Ranskalainen zeuhl-kulttibändi Magma on ollut 50-vuotisella urallaan niin harvinainen vieras Suomessa, että kesäkuinen Sideways-keikka tuli todella iloisena yllätyksenä näinkin pian taannoisen Tavastian esiintymisen jälkeen, normaali vierailutaajuus kun on ollut kymmenestä pariinkymmeneen vuoteen. Viimeksi nähdystä kokoonpanosta vibrafonisti Benoît Alziary oli jäänyt matkan varrelle, mutta muuten juhlakiertue startattiin tutulla rintamalla, jossa perinteisen kitara-basso-rummut-sähköpiano-osaston päällä messusi kaksi papitarta ja saarnamies.
Magman kaikkien studiolevyjen arvostelut löydät täältä.
Alun perin kovasti epäilytti vaivaisen tunnin slotin riittäminen näin eeppistä musiikkia esittävälle yhtyeelle, etenkin kun se on viime aikoina keskittynyt soittamaan laajempia sävellyksiään, joiden pituus vaihtelee paristakymmenestä minuutista kolmeen varttiin. Luovana ratkaisuna isojen kokonaisteosten sijasta kuultiin valikoituja kohtauksia yhdestä bändin päätöistä, eli Theusz Hamtaahk -trilogiasta. Lievästi sanottuna monimutkaisen julkaisuhistorian omaava teos koostuu kolmesta albumimittaisesta osasta, Theusz Hamtaahk, Ẁurdah Ïtah ja Mëkanïk Dëstruktïẁ Kömmandöh, ja alkujaan reilu parituntinen trippi oli typistetty n. 50 minuuttiin, minkä päälle saatiin vielä ”Hhaï”, joka sekin sekavuuden nimissä julkaistiin Live/Hhaï-levyllä omana biisinään jo 70-luvun puolessa välissä ja reilut 30 vuotta myöhemmin ympättiin osaksi isompaa sävellystä nimeltä Ëmëhntëhtt-Ré. Rehellisesti sanottuna, bändin tuotanto kun on yhtä suurta itseensä solmiutuvaa hämähäkinseittiä, en osannut varmaksi nimetä juuri mitään kuultua osiota heti keikan jälkeen, mutta lunttasin sitten netistä.
Ilmeisen lyhyeksi jäänyt soundcheck lipui vähän huomaamatta itse show-osuuteen, ja silminnähden turhautunut lead-papitar Stella Vander kävi laulannaltaan ehtiessään ripittämässä monitorimiksaajaa todella moneen otteeseen ensimmäisen puolituntisen ajan, kunnes soundit saatiin kohdalleen. Myös eturivin katsojille lauluosasto hautautui alkukeikasta instrumenttien alle, mutta tasapaino parani ajan kuluessa. Vaikka bändin instrumentaatio on perinteinen rock-kombo, työnjako sen sisällä eroaa huomattavasti tavallisesta kitarajohtoisesta lähestymistavasta. Pohjimmainen komppi-instrumentti on Jérôme Martineaun sähköpiano, jonka päälle päävisionääri Christian Vander loihtii jatsidynaamista rummutusta ja kerrassaan huikea basisti Philippe Bussonnet roimii vuoroin kivitalon kokoista mureaa groovea ja vuoroin kimmoisaa kipitystä ylemmissä rekistereissä. Ilmeettömästi soitintaan hallinneen basistin rinnalla riemukkaalta pikkupojalta näyttävän kitaristi Rudy Blasin pääasialliseksi rooliksi jää soundin koristelu ja yllättävänkin taajaan tulleet soolopaikat, jotka menivät paikoin vähän kaoottiseksi räpiköinniksi päälle 70-vuotiaan Vanderin pitäessä reipasta tempoa yllä. Nuorukainen putosi papan kyydistä kertaalleen ihan kappaleen perustuksiin kuuluvien riffikuvioidenkin kohdalla ja joutui odottamaan hetkisen paikkaa, josta hypätä taas mukaan.
Stella Vanderin lisäksi Isabelle Feuilleboisista ja Hervé Akninista koostuva kööri on tietysti se päällimmäisin soundia hallitseva elementti, ja sen lisäksi Christian Vander vaihtaa kapulat mikkiin pariin otteeseen. Silmiinpistävästi Vander pitää mikrofonia käsissään kuin sopraanosaksofonia ja kanavoi jumalaansa John Coltranea etenkin ensimmäisessä vokaalisoolospotissaan ja sen hyvin saksofonimaisessa scattauksessa. Toinen laulupohjainen kohokohta on syytä ottaa esiin, ja se oli Stella Vanderin ja Rudy Blasin kitaran unisonossa esittämä melodinen osuus, eräs harvoista hengähdystauoista kehoa moukaroivan, jatkuvasti intensiteettiään kasvattaneen, tykityksen seassa. Iso osa seuralaisistani, ellei kaikki, pitivät tätä Sideways-settiä huonompana kuin pidemmän kaavan mukaista Tavastian esiintymistä, mutta itselleni ne näyttäytyvät aika tasalaatuisina omissa huikeissa korkeuksissaan, mitä nyt Tavastian intiimi hikisyys toi kiivaaseen musiikkiin oman plussansa. Tosin lisähiki oli ehkä viimeinen asia, mitä lauantai-iltapäivänä kaipasin.
Aikalailla tasan tunti meni ohi vilauksessa, ja samalla siihen saatiin mahtumaan valtava määrä musiikkia. Magma jatkaa toivon mukaan vielä sen verran kauan toisellekin puolivuosisadalleen, että ehtii tarjoilemaan lisää samaa herkkua vielä tulevaisuudessakin.
Kirjoittaja: PEKKA TURUNEN
Lue arvostelut Magman studiolevyistä täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa