Levyarvio: Spock’s Beard – The Light (1995)

The Light on Spock’s Beardin debyyttialbumi.

Kaliforniassa vuonna 1960 musikaaliseen perheeseen syntynyt Neal Morse aloitti pianon soiton viisivuotiaana ja ryhtyi soittamaan sen rinnalla myös kitaraa yhdeksänvuotiaana. Parikymppisenä Morse sävelsi kaksi musikaalia ja yritti lyödä itseään läpi singer-songwriterina Los Angelesin musiikkiskenessä. Asiat eivät kuitenkaan oikein edenneet ja Morse hyytyi kymmeneksi vuodeksi soittamaan kaupungin pieniin klubeihin erilaisissa bändeissä jotka kaikki osoittautuivat ennemmin tai myöhemmin umpikujiksi.

Morsen läpimurto valtavirtamusiikin parissa odotti itseään ja hän perusti turhautuneena, ikään kuin terapiaprojektiksi, yhdessä veljensä kitaristi Alan Morsen kanssa bändin jossa voisi soittaa nuoruutensa lempimusiikkia. Eli progressiivista rockia. Spock’s Beardiksi nimetty yhtye sai alkunsa vuonna 1992 ja alkuperäisessä kokoonpanossa soitti Morse-veljesten ohella rumpali Nick D’Virgilio (s. 1968) ja basisti John Ballard. Debyyttilevyn demovaiheessa Ballard vaihtui Dave Merosiin (1956) joka soittaa yhtyeessä yhä tänä päivänä.

Spock’s Beard was sort of a phrase that we’d say to each other, my brother and I, when something weird would happen. We’d say, ”Wow, that’s like Spock’s Beard”, meaning, ”that only happens in a parallel universe, right?” Anyway, Spock only has that beard in the one episode, and it’s when he’s in the parallel universe in ”Mirror, Mirror”. So, that was just something we’d say to each other as an inside joke. I put Spock’s Beard on the list sort of as a joke. Everybody seemed to like it the best, and so we picked that one.

Alan Morse

Spock’s Beardin debyyttilevy The Light kuuluu 90-luvun ”kolmannen aallon” progelevyjen merkittävimpään sarjaan. Yhdessä samoihin aikoihin nousseen The Flower Kingsin kanssa Spock’s Beard sai paljon huomiota progeharrastajien piireissä ja nosti genren profiilia laajemminkin samalla luoden uskoa, että progressiiviselle rockille voisi yhä olla kysyntää. 

Spock’s Beardin musiikki on selvästi velkaa 70-luvun legendoille, mutta se ei ole samalla tavalla retrokamaa kuin vaikkapa Ruotsin Änglagård ja Anekdoten. Spock’s Beard tuo mukaan sävyjä myös 80- ja 90-luvun musiikissa eikä pitäydy uskollisesti vintage-instrumenteissa kuten edellä mainitut skandinaaviset kollegat.

Etenkin tällä debyytillä Spock’s Beardin otteessa on jotain hyvin tuoretta ja piristävää. Progea yhdistellään onnistuneesti pop- ja hardrocksävyihin melodioiden ollessa aina pääosassa teknisen taituruuden sijasta jota sitäkin yhtyeen jäsenillä oli enemmän kuin riittävästi. Vaikkei Spock’s Beardin jäsenillä ansioluettelossaan ollut tässä vaiheessa vielä kummoisia näyttöjä olivat he kaikki kuitenkin suht kokeneita muusikoita eivätkä enää mitään parikymppisiä aloittelijoita. Pääkiho Neal Morse oli levyn ilmestyessä 35-vuotias ja basisti Meros jo yli nelikymppinen. Yhtyeen kuopus eli rumpali D’Virgilio oli hänkin sentään jo 27-vuotias.

Vaikka Spock’s Beard nostaa debyytillään tarttuvat melodiat ja popkertosäkeet lähes tasaveroisiksi elementeiksi progekiemuroiden rinnalle ei bändillä selvästi ollut mitään todellisia tavoitteita kaupallisen läpimurron suhteen: 60 minuuttinen levy sisältää vain neljä pitkää kappaletta. Muutenkin levy kuulostaa miellyttävän viattomalta. En usko että Morse ja kumppanit tässä vaiheessa uskoi, että levylle löytyisi minkäänlaista yleisöä vaan äänittivät levyn enemmän tai vähemmän vain omaksi ilokseen. Myöhemmin yhtyeen musiikki tuntui enemmän laskelmoidulta ja tiukemmin nimenomaan tietylle progeyleisölle suunnatulta.

Lue myös: Levyarvio: Yes – Talk (1994)

Levyn käynnistävä 15-minuuttinen ”The Light” on jaettu yhdeksään osaan jotka on sidottu toisiinsa suht nohevasti vaikka ne tyylillisesti sinkoilevat suuntaan jos toiseenkin. Vaikkei Spock’s Beardin musiikki yleensä kuulosta juurikaan Genesikseltä niin ”The Lightin” rakenteellinen esikuva lienee tuon yhtyeen legendaarinen ”Supper’s Ready”. Spock’s Beard loikkii samalla lailla estottomasti osiosta toiseen kuin Genesis tuolla spektaakkelilla saaden homman kuitenkin toimimaan yllättävän hyvin. Ei ”The Light” tietenkään ”Supper’s Readyn” tasoa ole, mutta varsin onnistunut ison mittakaavan laulusarja kuitenkin.

Genesiksen sijasta Spock’s Beardin musiikki kuulostaa kuitenkin enemmän yhdistelmältä Yesin melodisuutta ja lauluharmonioita, Kansasin tuhtia rokkaavuutta ja suuria kertosäkeitä sekä Gentle Giantin pieniä kummallisuuksia. Progebändien lisäksi yhtyeen soinnissa kuuluu myös Morsen suosikit hieman suoraviivaisemman 60/70-luvun rock-bändien musiikista. Kaikuja mm. Chicagosta, Elton Johnista ja Steely Danista kuuluu siellä täällä. Vokaalimelodioissa olen kuulevinani usein vahvaa The Beatlesin vaikutusta.

”The Lightissa” vuorottelee progelle tyypilliseen tapaan kevyet ja ilmavat osat rajummin rokkaavampien ja monimutkaisempien osioiden kanssa. Instrumentaalisesta pääroolista taistelee Alan Morsen ihastuttavan meluisasti soiva sähkökitara ja Neal Morsen taitava kosketinsoitto jota tosin vesittää hieman turhan pliisut ja ohuet soundit. Seuraavalla levyllä bändiin otettiin toinen kosketinsoittaja Roy Okumoto soittamaan Hammondia ja Mellotronia mikä paransi tilannetta tältä osin.

Kitaroita ja koskettimia keskeisempään rooliin nousee kuitenkin Neal Morsen vokaalit. Hän pätevä vokalisti jolla on miellyttävä, mutta ei erityisen kiinnostava ääni. Morse kuitenkin laulaa materiaalinsa sen verran intohimoisesti ja riittävän monipuolisesti ja leikkisästi ääntään varioiden jotta pienet puutteet omaperäisyydessä tai karismassa eivät muodostu kriittisiksi ongelmiksi.

Perintisemmän progemeiningin seassa ”The Lightilla” mukana on myös muutama pieni yllätys. Loppupuolella kuullaan hauska latino-osio (”I am senor Valasco I drink my milk with tabasco”) jota kuljettaa Alan Morsen näppärän koristeellisesti soiva akustinen kitara ja Santanan mieleen tuovat perkussiot. Kepeästä latino-osiosta siirrytään yllättävän taitavasti rajusti rokkaavaan ”The Return of the Horrible Catfish Maniin” jossa Morse karjuu pää punaisena. Lopuksi hypätään vielä mutkat suoraksi vetäen alun melodiseen osioon kuin ympyrän sulkien. ”The Light” on kerrassaan hauska ja viihdyttävä mini-eepos josta on sittemmin tullut yhtyeelle ikään kuin tavaramerkkimäinen biisi joka kuullaan lähes jokaisella yhtyeen soittamalla keikalla.

Seuraava kappale ”Go the Way You Go” kestää ”vain” 12 minuuttia. Sitä ei ole indeksoitu eri osioihin ”The Lightin” lailla, mutta toki sekin sisältää monta hyvin eri tyyppistä osiota. Hieman koherentimmasta tapauksesta on kuitenkin kyse. ”Go the Way You Go:n” alkupuolella Gentle Giant -vaikutteet korostuvat. Etenkin rytmiikka ja sähköpiano-soundit viittaavat siihen suuntaan. Intron jälkeen seuraava melodinen jakso on hieman tylsä ja tämän jälkeenkin kappale jatkuu hieman epätasaisena. Hauskoja ja ketterästi soitettujen progeosioiden kanssa vuorottelee aavistuksen puisevat ja geneeriset stadion mittakaavan kertosäkeet. Alan Morsen kitarointi on kuitenkin komeaa kuultavaa ja D’Virgilion rumpalointi ansaitsee myös kiitosta. Merosin bassosoundi jää valitettavasti aika nuhaiseksi tällä raidalla. Muuten Merosin Chris Squiren mieleen tuova bassottelu on usein hyvinkin maukasta kuultavaa.

Lue myös

Kolmas kappale ”The Water” on sitten kuin ”The Light” potenssiin kaksi. Peräti 23 minuuttia kellottava ”The Water” on ”The Lightin” lailla moniosainen laulusarja joka poukkoilee tunnelmasta toiseeen. Seitsemään osaan jaettu ”The Water” onkin todellinen tunteiden vuoristorata. Biisi ja etenkin Morsen vokaalit kuvastavat vuorotellen ylimielisyyttä, vihaa ja katumusta. Kovin tarkkaan en ole ikinä tutkinut mistä kappaleen sanoitukset todella kertovat, mutta ilmeisesti kyse on jonkinlaisesta kasvutarinasta.

Eepoksen herkullisin osio on makeasti nykivä, mutta silti groovaava ”When It All Goes To Hell”. Se päristelee eteenpäin Hammond-urkujen ja Alan Morsen kidutetusti surisevan sähkökitaran ajamina. Yleisesti ottaen ”The Waterissa” melodiset hetket vuorottelevat hyvin meluisien ja aggressiivisten osuuksien kanssa siinä määrin vauhdikkaasti, että kappaleen parissa ei juuri ehdi tulla tylsää sen tolkuttomasta kestosta huolimatta. ”The Lightin” lailla myös ”The Water” tarjoilee yllätyksen yhden hyvin kummallisen osion muodossa. Erittäin hämmentävässä FU/I’m Sorry” -osiossa Morsen itsesääliä tihkuvat sanoitukset keskittyvät huutamaan kirjaimallisesti yleisölle haista vittua moneksi minuutiksi. Nykysin Jeesuksen nimeen vannova Morse ei varmasti enää tekisi mitään tuollaista! Ja se onkin osa Morsen nykymusiikin ongelmaa, mutta ei mennä nyt siihen…

Vaikka ”The Water” pääosin pysyy yllätttävänkin viihdyttävänä on se silti hieman ylipitkä. Etenkin sen päättävä ”Reach For The Sky” -osio tuntuu venytetyltä. Tosin Merosin soittama käyrätorvi on mukava kuulla pienessä cameo-roolissa.

Viimeisenä kuullaan tämän levyn mittakaavassa suorastaan miniatyyrimäinen ”On The Edge”. Vaivaiset kuusi minuuttia kestävä ”On The Edge” on ihan tehokkaasti rokkaavaa progeralli joka tuo hetkittäin mieleen Genesiksen The Lamb Lies Down On Broadwayn. Stereokuvassa sinne tänne pomppiva Morsen vahvasti efektoitu laulu tuo mukanaan psykedeelisiä tunnelmia. Täytyy kyllä myöntää, että itselläni tässä vaiheessa alkaa olla hieman turnausväsymystä ja peräti 58 minuuttia pitkä levy olisi kaivannut karsimista. Yksi ratkaisu olisi ollut jättää ”On The Edge” kokonaan reserviin ja säästää se vaikka seuraavalle levylle, mutta ehkä vielä fiksumpaa olisi ollut hieman tiivistää jokaista levyn raitaa.

Valtavirran mittareilla tarkastellen The Light ei myynyt juuri mitään, mutta pienen Syn-Phonic Music -yhtiön julkaisema levy sai innostuneen vastaanoton pitkän rospuuton jälkeen nousussa olevassa progeskenessä. Tämä vakuutti Spock’s Beardin porukan siitä, että terapiaprojektin parissa kannattaisi jatkaa. Spock’s Beard on julkaissut sittemmin muutamia erinomaisia levyjä, mutta yksikään niistä ei omaa aivan samankaltaista tekemisen riemua ja ilahduttavaa hällä-väliä -meininkiä kuin tämä ilahduttava debyytti.

Parhaat biisit: ”The Light”, ”The Water”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 4 out of 5.
Lue myös: Levyarvio: Änglagård – Hybris (1992)

Kappaleet

  1. ”. The Light” 15:32
    I. ”The Dream”
    II. ”One Man”
    III. ”Garden People”
    IV. ”Looking Straight into the Light”
    V. ”The Man in the Mountain”
    VI. ”Señor Valasco’s Mystic Voodoo Love Dance”
    VII. ”The Return of the Horrible Catfish Man”
    VIII. ”The Dream”
  2. ”Go the Way You Go” 12:07
  3. ”The Water” 23:10
    I. ”Introduction/The Water”
    II. ”When It All Goes to Hell”
    III. ”A Thief in the Night”
    IV. ”FU/I’m Sorry”
    V. ”The Water (Revisited)”
    VI. ”Runnin’ the Race”
    VII. ”Reach for the Sky”
  4. ”On the Edge” 6:14

Spock’s Beard:

Neal Morse: vokaalit, mellotron, hammond organ, muut koskettimet, akustinen kitara, sähkökitara Alan Morse: sähkökitara, sello, mellotron, taustavokaalit Dave Meros: basso kitara, käyrätorvi Nick D’Virgilio: rummut, perkussiot, taustavokaalit

Vierailijat:

Molly Pasutti: taustavokaalit (”The Water”) Wanda Houston: taustavokaalit (”The Water”)

Tuottaja: Neal Morse, Spock’s Beard
Levy-yhtiö: Syn-Phonic Music

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑