Viikon Teos 29: Area – Arbeit Macht Frei (1973)

Unkarilaissyntyinen työpsykologi Mihaly Csikszentmihalyi ponnahti maailmanmaineeseen osoittamalla, että työ todella vapauttaa. Tai no, hän esitteli maailmalle psykologisen flow-tilan, jossa korkea osaamistaso kohtaa oikealla tavalla haastavan työn. Johtajille, kapitalisteille ja konsulteille flow-tila on kuin Graalin malja, sillä flow tilassa tuottava työntekijä on myös onnellinen. Pienellä perversiolla flow-tilasta voidaan myös johtaa hienoa saneeraamiskeino: jos työntekijä voi huonosti, tämä johtuu hänestä itsestään. Hän on väärässä tehtävässä ja olisi onnellisempi jossain ihan muualla. ”Oletkohan sinä Markku ihan onnellinen täällä”, onkin melko tavallinen tapa aloittaa irtisanomiskeskustelu.

Vahvan vasemmistolaisesta taustasta ponnistava Area-yhtyeen esikoislevyn nimi hätkähdyttää. ”Arbeit Macht Frei” oli yksi osoitus natsien monista tavoista myrkyttää saksalainen kulttuuriperintö. Tuhoamisleirin vangeilla ei todellisuudessa ollut mitään vaikutusmahdollisuutta omaan kohtaloonsa, tekemällä työtä tai muutenkaan. Auschwitzin portin tekstillä vallan kaapannut itävaltalaiskorpraali joukkoineen tärveli työtä rakastavan kansan eetoksen. Vasemmistolainen Area tuntuu hierovan tämän ajatuksen vasten kapitalistin kasvoja: paskat työ mitään vapauttaa, sinä meidät vangitset.

Oli ideologiakritiikistä sitten mitä mieltä tahansa, luulen, että Arean musiikki tavoittaa monet ryhmäläiset. Ainakin minut levy, jonka sain kuunnella Jarkon suosituksesta ensimmäistä kertaa, voitti oikeastaan heti puolelleen. Arabiankielellä luettu herkkä runoteksti ja sitä seurannut balkanilaishenkinen avauskappale Luglio, Agosto, Settembre 29/8 –riffittelyineen hurmasi heti. Levy piti kiihkeällä energiallaan minut otteessaan miltei koko matkan loppuun asti, ehkä lukuun ottamatta levyn päättävää, hiukan haahuilevaa free-kappaletta L’abbattimento dello Zeppelin.

Tyylillisesti Arbeit Macht Frei on hyvin lähellä Il Balletto Di Bronzon Ys-levyä, mutta Area voittaa minun kirjoissani vertailun selvästi. Molemmat edustavat energistä, riffipohjaista, jazz-vaikutteista progea, mutta Arean on juoksevampaa ja sujuvampaa. Arean laulaja Demetrio Stratos edustaa samanlaista pidäkkeetöntä tunneilmaisua kuin Balletton kollegansa, mutta hän ei yritä imitoida sankaritenoria vaan valitsee epäkonventionaalisemman teatraalisen linjan. Stratos muun muassa hyödyntää lapsuuden westernien Apassien sotahuutoa muistuttavaa rekisterinvaihdostekniikkaa, jota myöhemmin on tehnyt tunnetuksi jazz-laulaja Dean Bowman.

Musiikin lähin vertailukohde on kuitenkin ehdottomasti varhaiskauden King Crimson (Courtista Lizardiin), monestakin syystä. Ensinnäkin rumpali Giulio Capiozzon tarkan dynaaminen virvelityöskentely on todella lähellä Michael Gilesin soittotapaa. Levy on täynnänsä kimurantisti jaettuja riffejä (vaikkapa ”Consapevolezza” -kappaleen 33/16 riffi). Toiseksi, saksofonin ja huilunsoitto muistuttaa paljon Ian McDonaldin ja myöhemmin Mel Collinsin soittotavasta, ja varsinkin kun kitara ja saksofoni soittavat unisonossa nopeita, pentatonisia kulkuja, ollaan ihan ”Schitzoid Manin” mielemaisemissa. Kokonaisuudessaan Area nojaa kuitenkin ehkä hieman enemmän fuusiojazziin King Crimsonin ammentaessa enemmän Stravinskysta ja Bartokista. Arean soundimaailma on hieman bluesahtavampi ja jazzahtavampi kuin Crimson. Kuulin myös häivähdyksiä Magmasta, mutta se saattaa johtua siitä, että minulle poloiselle italia kuulostaa siansaksalta.

Kirjoittaja: SAKU MANTERE

Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: