Kun 2112 oli osoittautunut menetykseksi, pääsi Rush tekemään jatkossa levyjä melko vapaasti. Ensin oli vuorossa livetupla All The World’s A Stage, joka jälkikäteen katsottuna paketoi Rushin ensimmäisen vaiheen varsin onnistuneesti. Livetuplan julkaisu myös antoi yhtyeelle hieman lisäaikaa ennen kuin seuraava studioalbumi piti saada kauppoihin.
Jo aikaisemminkin hankalan musiikin tekemisestä Rush hyppäsi seuraavaksi kunnolla progen pariin. Tuon siirtymisen pystyi havaitsemaan jo ennen kuin levystä oli kuullut tahtiakaan. Edellisellä studioalbumilla 2112 kannesta saattoi lukea, että Alex Lifeson soitti kitaraa, Neil Peart hoiteli perkussiot ja Geddy Lee oli laulava basisti, mutta A Farewell to Kingsillä musisoidessa käytetyt instrumentit lueteltiin 1970-luvun progelle tyypilliseen tapaan perusteellisesti. Varsinkin Neil Peartin selvästi kasvanut lyömäsoitinarsenaali saa hengästymään: Drums, orchestra bells, tubular bells, temple blocks, cowbells, wind chimes, bell tree, triangle, whoa-slap. Silti huomattavimman muutoksen äänimaailmaan toi MiniMoog, jolla Geddy Lee koristeli satunnaisesti äänimaisemaa.
A Farewell To Kings äänitettiin Walesissa Rockfield-studiolla kaukana kotoa varsin pian 2112-albumia seuranneen kiertueen päätyttyä. Tuottaja Terry Brownin ehdottamalla ympäristönvaihdoksella olikin huomattavasti vaikutusta Rushin musiikin muuttumiseen. Rushin pojat olivat luonnollisesti innoissaan päästyään saarelle, josta niin monet heidän esikuvistaan olivat kotoisin. Albumin kappaleet sävellettiin akustisilla kitaroilla ja studiolla kokeiltiin kaikenlaista, sillä Walesin sateinen sää ei kuulemma innostanut muihinkaan aktiviteetteihin. Osa albumin kappaleista äänitettiin maaseudulla sijainneen studion piha-alueella, joten tarkkakorvaiset saattavat kuulla levyltä myös linnunlaulua. Edellisen albumin dystooppisten tulevaisuudennäkymien tilalla oli miellyttävää positiivisuutta ja toivoa. Akustiset kitarat ja MiniMoogilla soitetut leppoisat sävelkulut tuovat musiikkin satukirjamaisen tunnelman.
A Farewell To Kingsin myötä Rush heittäytyi täysillä progressiivisen rockin maailmaan. Aiemmin Rushin kappaleet olivat olleet verrattain suoria, mutta nyt tahtilajeja vaihdeltiin lähes pakonomaisella vimmalla. Siitä huolimatta kappaleet eivät kuulosta nykiviltä tai teennäisiltä, vaan muuttuvat rytmit soljuvat yllättävänkin luontevasti. Ennen albumin julkaisua Geddy vihjaisi yhtyeen yhdistelleen musiikissa Yesiltä ja Led Zeppeliniltä otettuja vaikutteita ja kieltämättä tunnelmasta löytyykin hetkittäin jotain samaa. Rushin hovitaiteilija Hugh Symen suunnittelema kansikuvakin herättää ainakin minussa mielleyhtymiä Led Zeppelinin neljännen albumin kansikuvaan, joskin Rushilla rauniot ovat pienemmässä roolissa.
Kun levy alkaa akustisella kitaralla sekä melko pian mukaan tulevalla MiniMoogilla, tuntuu kokonaisuudesta puuttuvan ainoastaan teksti ”Olipa kerran”. Myöhemmissä haastatteluissa Alexin on kerrottu soittaneen ”A Farewell To Kingsin” alun akustisen osuuden trubaduurin tyyliin ulkona, kitara kaulassa pihalle pystytetyn mikrofonin ympärillä kävellen. Kun kappale lopulta pääsee kunnolla vauhtiin, se ei muutu yhtä raskaaksi kuin millainen se luultavasti olisi ollut vielä 2112:n aikaan, vaan pysyy edelleen kauniin ilmavana. Peartin sanoitukset ovat asiallisen osoittelevat, mutta ihmiskunta ei ole tainnut muuttua sanottavasti parempaan suuntaan vuoden 1977 jälkeen. ”When they turn the pages of history when these days have passed long ago / Will they read of us with sadness for the seeds that we let grow?” Kauniisti muuttuvaan kappaleeseen on rakennettu hienosti toimiva draaman kaari, joka päättyy miellyttävän pehmeissä tunnelmissa.
Albumille päässeistä kappaleista ”Xanadu” oli sävelletty ja sovitettu valmiiksi jo ennen äänitysten alkua. Yli kymmenminuuttisen kappaleen alun atmosfääriset kolinat äänitettiin jälleen ulkosalla. Seitsemän nuotin mittainen toistuva kitaramelodia tuo minulle jostain syystä mieleen David Gilmourin ”Wish You Were Herellä” soittaman unohtumattoman neljän äänen melodian, vaikka Lifesonin soittama melodia onkin huomattavasti nopeampi. Monesta erilaisesta osasta koostuvan kappaleen tunnelma seurailee tyylikkäästi sanoituksen tunnelmaa ja lopun riipaisevassa kitarasoolossa Lifeson tuntuu tavoittavan hienosti sanoituksissa ilmaistavan epätoivon tunteen.
”Xanadun” teksti pohjautuu niin vahvasti englantilaisen Samuel Taylor Coleridgen vuonna 1816 julkaisemaan runoon Kublai-kaani, että hänen nimensä mainitsematta jättäminen tuntuu erikoiselta. Ehkäpä Coleridgen runot ovat englanninkielisessä maailmassa niin hyvin tunnettuja, ettei mainintaa pidetty tärkeänä. (Luultavasti tunnetuin Coleridgen teoksista on The Rime Of The Ancient Mariner eli Vanhan merimiehen kertomus, jota ovat lainailleet mm. Carl Barks yhdessä Aku Ankka -tarinassaan sekä populaarimusiikin puolella Iron Maiden ja Taylor Swift.) Geddyn mukaan laulun alkupuolella on mukana myös viittauksia Orson Wellesin Citizen Kane -elokuvaan.
Vaikka ”Xanadu” äänitettiin yhdellä otolla, se ei kuulu Rushin helpoimpiin kappaleisiin. Vaihtelevat tahtilajit ja tempo olivat vain osa kappaleen haastavuutta. Enemmän hankaluuksia tuotti instrumentaatio, joka vaati keikoillakin sekä Alexilta että Geddyltä kaksikaulaisten soittimien käyttöä. Geddyn käyttämä Rickenbackerin kaksikaulainen kitara/basso oli ensimmäinen lajissaan ja se valmistettiin tehtaalla tilaustyönä juuri Geddyn käyttöön.
Lue myös:
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
Vinyylialbumin kakkospuoli alkaa viehättävällä ”Closer To The Heartilla”. Hieman folktyylisissä tunnelmissa alkava kappale kehittyy kerros kerrokselta ja kitarasoolon kohdalla ollaan jo yllättävänkin rokkaavissa tunnelmissa. Sanoitusten voi ajatella sisältävän vihjeitä ”A Farewell To Kingsillä” kuultujen ongelmien hoitamiseen. ”Closer To The Heartin” toiseksi sanoittajaksi on merkitty Peter Talbot, johon yhtyeen jäsenet olivat tutustunut Yhdysvalloissa. Peartin mukaan hän lähinnä muokkasi Talbotin runon paremmin musiikkiin sopivaksi. Hienosta kappaleesta tuli yksi konserttien odotetuista suosikeista.
Geddy Leen sanoittama ”Cinderella Man” pomppii musiikillisesti hieman levottomasti akustisesta sähköiseen ja takaisin. Geddyn mukaan sanoitusidea tuli Frank Capran ohjaamasta elokuvasta Mr. Deeds Goes To Town – Capran elokuvissa kun oli sellaisia sydämeen osuvia elementtejä, joista Geddy piti. ”Cinderella Man” oli A Farewell To Kingsiä seuranneella kiertueella yksi encoreista.
”Madrigal” on Rushin alkuaikojen kappaleista selkeimmin rakkauslaulu. Lähinnä akustisen kitaran ja MiniMoogin kuljettama kappale kuulostaa kuulaalta ja on mukava hengähdystauko ennen albumin viimeistä kappaletta. Onkohan laulussa mainittu lohikäärme otettu mukaan sanoituksiin siksi, että kyseinen olento on Walesin lipussa?
Albumin kymmenminuuttinen päätösraita ”Cygnus X-1” syntyi studiolla yhtyeen jamittelussa. Ainakin kappaleen alkupuolella kuultava bassovetoinen avaruusfunk kuulostaa siltä, että se on alunperin ollut vain improvisoitu melodianpätkä. Moniosainen kappale hyppelee tyylistä toiseen ja välillä tunnelma on hyvinkin raskas ja jopa häijy.
Albumin kirjoittamisen aikaan Joutsenen tähdistöstä löytynyt röntgensäteilyn lähde Cygnus X-1 ei käsittääkseni ollut vielä varmistunut mustaksi aukoksi, mutta sehän ei Neil Peartin mielikuvitusta hillinnyt. Jotain outoa symboliikkaa kai on koetettu hakea, kun Don Quixoten Rosinante-hevosen mukaan nimetyllä avaruusaluksella kiidetään avaruudessa ja syöksytään lopulta kohti mustaa aukkoa. Sehän ei ollut kuitenkaan tarinan loppu, sillä albumilla sanoitusten perään oli kirjoitettu ”To be continued”. ”Cygnus X-1:n” loppu kuultiinkin vuotta myöhemmin Hemispheres-albumilla.
A Farewell To Kings menestyi myyntilukujen valossa hyvin. Siitä tuli Yhdysvalloissa Rushin ensimmäinen albumi, joka pääsi Top 40:een ja jota myytiin siellä kultalevyyn oikeuttava määrä. Myyntilukuihin vaikutti varmasti myös Rushin siihenastisen uran rankin kiertue, jolle yhtyeen jäsenet antoivat kiertueelle nimen ”Drive Til You Die”. Rushin kohdalla taisi pitää paikkaansa väite, jonka mukaan Yhdysvallat voi valloittaa ainoastaan rankalla keikkailulla.
Rushin uusi tyyli otettiin avosylin vastaan ja seuraavan kymmenen vuoden aikana yhtyeen levyillä kuultiin yhä enemmän erilaisia syntetisaattoreita. Muistikohan Geddy A Farewell To Kingsin äänitysten aikaan sananlaskua, jossa varoitetaan antamasta pahalle pikkusormea?
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Levyarvio: Rush – Grace Under Pressure (1984)
Tuottaja: Terry Brown, Rush
Levy-yhtiö: Anthem
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti