Viikon Teos 86: Dmitri Shostakovich – 24 Preludia ja Fuugaa (1952)

Levyltä Keith Jarrett: Dmitri Shostakovich – 24 Preludes & Fugues, op. 87 (ECM New Series, 1992)

Taidemusiikin kuuntelija odottaa kuulemaltaan tarinoita. Musiikista kirjoittavien kriitikoiden teksteissä sinfonioiden, konserttojen ja oopperoiden merkitys jäsentyy niiden muodon kautta. Teoksissa on alku, keskikohta ja loppu. Tämä varmasti liittyy osaltaan siihen, että taidemusiikista on tullut nimenomaan sellaista perinteistä museomaista ”taidetta”, jota filosofi John Dewey murjoi halutessaan palauttaa aktiivisen kokijan taiteeseen, ja tehdä estetiikasta esteettisen kokemuksen teoriaa abstraktien ”taideteosten” analyysin sijaan. Vähän samalla tavalla kuin jazz sai alkunsa ilotaloissa, hautajaissaattueissa ja tanssikapakoissa, yleisö osallistui tiiviimmin niihin elämänmuotoihin, joissa taidemusiikkia esitettiin; musiikkia tanssittiin yhdessä hoveissa, se kehysti uskonnollisia rituaaleja ja niin edelleen.

24 preludia ja fuugaa on muoto, jonka Bach kehitti pianistien soitettavaksi ”Tasavireinen Klaveeri”-teoksessaan, tutkimaan omana aikanaan vielä melko uutta tasavireistä viritysjärjestelmää, joka pyrki asettamaan kaikki sävellajit tasa-arvoiseen asemaan. Musiikki eli vuosituhansia moodeina tai kirkkosävellajeina, jossa soitin viritettiin yhteen asteikkoon, ja riippuen asteikon sisältämien sävelten määrästä (diatonisessa asteikossa säveliä on seitsemän, pentatonisessa viisi, ja niin edelleen) tästä saatiin sama määrä ”sävellajeja”. Nykyään ajattelemme, että asteikkoja on pianon koskettimista tutut kaksitoista duuria ja mollia, ja virityksen pitää mahdollistaa jokaisen soiminen mahdollisimman yhtä ”puhtaasti”.

24-osainen teos, jossa kunkin osan muodostaa eri sävellajille kirjoitettu preludin ja fuugan muodostama parivaljakko on tarinaa – alkua, keskikohtaa ja loppua – etsivälle kuuntelijalle haaste. Ajatus lähtee harhailemaan ja kunkin osan ominaisluonteen muistaminen jää vaikeaksi. Dmitri Shostakovichin ”24 Preludia ja Fuugaa” on kuitenkin melkoinen musiikillinen aarrearkku, eikä kannata lannistua, vaikka ajatus harhailisikin. Itse olen kuunnellut teosta pienissä erissä useiden vuosien aikana, palaten eri osien pariin pienissä erissä kun henki on puhutellut. Shostakovich tekee teoksella kunniaa paitsi Bachin esikuvalle, ripotellen pieniä viittauksia siellä täällä, myös nuorelle pianistilahjakkuudelle Tatyana Nikolayevalle, jolle teos on omistettu ja jonka soitettavaksi säveltäjä sen alun perin kirjoitti. Valitsin Viikon Teokseen jazz-pianisti Keith Jarrettin ECM-levymerkille tallennetun levytyksen, jonka kokonaiskesto on reilut kaksi tuntia. En itse ole pianisti, enkä ole edes tehnyt merkittäviä vertailuja eri tulkintojen välillä, mutta minun korvaani Jarrett soittaa herkän soljuvasti, ja tulkintaa tukee kuulaan tilava ECM-soundi.

Lue myös: Levyarvio: Steve Reich – Different Trains / Electric Counterpoint (1989)

Preludi tarkoittaa alkusoittoa, mutta monen muun musiikillisen muodon tapaan se on alkanut elää myös täysin omaa elämäänsä. Bachin teoksessa tunnetuksi tekemä preludin ja fuugan vuorottelu antaa preludin rooliksi kuulijan korvan rauhoittamisen melodisella ja sointuisalla käsittelyssä ennen moniäänisen fuugan haastavampaa ja älyllisempää ilotulitusta. Preludin sointuisuus on toisaalta innoittanut säveltäjän toisensa jälkeen kirjoittamaan itsenäisiä preludeja (tämän ryhmän kuuntelijoille saattaa muistua mieleen Frank Zappan Debussylle kyseenalaista kunniaa tekevä ”Prelude to the Afternoon of a Sexually Aroused Gas Mask”) tai kokonaisia preludisarjoja (Chopin kirjoitti 24 preludia, yhden kullekin sävellajille, mutta ilman fuugan fuugaa). Minua puolestaan Shostakovichin teoksessa kiehtovat erityisesti modernin harmonian rajalla liikkuvat fuugat.

Bach järjesti oman sarjansa kromaattisesti nousevana sarjana duuri- ja mollipareja (C, C#, D ja niin edelleen). Shostakovich puolestaan seuraa Chopinin preludisarjan esimerkkiä ja etenee rinnakkaissävellajeissa (esimerkiksi C-duuri / A-molli), nousevaa kvinttiympyrää pitkin (C duuri / A-molli; G-duuri / E-molli, D-duuri, H-molli, ja niin edelleen). Ainakin Jarrettin levytyksessä preludit ja fuugat ovat samoilla raidoilla, mikä edellyttää jonkinlaista tarkkaavaisuutta jos haluaa erottaa mihin kukin preludi loppuu ja fuuga alkaa.

Shostakovichin ”24 Preludia ja Fuugaa” on minulle eräänlainen musiikillinen suklaarasia, josta voi käydä aina välillä nappaamassa suun makeaksi. Sävelkieli on moderniksi musiikiksi lähestyttävää mutta samalla tuoretta ja piristävää atonaalisine piirteineen.