Faultline on Birdsongs Of The Mesozoicin toinen studioalbumi.
Birdsongs Of The Mesozoic soittaa instrumentaalirockia avantgardistisin maustein ja siinä on myös kuulokuvia ja kaikuja punk-musiikista, klassisesta sekä minimalismista (esim. Terry Riley).
Yhtye aloitti 80-luvun alussa pianisti/lyömäsoittaja Roger Millerin ja kitaristi Martin Swopen sivuprojektina Bostonin Mission Of Burmasta. Monien muutosten jälkeen kokoonpanoksi muodostui lopulta Erik Lindgren (piano ja urut), Ken Field (saksofonit, huilut ja lyömäsoittimet), Rick Scott (syntetisaattorit, piano ja lyömäsoittimet) ja Michael Bierylo (kitara, ohjelmointi ja äänisuunnittelu). Heidän musiikkinsa perustuu vahvasti harkittuihin kontrasteihin, dissonaatioihin, painostaviin minimalistisiin pianokuljetuksiin sekä synteettisesti luotuihin äänimattoihin, kuitenkaan unohtamatta vastapainoksi luotuihin yllättäviä kepeitä melodioita.
On mielenkiintoista löytää kasarin lopulta keskeltä aikuisrokkia ja dancemusiikkia pursuavan valtavirran tällaista tinkimättömästi ja omalla äänellä tehtyä musiikkia ja vieläpä Amerikan mantereelta.
Faultline tehtiin toisen perustajajäsenen Roger Millerin lähdttyä yhtyeestä ja kahden fonistin Ken Field ja Steve Adamsin paikatessa bändin soundi muuttui enemmän kohti jatsia. Kaikki muut jäsenet ovat säveltäneet levyn biisejä paitsi Field. En ole yhtyeen ensimmäiseltä Magnetic flip -levyltä kuullut kuin yhden kappaleen ja hyvän sellaisen eli ”Ptoccatan”. Se riitti herättämään allekirjoittaneen huomion yhtyeeseen.
Koska ensimmäistä levyä ei löytynyt mistään kuunneltavaksi, päätin tarttua Faultlineen. Levyn on korvatuntumaltaan hieman Art Zoydia ja Philip Glassia lähentelevä, mutta samalla suht tasainen ja pirskahteleva. Kuitenkaan se ei lunasta täyttä potentiaaliaan jääden siten pikkasen pettymyksen puolelle, siitäkin huolimatta että levyllä niitä onnistumisiakin on. Dissonaatioita dissonaatioiden päälle tuottaa ensinnäkin ristiriitaisen ja levottoman olon, joten kuulijan miellyttämisestä yhtyettä ei voi syyttää.
Toisaalta tämä saa minut ainakin enemmän kiinnostumaan yhtyeestä. Ja kun levyä on soittanut useampaan kertaan, niin yllättäen dissonaatiokerroksista alkaakin muodostua eräänlainen harmonia luoden kanvaasimaisen pohjan jolle eri soittimet juoksuttavat omia kuvioitansa. Birdsongs Of The Mesozoicin soitto ei kuitenkaan mene liian pitkälle tai tarpeeksi hulluksi vaan tietynlainen pidättyneisyys jarruttaa ja biisit jäävät tunnelmatuokion tasolle kuin eräänlaiseksi soundtrackiksi tekemättömään elokuvaan.
”A Boston band that compresses Stravinsky, Steve Reich, and Question Mark and the Mysterians into keyboard driven stomps.”
Jon Pareles The New York Times
Lue myös: Levyarvio: Magma – Kãrtëhl (2022)
Levy lähtee käyntiin ”The true Wheelbase” kappaleella joka esitteleekin koko levyn repertuaarin varsin hyvin. Tiukka pianolla hakkaava rytmi sekä villisti tuuttaava foni luovat hypnoottisen perustan. Biisi ei koskaan oikein räjähdä, mutta se marssittaa homman tehokkaasti käyntiin.
”They Walk Among Us” on selvästi synteettisempi. Jopa industriaalisen painostava. Loppua kohden kappale tuntuu vain kuin odottelevan jotakin joka kuitenkin jää jälleen tulematta. Tunnelma on kuitenkin vahva.
”Coco Boudakia”n iskeekin sitten hittiä pöytään ja lunastaa upeasti odotuksen. Kuin Anssi Tikanmäen Arvottomat elokuvaan tehdystä teemasta karannut jatkokappale maalaa huikean kauniin melodian. Missään vaiheessa ei kuitenkaan sorruta rokkivaihteelle vaan pidetään langat hienosti maalailevassa tunnalmoinnissa,
I” don´t Need No Crystal Ball” läppäsee tehokkaalla vyörytyksellä vasten kasvoja. Tiukan toistavassa kappaleessa on vain pakko hytkyä. Jälleen paljon riitasointuja jotka riipivät pianon villisti hakatessa yhä kiihtyvämmässä tahdissa. Läkähdyttävä kappale loppuu kuin seinään.
”Chariots Of Fire” on eräänlainen tutkielma Vangeliksen sävellyksestä mutta on musiikillisesti ja tunnelmaltaan täysin erilainen. Tekijänsä näköinen. Hyvin hienovarainen kappale jonka olisi suvainnut kehittyä vielä lisää.
”Magic fFngers – 25 Cents” on rauhallinen välisoitto täysin ilman lyömäsoittimia ennen levyn nimibiisiä.
”Faultline” onkin sitten seuraava mieleenjäävä biisi tarttuvasta pianomelodiastaan johtuen. Harhaileva kitara tuo jännää huimaavaa tunnelmaa ja kun siihen liittyy joukkoon vielä foni niin keitos on siinä. Pikku hiljaa huomaankin että piano onkin hukutettu ja häivytetty muiden soitinten ottaessa komentoa. Perkussionilla on tärkeä rooli myös tässä kokonaisuudessa ja se tosiaan hakkaa vastustamattomasti kohden huipennusta. Huomasin hyräilevän tätä biisiä monta päivää kuulemani jälkeenkin.
”On The Streets Where You Live” on ehkä tavanomaisin kappale ilman sen kummempia yllätyksiä. Toimii pienenä tunnelmapalana.
”Maybe I Will” on taas arvoituksellisempi. Hiukan tangomaisesti tapaillen se aloittaa kunnes rytmi sähköistyy syntetioijilla. Foni maalailee rytmiin omia kuvioita kunnes kaikki pysähtyy hetkeksi. Piano nappaa jällen kappaleen hännästä kiinni ja alkaa uudelleen kerätä sitä kokoon. Alkaa melko häröilevä jälkipuolisko jonka tarkoitus ei täysin selviä.
”There Is No One” alkaa jälleen tehokkaalla hakkaavalla pianolla jota tukee säröinen kitara sekä epätoivoisat fonit. Rytmissä on hiukan painostavaa jännityselokuvien tuntua takaa-ajokohtauksista. Biisi on lähes krautmaisen junnaava mutta jotenkin ihmeesti kiehtova. Fonit pitää aistit valppaina ja rytmi sykkeen korkealla.
”Slo-Boy” on nimensä mukaisesti hitaampi paljon pianoa sisältävä kappale. Hieman kasarikauhua häivähtää mielessä eikä Halloweenin Michael Myers taida kovin kaukana takanani ollakaan biisin edetessä. Pieni kunnianosoitus siis myös John Carpenterille lienee kyseessä.
”Pteropold” onkin sitten selvimmin progebiisi jossa koko porukka soittaa vapaammin ja vaihteluakin on enemmän.
”Just Say Yes” toimiikin sitten outrona. Synteettinen ja miltei Brian Enon mieleen tuova ambientmainen lopetus.
Lue myös
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 1-10
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 1-10
- Levyarvio: To Whine And Martyr – I’m The Light (2025)
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
Kaikinpuolin keskivertotason yläpuolelle yltävä levytys varsinkin vuodelle 1989. Parempaankin olisi potentiaalia ollut. Siitä huolimatta Art Zoydin ja Philip Glassin ystävien kannattaa kurkata tämä kelpo levy. Kiinnostavaa kuunnella myös myöhemmät tuotokset mihin suuntaan heidän musiikkinsa kehittyy.
Yhtye on levyttänyt ainakin vuodesta 1984 vuoteen 2006 saakka, mutta tuorein keikka yhtyeellä on 19.7.2023 eli toivon mukaan aktiivisuus myös levyttämiseen syttyy jälleen.
Plussaa: Tarpeeksi omaperäistä kosketinvetoista musiikkia elektronisella otteella unohtamatta yhteensoittamista koko yhtyeenä. Kasarisoundit eivät yllättäen paljoa haittaa ja hyvin on aikaakin kestänyt. Tämänlaista musiikkia voisi kuvitella tulleen vaikka tänä vuonna.
Miinusta: Biisit eivät kasva koko loistoonsa eikä äärimmäisyyksiin mennä. Tietynlainen hulluus olisi sopinut rikkomaan kaavaa.
Kirjoittaja: OLLI SALO
Lue myös: Levyarvio: Univers Zero – Uzed (1984)
Tuottaja: Birdsongs Of The Mesozoic, Bob Winsor
Levy-yhtiö: Cuneiform
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti