytyi myös promotoimasta levyä keikkailemalla. Lisäksi Klaatun levyn julkaissut Capitol Records oli Yhdysvalloissa myös The Beatlesin levyjen julkaisija. Jonkin oudon sattuman ansiosta myös Ringo Starrin vuonna 1974 julkaistulla Goodnight Vienna -albumin kannessa oli mukailtu The Day The Earth Stood Still -elokuvan kuvastoa. Kun Capitol Recordsista ei myönnetty – eikä tietenkään kiistettykään – huhun todenperäisyyttä, sai ajatus maailman suurimman yhtyeen paluusta monet amerikkalaiset ostamaan Klaatun albumin. Kanadalaiset olivat luultavasti viisaampia – olihan Klaatu promotoinut levyään esiintymällä kotimaassaan televisiossa.
Klaatun jäsenet olivat The Beatles-huhun aikaan Englannissa äänittämässä seuraavaa albumiaan Hope, joka julkaistiin vuonna 1977. He tuskin ottivat huhua kovin tosissaan, julkaistiinhan brittiläisessä NME-lehdessä pian artikkeli, jonka otsikkona oli ”Deaf Idiot Journalist Starts Beatle Rumour”. Se kuuro idiootti kuitenkin oli saanut ihmisiä kiinnostumaan Klaatusta.
Klaatun levy sisältää kevyttä rockia, jossa voi halutessaan kuulla vaikutteita muun muassa Moody Bluesista, progressiivisesta rockista, lastenlauluista, Electric Light Orchestrasta, sekä tietysti loppuaikojen psykedeelisemmästä Beatlesista. Omalla viehättävästi naiivilla tyylillään Klaatu onnistui tekemään sympaattisen albumin, jolla on mukavasti kutkuttava ripaus jostain muualta tuttuja elementtejä.
Lue myös:
- Review: Höyry-kone – Hyönteisiä voi rakastaa (1995)
- Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1975 – Sijat 31-42
- Review: Valentin & Théo Ceccaldi: Constantine (2020)
- Viikon Teos 94: Sonny Rollins – A Night At The Village Vanguard (1958)
- Levyarvio: Tommy Bolin – Teaser (1975)
- Review: Chris Squire – Fish Out Of Water (1975)
Levy alkaa leppoisissa tunnelmissa. ”Calling Occupants Of Interplanetary Craft” saattaa olla Klaatun tunnetuin kappale, sillä The Carpenters teki siitä ympäri maailmaa listoille nouseen coverversion. Kappaleella kuultavat stemmalaulut tuovat kieltämättä mieleen useat 1960-luvun brittiyhtyeet, Beatlesinkin. Sanoituksissa koetetaan ottaa telepaattisesti yhteyttä avaruuden sanansaattajiin.
Auringonpaisteinen hippimeininki jatkuu kappaleella “California Jam”. Sanoitusten perusteella laulu ei tunnu kertovan kuuluisasta California Jam -festivaalista, vaan kaipailee suunnilleen samaan mystiseen, auringonpaisteiseen paikkaan, josta Scott McKenzie lauloi 1960-luvulla laulussaan ”San Francisco (Be Sure To Wear Flowers In Your Hair)”.
Seuraavan kappaleen alkukitarariffi kuulostaa siltä, että luvassa olisi ränttätänttärockia, mutta vaikka “Anus Of Uranus” onkin selvästi edellisiä kappaleita menevämpi, ei sekään varsinaisesti mikään hirmuinen rokkibiisi ole. Onkohan Deep Purplen “Space Truckin’” ollut innoittamassa kappaleen höperöitä viittauksia aurinkokuntamme taivaankappaleisiin? ”Playing cards on Venus in a cloudy room / Pass a glass of ammonia, I’ve got to get off soon. / Sunbathing on Mercury or jamming on Jupiter / Which do you prefer?”
“Sub-Rosa Subwayn” rakenne ja laulustemmat auttavat jälleen ymmärtämään sitä, kuinka jotkut kuvittelivat Klaatun olevan valenimellä esiintyvä uudelleenkoottu The Beatles. Tosin yhtä hyvä vertauskohta olisi Jeff Lynnen Electric Light Orchestra. Kevyttä ja tarttuvaa poppia, jousitaustoja ja stemmalaulua.
“True Life Hero” soitetaan tuon ajan purkkapop-tyylillä. Jopa kappaleen aikana kuultavat tömistelyt ja kättentaputukset vievät ajatukset Sweetin kaltaisten bändien tai Chinn-Chapman -tuottajatiimin tuotosten suuntaan. Ei tämä pirteä pikku rokki missään tapauksessa huono ole, mutta se tuntuu entisestään sekavoittavan albumin musiikillista linjaa.
Jos “Doctor Marvellossa” olisi toisenlainen komppi, se tuntuisi liikkuvan vielä selvemmin jossain Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin maailmoissa. Toisaalta ”Doctor Marvellon” lievässä psykedeelisyydessä on jotain Syd Barrettin aikaisen Pink Floydin kappaleiden lapsenomaisesta tunnelmasta.
Onko mikään ihme, että “Sir Bodsworth Rugglesby III” -niminen kappale hyppää music hallin ja vaudevillen maailmaan? Örähtelevä laulutyyli on liioitellun brittiläinen ja tuo sellaisena mieleen vaikkapa The Kinksin ”Dedicated Follower Of Fashionin”.
Epämääräisillä syntetisaattoriäänillä alkava “Little Neutrino” on ehdottomasti albumin helmi. Lähinnä syntetisaattorin, akustisen kitaran ja joko aitojen tai Mellotronilla tehtyjen jousien säestämän kappaleen oudon konemaista laulusoundia ei ole tehty Vocoderilla, vaan kurkkusyöpäpotilaita varten kehitetyn keinotekoisen kurkunpään avulla. Kappaleen lopussa kuullaan parin minuutin ajan hieman kaoottisempaa musisointia, kun jostain ilmaantuu kokonainen orkesteri soittamaan jotain aivan muuta. Aivan lopussa palataan vielä alkuperäiseen pikku melodiaan, joka lopulta häviää hieman Pink Floyd -tyylisesti häiriöihin.
Vaikka pikku neutriinosta kertominen kuulostaakin paperilla lähinnä lastenlaulumaiselta – tosin sellaiseksi melko erikoiselta – ajatukselta, vaikuttaa lopputulos tunnelmaltaan yllättävänkin synkältä. Vaikka neutriinot kulkevatkin todellisuudessa aineiden läpi ongelmitta, kuulostavat laulun viimeisen säkeistön sanoitukset surumielisiltä. ”And now I’m passing through / The one who’s known as you / And yet you’ll never know I do.”
Klaatun debyyttilevyn sympaattinen luonne näkyy myös yhtyeen jäsenten ystävän, graafikko Ted Jonesin maalaamassa levykannessa. Kansikuva, josta suurimman osan peittää ihmiskasvoinen ja lempeästi hymyilevä aurinko, oli ehdolla kanadalaisen musiikkialan Juno-palkinnon saajaksi. Kansikuva tuntuu todellakin heijastelevan albumilla kuultavan musiikin leppoisuutta.
3:47 EST sai julkaisunsa aikoihin varovaisen positiivisia arvioita. Se nousi listoille sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa, eikä debyyttialbumin nousu nipin napin top 40:n häntäpäähän ollut oikeastaan mikään huono saavutus. Melko varmasti tämä sinänsä ihan sympaattinen pikku levy olisi kuitenkin nykyään täysin unohdettu, jollei Beatles-huhu olisi herättänyt aikoinaan ihmisten mielenkiintoa ja jäänyt elämään vähän pidemmäksikin aikaa.
Klaatu teki 3:47 EST:n jälkeen vielä neljä albumia. Niiden taso tosin laski hyvin nopeasti ja kun yhtyeen jäsenet painattivat nimensä levykanteen, hävisi viimeinenkin salaperäisyys yhtyeen ympäriltä. Yhtyeellä on kuitenkin kulttimainetta, jonka ansiosta se on koottu muutamaan otteeseen uudelleen satunnaisia esiintymisiä varten.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: progepop, rock, 1976
Lue myös: Levyarvio: The Beatles – Abbey Road (1969)
Tuottaja: Terry Brown, Klaatu
Levy-yhtiö: Daffodil, Capitol
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti